tiistai 29. joulukuuta 2009

28.12.09-2.1.2010 Chiang Mai, Thaimaa (23923km)

Siami, tuo köyhän miehen Miami. Pakottava tarve vastaanottaa uusi vuosi Chiang Maissa, ajoi meidät lopulta 38 tunnin mittaiselle junamatkalle. "Onneksemme" saimme Bangkokin asemalta viimehetken varapaikat saman illan junaan ja toiveissa oli paremmat yöunet kuin edellisyönä. Turha toivo. Ei muistettukaan kuinka pomppuisa ratayhteys tänne pohjoiseen onkaan. Väliovet, vessanovet, raiteet, telit, jouset yms. pitivät infernaalista meteliä koko yön ja silmäsuojista, korvatulpista ja yömyssyistä huolimatta selvisimme nukkumatta koko yön :/ Aamulla puolipökerryksissä ihmeteltiin maisemien hitaanlaista vaihtumista. Syyksi selvisi veturin hyytyminen. Viimeinen ylämäki oli liikaa ja veturista loppui veto. Hitaasti lähdettiin valuttelemaan raidetta alaspäin hakemaan uutta vauhtia, eli veturia. No, ei hirveästi hätäännytty, vaan lähdettiin samoilla silmillä katsastamaan ravintolavaunua. Muutama paikka olikin vapaana ja aamusumppikin ilmestyi eteen.

Sitten se tapahtui: melko varma ABDUKTIO. Ajan- ja paikantajumme hämärtyi ja meidät ilmeisesti siirrettiin kovasti junan näköiseen avaruusalukseen. Muistikuviemme mukaan seuraavaksi meille juotettiin useita pulloja jonkin sortin käymistuotteita (muistuttaa lähinnä maaplaneetan olutta) ja korvamme täytettiin discomusiikilla. Seuraavaksi muun ravintolahenkilökunnan tanssiessa, ilmeisesti aluksen kapteeni (sotilasarvoltaan LadyBoy) aloitti karaoke-esityksen. Todistettavasti kyseessä oli jonkin sortin E.T., koska "miespuolisena" saavutti korkean ceen aivan liian helposti. Tällä kertaa tärykalvot eivät olleet vaarassa, mutta grogilasit kyllä. Sitten seurasi sekalaisia viihdenumeroita karaoken ja tanssin muodossa henkilökunnan ja matkustajien (luultavasti vain keinotekoisesti projisoituja 3D-hahmoja) toimesta. Tämä koetapahtuma päättyi noin 5 tuntia myöhemmin, kun saavuimme Chiang Main asemalle noin 3 tuntia myöhässä. Huomatkaa siis aikajanan vääristyminen. Ja sen verran VR:llä matkustaneena tiedän, ettei kyseinen "hauskuuttaminen" yksinkertaisesti kuulu junahenkilökunnan repertuaariin, joten tämä on viimeinen todiste yliluonnollisesta kokemuksestamme.

Majoituttiin edelliseltä reissulta tuttuun majapaikkaan edukkaalla 6 dollarin hinnalla. Aloilleen asettumisen jälkeen alettiin miettiä aktiviteettia, joihin haluaisimme osallistua täällä ollessamme. Irri oli nähnyt Suomessa dokumentin thaimaalaisesta naisesta, Lekista, joka on perustanut norsuille puiston ja ostaa norsuja maan kaduilta ja sirkuksista, jonne ne eivät kuulu, omaan puistoonsa. Puistossa norsut sitten saavat elää lopun elämäänsä vapaana. Thaimaassahan norsuja on perinteisesti käytetty muun muassa metsänhakkuissa, mutta kun maa 1988 kielsi hakkuut, jätti se tuhansia norsuja työttömäksi ja toimettomaksi. Nämä norsuthan siis ovat koulutettuja, kesyjä norsuja, jotka eivät enää vapaana luonnossa pärjää. Joten usein ne hylätään jonnekin, jos muuta käyttöä ei löydy. Toinen vaihtoehto työnorsuille onkin ollut työllistyminen turismin pariin (kuljettamaan, viihdyttämään turreja keskellä kaupungin katuja jne.).

Lekin perustaman norsupuiston kantavana ajatuksena on saada norsut pois kaduilta, sirkuksista ja muista paikoista, jonne ne eivät kuulu. Puistossa on tätä nykyä 34 norsua, jotka on kaikki ostettu em. paikoista. Puistossa norsut eivät enää koskaan tee työtä, vaan saavat olla siellä vapaana ja toteuttaa niille ominaista elämää. Puiston toiminta rahoitetaan lahjoituksilla ja ekoturismilla, eli turret tulee puistoon katsomaan onnellisia norsuja. Jos kiinnostaa, lisätietoja saa nettisivuilta http://www.elephantnaturefoundation.org/go/foundation, jossa voi myös tukea puiston toimintaa lahjoittamalla tai ostamalla tuotteita. MAINOS, MAINOS!

Puistossa kuulimme paljon traagisia tarinoita asukkien edellisestä elämästä ja kaltoin kohtelusta. Oli muun muassa Lily-norsu (Irrin pesemä), joka oli puistoon saapuessaan riippuvainen amfetamiinista, koska sen omistajat olivat syöttäneet sitä sille pitääkseen sen hereillä Bangkokin kaduilla yötä päivää. Puistoon saavuttua Lily jouduttiin vieroittamaan aineesta. Ja oli puistossa myös norsu, jotka olivat astuneet miinaan tai joutuneet autokolariin kaduilla ollessaan. Traagisia tarinoita, mutta nyt asiat niilläkin on hienosti. Puistossa ei norsuilla ratsasteta ja mahmoodit (jokaisella norsulla on oma hoitajansa) eivät käytä perinteistä koukkusauvaa, jota usein näkee norsujen hoitajille. Norsuja käsitellään ystävällisyydellä ja positiivisen vahvistamisen avulla.

Reissu oli meidän budjettiimme nähden hyvin hinnakas, mutta kaikki raha meni norsuille ja puistolle ja ajattelimme sen olevan kuten joululahjamme (kiitos vaan kotimaan lahjoittajat!) hyvään tarkoitukseen. Matkasimme noin tunnin matkan päähän Chiang Maista Mae Songin laaksoon. Päivän aikana tutustuimme norsuihin lähietäisyydeltä, kuten kuvista näkyy ja osallistuimme norsujen ruokintaan ja kylvettämiseen joessa. Täytyy sanoa, että jälleen yksi elämän uskomattomimmista ja hienoimmista kokemuksista.Kun paritonninen norsu kellahtaa jokeen edessäsi ja alat harjata sen selkää kylpyharjalla, on kokemus jotakuinkin unohtumaton. Ja kun saat itsekin suihkun norsun kärsästä, tiedät kokeneesi jotain, joka jää loppuelämäksi muistoihin!

Puistossa oli myös pari muutaman kuukauden ikäistä pikkunorsua. Nämä pikkuveitikat olivat kuten muutkin eläinlapset; leikkisiä, touhukkaita, ajoittain tuhmia ja ennen kaikkea aivan syötävän ihania. Tuossa pieni videopätkä; joen rannalta löytyi sattumalta jalkapallo ja sitähän ei voi jättää kokeilematta!

video

Tämän unohtumattoman kokemuksen jälkeen vietimme vielä pari päivää kaupungissa ennen siirtymistä etelämpään, kohti Bangkokia, jossa tapaamme ensimmäisen suomalaisvieraamme, Julian, 7.1.. Jihuu, tervetuloa, kauan odotettu ystävä!

maanantai 28. joulukuuta 2009

23.-27.12.09 Penang, Malesia (22429km)

Tässä pikaiset päivitykset. Ollaan juuri tultu junalla 21h Penangilta Bangkokiin ja jatketaan illalla uudet 14h Chiang Maihin. Huh heijaa. No joulu tuli ja meni. Ainoa valkoinen asia täällä oli me. Jos jossain pikkasen vilahti punaista, oli se Irrin uima-altaalla palanut nenä. Kyllähän tuo joulu on perinteinen perhejuhla, joten kaksistaan täällä lämmössä menee hiukan hukkaan. Eli joulu meni aika hissuksiin, tosin ihan oikeassa hotellissa makoillessa, hiukan paremmin syödessä ja kelluessa uima-altaalla.

Kateellisena lueskelin naamakirjasta ihmisten jouluvalmisteluja ja lumikinosten kehitystä jopa Etelä-Suomessa. Ilmeisesti kolalla on ollut muutakin käyttöä kuin rommin jatkeena. Ja kiitoksia muuten joulukuvista joita saatiin. Lisääkin saa laittaa, jos jotain hauskoja löytyy.

Jouluaatto meni siis tiukasti laiskotellessa, kuten muinakin päivinä. Joulukinkkua ja laatikoita ei löytynyt (nyyh), joten käytiin joulupäivällisellä syömässä oikeat pihvit foodcourtilla. Sitten takaisin hotellille, jonne pukki oli sillä välin tuonut lahjat. Kyllä se on kova jätkä ajamaan rekeä, kun tännekin ehtii.

Vedettiin ehtoollisviinit etukäteen ja suunnattiin kello 22 paikalliseen kirkkoon katselemaan aattoillan menoa. Ja kuten tavallista oltiin ainoat turret kirkossa. Ja perinteisesti pienoinen nähtävyys, eli neuvoja ja apuja tuli oikealta ja vasemmalta. Kirkkohan oli pakattu täyteen kiinalaisia, kuinkas muuten, nuo viihtyvät vain suurissa joukoissa. Tämä jumalanpalvelus oli siis lähinnä kiinanmielisille suunnattu, mutta alttarin viereen oli heijastettu myös Bill Gatesin mieliksi PowerPoint-käännös ohjelmasta washingtoniksi. Kätevää. Meno kirkossa muistutti lähinnä koulujen joulujuhlaa. Lapset ja nuoret esittivät erilaisia iloisia esityksiä ja väliin pappismiehet höpöttivät pakollisia osuuksia. Ei ihan loppuun asti kestetty (ainoastaan 1h45min), kun paikallinen karaoke-suuruus veteli alavireistä korkeaa ceetä. Lasimaalaukset säilyivät ehjinä, toisin kuin putkitukset korvissa.

Vaikka perinteinen harras, hiljainen, suomalainen joulukirkko on tunnelmallinen, niin mököttömisen ja ranteiden viiltelyn sijaan voisi sitä kai välillä suomalainenkin iloita kirkossa. Ja eikös se joulu ollut jonkun mieshenkilön syntymän aikoja, joten kyseessä lienee iloinen tapahtuma? Ja eikös nuo kirkon kannatusluvut ole olleet laskussa viimeiset pari tuhatta vuotta, joten nyt pitäisi laittaa uutta matoa koukkuun, vai mitä Anne ja Jussi? Ja nämä olivat vasta jäykkiä kiinalaisia. Innolla odotellaan fidziläisiä kirkonmenoja, sieltä ei kuulemma menoa puutu. Tuossa muutama klippi illan annista.
video

video

Joulupäivästä...hmmm ei muistikuvia. Nyrkkeilypäivänä (Boxing day), eli Tapaninpäivänä vuokrattiin mopedi ja lähdettiin kiertämään saarta. Itseasiassa mopedi lainattiin intialaiselta "ystävältä", koska vuokraaminen on tätä nykyä kielletty, ainakin Georgetownissa. Kuulemma nuoriso ajelee juovuspäissään vuokramopoilla (hyi, hyi). Tämä selittää vuokraamojen totaalisen puuttumisen. No saari tuli kierrettyä ja muutama pakollinen nahtävyys tuli nähtyä. Onhan ne kauniita ja jokaisella on oma "historiansa", mutta alkaa nuo temppelit jo tulla korvista, samoin kuin putket.

Ai niin, tuli taas sitten eksyttyä sivupoluille, mutta kun tien reunassa oli yksinäinen kyltti "SAUNA", niin mopedi meni automaattiohjaukselle. Paikka sijaitsi kauniilla paikalla korkealla vuoren rinteellä. Kyseessä oli kiinalainen yrttisauna ja hiukan skeptisellä mielellä päätin tarkastaa paikan. Voi pojat, olipa mukava joulusauna. Asteitakin oli sopivat 60 ja reilusti höyryä. Ei siis mikään norjalainen alppisauna, mallia Oppdal. Ja onhan sitä Vartiokylässä saunottu uunissa lämmitetyillä kivilläkin :) Saunan jälkeen sai ilmaiseksi omistajan tekemää inkivääriteetä (mahdottoman hyvää!) ja saunasta sai maksaa omantunnon mukaan. Paikka ei ilmeisesti ollut aivan Lonely Planetin listauksissa, kun taas kerran kyseltiin, miten ihmeessä eksyitte tänne! No, tekevälle sattuu ja etsivä löytää.

Ja lopuksi kuva-arvoitus: etsi kuvasta 5 virhettä. Vinkki: kyseessä islamilainen valtio.

Vastaus arvoitukseen (oikealta vasemmalle):
(allammesav assavuk) akis aj ilohokla, nenimutuekup nöteevis, tikaluttnot, nenimätteiv nuluoJ

tiistai 22. joulukuuta 2009

20.-23.12.2009 Melaka (22009km) & Pulau Penang (22429km), Malesia

Palasimme siis jälleen Malesiaan ja vietettyämme pari päivää pääkaupungissa, päätimme suunnata kulinarististen nautintojen äärelle Melakaan ennen siirtymistä joulun viettoon Penangin saarelle. Kuten blogista on selvinnyt, olemme kärsineet upeiden ruokakokemusten puuttumisesta jo kolmatta kuukautta, kun edellisten maiden keittiöt eivät ole kyenneet tyydyttämään meitä. Mutta osasimme aikaisempien kokemusten perusteella odottaa, että Malesia lunastaa odotuksemme.

Melakaan matkasimme siis bussilla. Malesian bussiliikenne ja tiethän ovat todella luksusta Indonesian jälkeen ja matka taittui parissa tunnissa moottoritietä pitkin. No, kulinaristinen matkamme alkoikin heti bussiasemalla nautittujen mäkkärin aterioiden myötä (okei, okei, voitte unohtaa äskeisen hehkutuksen kulinaristisista nautinnoista; ihmisiä mekin vain ollaan), sen verran kypsyneitä riisiin edelleen ollaan. Ja majapaikkaan päästyämme Irri ehdotti, että kokataan täällä omassa keittiössä. STOOOOOOOOP. Siinä vaiheessa otettiin järki takas pakkasesta ja suunnattiin ulos syömään.

Melaka on merkittävä kaupunki myös historiallisesti. Se oli 1300-luvulta alkaen yksi Aasian merkittävimmistä satamista ja sitä ovatkin useat suurvallat halajanneet ja hallinneet. Ensin vallassa olivat kiinalaiset , sitten portugalilaiset, hollantilaiset ja britit, jonka jälkeen japanilaiset ottivat kaupungin ja sataman haltuun toisen maailmansodan aikana. Tämän jälkeen britit nappasivat vallan takaisin aina Malesian itsenäistymiseen (1975) saakka. Perehdyimme kaupungin historiaan tutustumalla muun muassa merimuseoon.
Porukkaa on siis täällä riittänyt ja se lienee yksi syy siihen, että Melakalla on rikas ruokakulttuuri. Suurimpia herkkuja täällä on uskomattoman maukas Nonya Laksa, joka on nuudelikeittoa maustettuna laksalehdillä, tamariinimehulla ja kookosmaidolla. Sekaan heitetään kalapullia, tofua ja katkarapuja ja keitos on erinomainen. Hintakin halpa, vajaa euron kulhollinen. Voinemme suositella!

Melakassa viivyttiin kaksi päivää ja sieltä siirryttiin 22.12. Penangin saarelle, josta olimme varanneet hotellitasoisen majoituksen joulun pyhiksi. Myös Penang tunnetaan rikkaasta ruokakulttuuristaan ja ensimmäisenä iltana suuntasimmekin paikalliseen kalaravintolaan, jossa valittiin syötävät eriskummallisia ötököitä täynnä olevista kala-altaista ja pian olimmekin jo pökertyneitä makujen rikkaudesta ja ruoan suussa sulavuudesta. Hintatietoisille tiedoksi, että kala- ja äyriäsruokien nauttiminen on täällä edullista; 10 kpl tiikerirapuja vajaa 4 euroa.

Muuten Penangin oleilu on tähän mennessä sujunut viimeisiä jouluostoksia tehden ja pian hiljennymme myös täällä joulun viettoon omalla tavallamme. Näiden löpinöiden myötä haluamme toivottaa kaikille rakkaille, ystäville, tutuille ja ohikulkijoille riemukasta joulua täältä maailman ääristä!

Ps. Ihmettelen vaan, miten Joulupukki ehtii sinne Suomeen, kun näkyi lomailevan täällä? Ettei vaan lapset jäis ilman lahjoja!

lauantai 19. joulukuuta 2009

14.12.-17.12 Manado-Tomohon-Tondano (19310km)

Viimeiset kolme päivää Indonesiassa. Tarkoituksena oli mennä Lembeh Straitille sukeltamaan. On kuulemma vallan ihmeellinen paikka, mutta aikataulut eivät vaan antaneet periksi. Sen sijaan lähdimme pariksi yöksi Minahasan ylängölle vain tunnin bussimatkan päähän Manadosta. Tomohonista ja Tondanosta ei ole paljon muuta raportoitavaa kuin aamuiset messut viideltä aamulla ja tulivuoriretki.

Keskiviikkoaamuna siis viideltä aamulla ylös, aamupalaa rinnuksille, kahvia navan ympärille ja matkaan. Eli ei se kuulkaa täälläkään helppoa ole, kun joutuu vähän väliä heräämään "keskellä" yötä. Kavuttiin pari tuntia kuivunutta joenuomaa kolmistaan. Opas kuulemma oli kaksi päivää aiemmin löytänyt elämänsä ensimmäisen kobran uomasta. Mikähän noissa eläimissä on, kun tuppaavat jatkuvasti meidän reitille. No, kiivettiin lisää ylöspäin, kunnes olin varma, että oppaalta oli päässyt lusikallinen housuun. No, kraaterihan se toivotteli tervetulleeksi mukavan rikinkatkun turvin. Oppaan mukaan on kovinkin aktiivinen tulivuori. Kuulemma sellaista räjähtävää mallia, eli ei paljon varoittele etukäteen. Niin varmaan...

Edellisen kerran oli purkautunut 2005 ja vuonna 1991 oli useampi ihminen kuollut, mukaan lukien yksi sveitsiläinen. No, tokihan sitä suomalaisena haluaa mahdollimman lähelle aksöniä, joten reunalle piti päästä. Opas itse jäi kauemmas(???) ja lähetti meidät pikaisesti kurkkimaan reunalle. Kurkittiin aikamme savuavaan, kuplivaan, vihreään "järveen" ja opas ilmestyi taaksemme. Ai täh? Eli suomalaiset olikin lähetetty etujoukkoina. No opas oli taas kerran aivan pähkinöinä. Sama juttu kuin kalastaja delfiiniretkellä. Hihkui ja nauroi kovempaa kuin turret yhteensä. Ilmeisesti nuo retket eivät ole jokapäiväistä kauraa heillekään. Kuvia oteltiin puolin ja toisin, koska pari päivää aiemmin vuori oli ollut aivan hiljaksiin. Lähetetään oppaalle kuvia, kun haluaa kuulemma lähettää Lonely Planetiin. Enkä usko, että oli vitsi. No tämä oli meille ensimmäinen tulivuorikokemus ja rikin katku tuntuu vieläkin nenässä, vai olitko se sinä Irri?

Vielä kerran aamuhartaus ja Manadon (internet) kautta lentokentälle, jossa iloksemme törmäsimme Manoniin (tuttu jo Togeanilta), jolla oli sama lento Kuala Lumpuriin. Nyt jo lentokoneessa jätämme haikeat hyvästit Sulawesille. Pähkinänkuoressa mahtavat 3½ viikkoa. Ihmisistä ei löydy kuin positiivista sanottavaa, ilmeet on iloiset, nauru irtoaa herkästi ja vieraanvaraisuuden uudet huiput on taas löydetty. Ja kuvitelkaa: liikennevälineissäkin matkustaja on kuningas! Tiedän, tiedän, kuulostaa hullulta konseptilta. Ettekä varmasti usko, mutta väline ei lähde ennenkuin kaikki on varmasti kyydissä. Toisin on HKL:n linjoilla, joissa kohmeisin sormin turhaan koputtelet kuskia avaamaan ovea, jotta pääset maksamaan TASARAHALLA ylihintaisen lipukkeen. Ja, jos tarvis on, niin täällä tilaa löytyy vaikka kuljettajan oikealta puolelta (huom. täällä siis vasemmanpuoleinen liikenne). Eikä tartte itse osata mennä oikeaan välineeseen, voi luottaa siihen, että oikea väline kyllä löytää sinut sisäänheittäjän muodossa ja pääset kyllä varmasti oikealla pysäkillä pois, jos ei kuljettajan, niin muiden matkustajien avustuksella.

Ja, jos ostat kaupasta instant-kahvia, eikä sillä hetkellä olekaan kuumaa vettä, niin seuraavaksi luultavasti istut kauppiaan kotona juomassa kahvisi. Ja kun tarvitset kirkasta pulloa (muslimimaassa!), niin Bentor-kuskin kanssa pimeän kioskin kautta kotia kohden vaan. Niin ja nyt kun otitte puheeksi julkisen liikenteen :) Manadossa ongelma on ratkaistu microleteillä, noilla 9 hengen smurffimobiileilla. 90% liikenteestä on julkista ja keskimääräinen odotusaika huikeat 2-3 sekuntia. Reittejä on monia, mutta aika nopeasti pääsee kärryille ja kuten tavallista kysyvä ei tieltä eksy. Ei edes me. Hintakin on aina samat 2000 rupiaa (0.13€), menit sitten 100m tai 5km. Näin se homma toimii.

Ja tilaa matkailijoille Sulawesillä tuntuu olevan. Ainoat turistit resorttien ulkopuolelta löydettiin Manadon Pizza Hutista, joten reppumatkailija saa aika rauhassa etsiä toistaan. Hyvin erilaista kuin muualla Kaakkois-Aasiassa tähän asti. Ainoat huonot puolet ovat siis olleet liikenne ja ruokapuoli. Kuulemma Etelä-Sulawesillä löytyy enemmän vaihtelua, mutta pohjoisessa ruoka oli kovin yksitoikkoista. En muuten tiedä mitä tuo kuva esittää, mutta ilmeisesti 10 duriania pöydällä ja 1 pussissa. Maistoin noita pöydällä olevia, mutta syömättä jäi. Näyttää, haisee ja maistuu siltä itteltään!

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

5.-13.12.2009 Togean saaret, Indonesia (18718km)

Tätä kirjoittaessa kello on 05.46 paikallista aikaa, mutta omatuntoni ei vaan jätä minua rauhaan! Minun oli pakko herätä tunnustamaan syntini julkisesti heti näin aamutuimaan. Tosin, 05.15 Tomohon "keskusradion" välityksellä alkaneella aamuisella messulla oli pieni myötävaikutus heräämiseen. Ja kyse ei siis ole auringonnousun aikaan (04.45) kaikuva rukouskutsu moskeijasta, vaan ihan kristillisen kirkon oma vastaisku Islamille. Valetaan kirkontorniin megafoni ja työnnetään Mariah Carey kopio-CD laulamaan vahvarin kautta "Holy night". Holy Sh... sanon minä. Korvatulpat estää juuri ja juuri luonnonäänet, mutta sen verran syntinen sitä ilmeisesti on, että kirkon sanoma puskee kyllä iloisesti läpi. Mutta tunnustukseen: Olemme erehdyksissämme väittäneet löytäneemme paratiisin Bunakenilta. Tämä ei pidä enää paikkaansa, vaan kertoo lähinnä oman vähäiset tietomme - ylipäänsä mistään.

Tiedätte varmaan nuo matkaoppaan kuvat ja tekstit, jotka lupaavat 9 hyvää ja 10 kaunista, mutta kun pääsette perille Mallorcalle, brittipariskunnan kakara on jo vääntänyt pythonit hotellin uima-altaaseen. Ja siinä vaiheessa todella toivotte, että kyseessä oli heidän lapsensa. Kun menette kreikkalaisille sikajuhlille, pöytäviini loppuu kesken, ouzo on laimennettu ja zatsiki- ja oliivipurkeissa lukee PIRKKA. Ja väittävätpä vielä, että turkkilaiset ovat maailman ystävällisin kansa ja Torremolinos halpa! Näinhän sitä käy, kun odotukset ovat kovat ja oppaissa käytetty runsaasti värikynää (tiedän kokemuksesta).

Mutta Togean: otimme lomaa matkailusta ja mitä enempää voi lomalta vaatia! Annoin väsyneille sandaaleilleni hyvin ansaitun lepotauon ja uitin varpaitani 9 päivää/yötä hiekassa ja meressä. Kiireiset vuorokautemme täyttyivät riippumattoilusta, snorklauksesta, kalastuksesta, rantaretkistä, uintiretkistä, melontaretkistä, kookospähkinöistä, illanistujaisista, kitaran soitosta, laulamisesta, paikallisista antimista ja tietenkin täydellisestä seurasta. Ja kun joinain päivinä oikein ahkeroimme, kävimme sukeltamassa ja voi sitä kauneutta! Ja valmistihan Irri korunkin "pienellä" paikallisella avustuksella.

Tässä pieni joulunalus tervehdys kotiväelle. Hengissä ollaan. Ja kuten kuvasta näkyy: Hyvässä lihassa.

video

Vaikea sanoa muuta kuin, että tunnelma saarella oli pienimuotoinen, autenttinen ja täydellinen. Idyllin täydensi Aka, joka perheineen piti saaren kolmatta majoituspaikkaa. Aka vei ilmaiseksi kalastusretkille, uintiretkille, teki koruja, istui iltaa viimeiseen mieheen ja heräsi aamulla ensimmäisenä kalastamaan. Akan pojat hakivat paikallisia virvokkeita (Cap Tikus, Arak, Rhum, Tuak), soittivat ja lauloivat pienimuotoisen seurueemme kanssa. Ja kaikki tämä palmujen ja täydellisen tähtitaivaan alla.

Mielelläni soisin myös teille kaikille tuon kokemuksen ja kuitenkin samalla toivon, ettei paikasta koskaan tule massaturismin kohdetta. Onneksi paikka on toistaiseksi hiukan valtavirralta syrjässä, mutta jos hiukan seikkailumieltä löytyy, niin matkustusohjeita saa pyytää...

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Jätimme haikeat hyvästit Togeanille ja Sulawesille, sekä uskolliselle matkaseurallemme Leatitialle, nyyh nyyh. Kettu kuittaa, over and out!

Thanks to: Aka & Family (IND), Yasser (IND), Lani (IND), Charlotte & Guillaume (FRA), Sandro (FRA/CUB), Gonzages (SUI), Lani (IND/AUS) & Greg (FRA), Hugo & Valerie (FRA), Damien (IRL) & Charlotte (NZ), Manon (GER), German division (GER), and of course Leatitia (SUI) to whom we owe so much (incuding bottle of Gin). Keep in touch.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Tangkoko-Manado-Gorontalo eli liikehdintää Indonesiassa (18598km)

Huh-heijaa pitkästä aikaa. Blogin päivitykset ovat venyneet kilpaa riippumaton narujen kanssa. Lisäksi mystinen trooppinen tauti sai otteen meistä. Oireita: voimattomuus, liikkeiden hidastuminen, ajantajun häviäminen ja yleinen huolettomuus... Tohtori.fi-sivuston mukaan kyseessä saattaa olla pahanlaatuinen lorvikatarri. Hoitona suositellaan lepoa (riippumatossa), kookospähkinän kasvun seurantaa, merenelävien tutkailua (snorklaus, sukellus). Vakavammissa tapauksissa on myös asiallista nauttia riittävä määrä paikallisia pullotettuja "lääkkeitä" hyvän seuran kera. Tämän diagnoosin seurauksena päätimme poistua Letitian (SUI) ja Björnin (SWE) kanssa Tangkokon kansallispuiston alueelta.

Rikkaana ruotsalaisena, Nalle oli varannut itselleen privaattikyydin Manadoon 300.000 rupialla. Yritettiin hypätä "pummilla" kyytiin, mutta kuski sai päähänsä vaatia lisää massia. Päätettiin maksattaa kalavelat Ruotsiin Nallen lompakolla ja lähdettiinkin kolmistaan paikallisilla kyydeillä. Eli venyy se rupiakin. Lisäksi siirrettiin Nallen 100Gt:n elokuvakokoelma omaan kannettavaan. Missä oli Ruotsin avut, kun Suomessa sodittiin? No pickupin, SUV:n takakontin, microletin, discoletin (microlet discomusiikilla), bussin ja 2 tunnin päästä saavuimme TAAS kerran Manadoon, tuohon kolmen ostoskeskuksen ihmeeseen. Ei siis minun lempipaikkaani.

Tuolla Batu Putihin kylässä sai kyllä tuntea miltä Tarsiuksesta tai Makakista tuntuu, sen verran sukupuuttoon olivat päässeet valkoiset turistit paikasta häviämään. Haastatteluja, kädenpuristuksia, valokuvia, nimikirjoituksia, yms. yms. Ei se ole helppoa olla Hollywoodin elokuvatähti. No onneksi en omaa Brad Pittin julkisuuskirousta (vain ulkonäön). Tapettiin vielä pari päivää Nallen ja Letukan kanssa Manadon ostareilla ja Pizza Huttusessa. Minä tosin lähinnä sänkypotilaana pienen flunssan seurauksena. No oltiin hiukan paremmassa hotlassa, joten tuli kerrankin huoneelle käyttöä 24/7.

Ja nyt olemme jo onnellisesti palanneet takaisin Togean-saarten reissulta ja suurin piirtein Indonesian matkustuksemme tehneet. Niin, kyllä. Päästäksemme noille saarille olemme matkustaneet pahamaineisilla Indonesian lautoilla. Kahdesti vedettiin tuollainen 11 tunnin yöllinen lauttamatka Gorontalosta Wakaihin (Togean) ja takaisin. Ja vaikka Irri olikin kalpeena ja hiljaa, niin matka oli kaikin puolin turvallinen ja mukava. Ja ensimmäistä kertaa törmäsin tapaukseen, että indonesialainen kuljetusväline EI ole täynnä. Päätimme taas kerran elää leveästi ja ostimme 5 euron hintaiset business-luokan laivaliput. 90 hengen osastossa oli noin 10 matkustajaa ja nukuimmekin patjoilla ilmastoidun osaston lattialla. 5 vuotta vanhan aluksen kaapeista löytyi jopa pelastusliivejä/lauttoja, ai täh?! Merenkäynti oli onneksemme minimaalista ja omalta osalta matka oli leppoisin tähän mennessä. Irrillä sen sijaan painoi Iltalehden katastrofiotsikot mielessä, eikä uni oikein tuutulauluistakaan huolimatta tullut.

Mutta älkääpä hyvä yleisö lautoista huoliko, sillä bussimatka Manadosta Gorontaloon (n. 10h) korjasi nuo kauhuskenaariot. Menomatkan menimme ilmastoidulla minibussilla, jossa oli mainiosti jalkatilaa ja oikein säädettävät penkit. Hienouksista nauttiminen jäi kuitenkin vähäiseksi liikenteen kaistapäisyyden johdosta. Ilmeisesti Indonesian tielaitoksen rakennuspalikkalaatikosta olivat suorat tiekappaleet päässeet loppumaan. 10 tuntia pelkkää mutkaa, ylämäkeä, alamäkea ja edellistä tiukempaa mutkaa. Tiukimmissa mutkissa näkyi jo omat perävalot. Lisäksi kahden kaistan ongelma oli ratkaistu yksinkertaisesti vetämällä yhden kaistan levyinen tie ja siihen keskiviiva. Ainoa missä tielaitos valitettavasti oli onnistunut, niin päällysteen laadussa. Tämä tietenkin mahdollisti entistäkin hurjemmat vauhdit ja olo oli kuin flipperipallolla. Mennessä minibussi ja matkustajat kiihtyivät lähinnä alamäessä, kun taas kuljettaja ylämäessä. Jos mennessä kyyti muistutti Ari Vatasta ralliauton ohjaimissa, niin tullessa kai lähinnä...öööö...Seppo Rätyä formulan ohjaimissa. Ajamisessa ei ollut pienintäkään tolkkua. Se on varmaa, että kuskin täytyy pikaisesti tarkistaa lääkityksensä tai ainakin minkä väristä maanantaisin otetaan.

Ja kotikuskit voivat siellä Suomessa simuloida tilannetta palkkaamalla vahvan lääkityksen omaavan avohoitopotilaan kuljettajaksi. Tila-auto täytetään omalla perheellä, naapurin perheellä ja kaupan päälle vielä muutama anoppi matkatavaroineen. Tielle ripotellaan tavallisen kiireisen liikenteen sekaan rekkoja, busseja, mopoja, polkupyöriä ja karjavaljakkoja. Poikittaisliikenteeksi sopiva määrä kotieläimiä koirista, kanoista ja vuohista aina lehmiin saakka. Koska tie on seudun ainoita, mahtunee mukaan vielä sekä koululaiset että tarhaikäiset leikkimään kivasti tienvarsille. Poistetaan teiltä nopeusrajoitukset ja eikun matka kohti Ivaloa. Pedaali+radion voluumi+töötti pohjaan ja markka lasiin. Voitte muuten kokeilla paljonko autonne Pioneereista subwooffereiden kera lähtee voluumilla 44. Tarkoitus on ilmeisesti, että kuulo lähtee yhtämatkaa järjen kanssa. Korvatulpat jeesaa kuulovaurioihin, mutta ei läppävikaan.

Lisäksi laadukkaan kuljettajan aika riittää 3 tupakka-astin polttamiseen (huom. sytytettyinä tulitikuilla), tekstiviestien lähettämiseen, hiusten huoltoon, torven soittamiseen ja kaikkien tielläliikkujien tervehtimiseen. Sivupeilistä näin kyllä kuljettajan koskevan toisella kädellä rattiinkin, toisen käden pitäessä mutkassa sivuoven kahvasta. Ei ollut liian kapeaa, mäkistä tai ruuhkaista kohtaa, ettei kuskimme olisi suorittanut ohitusta. Ohitimme jokaikisen auton, jonka tähtäimeen saimme, eikä meitä ohitettu kertaakaan. Se on sellanen kunnia-asia nääs. Ja kun tielle sitten sattui suorempi pätkä, päätettiin mittari laittaa 140km/h lukemiin. Ei auttanut vaikka kuinka poljin kuskin takana lattiaa jarruttaakseni. Lattia onkin luultavasti omalta kohdalta 10cm kuopalla. Ja kaikki tämä ilman turvavöitä! En tiedä minkälaisia loitsuja paikalliset kyytiläiset tuossa kyydissä mielissään pyörittelivät, mutta näin parhaaksi tehdä saman kuin kuljettaja: eli laitoin silmät kiinni ja hoin Ave Mariaa.

Ai niin, matkan aikana näkyi vain yksi bussi vastapuolen ojassa, matkustajien istuessa valkoisina vieressä. No onneksi bussi ei ollut ajanut toiselle puolelle, kuten tila-auto aiemmin. Siellähän se oli rutussa 15-metrisen jyrkänteen pohjalla. Pysähdyttiin toki katsomaan ja kuski päästeli hiukan hermostunutta naurahtelua. Tämän jälkeen oma vauhtimme vaan kasvoi??? Ilmeisesti kuski ajatteli ohitella nuo vaaranpaikat mahdollisimman nopeasti! 10h myöhemmin, kun käteni irroitettiin sorkkaraudalla ovenkahvasta, 80-kiloinen kroppani jatkoi tärinäänsä. Ei tarvitse paljon saunabelttejä ostoskanavalta tilailla.

Mutta kaikki tämä matkustaminen oli päämäärän väärti, eli vietimme elämämme parhaita putkia (9 päivää ja 8 yötä) perillä Togeanilla, mutta siitä sitten ensi kerralla lisää...