tiistai 29. joulukuuta 2009

28.12.09-2.1.2010 Chiang Mai, Thaimaa (23923km)

Siami, tuo köyhän miehen Miami. Pakottava tarve vastaanottaa uusi vuosi Chiang Maissa, ajoi meidät lopulta 38 tunnin mittaiselle junamatkalle. "Onneksemme" saimme Bangkokin asemalta viimehetken varapaikat saman illan junaan ja toiveissa oli paremmat yöunet kuin edellisyönä. Turha toivo. Ei muistettukaan kuinka pomppuisa ratayhteys tänne pohjoiseen onkaan. Väliovet, vessanovet, raiteet, telit, jouset yms. pitivät infernaalista meteliä koko yön ja silmäsuojista, korvatulpista ja yömyssyistä huolimatta selvisimme nukkumatta koko yön :/ Aamulla puolipökerryksissä ihmeteltiin maisemien hitaanlaista vaihtumista. Syyksi selvisi veturin hyytyminen. Viimeinen ylämäki oli liikaa ja veturista loppui veto. Hitaasti lähdettiin valuttelemaan raidetta alaspäin hakemaan uutta vauhtia, eli veturia. No, ei hirveästi hätäännytty, vaan lähdettiin samoilla silmillä katsastamaan ravintolavaunua. Muutama paikka olikin vapaana ja aamusumppikin ilmestyi eteen.

Sitten se tapahtui: melko varma ABDUKTIO. Ajan- ja paikantajumme hämärtyi ja meidät ilmeisesti siirrettiin kovasti junan näköiseen avaruusalukseen. Muistikuviemme mukaan seuraavaksi meille juotettiin useita pulloja jonkin sortin käymistuotteita (muistuttaa lähinnä maaplaneetan olutta) ja korvamme täytettiin discomusiikilla. Seuraavaksi muun ravintolahenkilökunnan tanssiessa, ilmeisesti aluksen kapteeni (sotilasarvoltaan LadyBoy) aloitti karaoke-esityksen. Todistettavasti kyseessä oli jonkin sortin E.T., koska "miespuolisena" saavutti korkean ceen aivan liian helposti. Tällä kertaa tärykalvot eivät olleet vaarassa, mutta grogilasit kyllä. Sitten seurasi sekalaisia viihdenumeroita karaoken ja tanssin muodossa henkilökunnan ja matkustajien (luultavasti vain keinotekoisesti projisoituja 3D-hahmoja) toimesta. Tämä koetapahtuma päättyi noin 5 tuntia myöhemmin, kun saavuimme Chiang Main asemalle noin 3 tuntia myöhässä. Huomatkaa siis aikajanan vääristyminen. Ja sen verran VR:llä matkustaneena tiedän, ettei kyseinen "hauskuuttaminen" yksinkertaisesti kuulu junahenkilökunnan repertuaariin, joten tämä on viimeinen todiste yliluonnollisesta kokemuksestamme.

Majoituttiin edelliseltä reissulta tuttuun majapaikkaan edukkaalla 6 dollarin hinnalla. Aloilleen asettumisen jälkeen alettiin miettiä aktiviteettia, joihin haluaisimme osallistua täällä ollessamme. Irri oli nähnyt Suomessa dokumentin thaimaalaisesta naisesta, Lekista, joka on perustanut norsuille puiston ja ostaa norsuja maan kaduilta ja sirkuksista, jonne ne eivät kuulu, omaan puistoonsa. Puistossa norsut sitten saavat elää lopun elämäänsä vapaana. Thaimaassahan norsuja on perinteisesti käytetty muun muassa metsänhakkuissa, mutta kun maa 1988 kielsi hakkuut, jätti se tuhansia norsuja työttömäksi ja toimettomaksi. Nämä norsuthan siis ovat koulutettuja, kesyjä norsuja, jotka eivät enää vapaana luonnossa pärjää. Joten usein ne hylätään jonnekin, jos muuta käyttöä ei löydy. Toinen vaihtoehto työnorsuille onkin ollut työllistyminen turismin pariin (kuljettamaan, viihdyttämään turreja keskellä kaupungin katuja jne.).

Lekin perustaman norsupuiston kantavana ajatuksena on saada norsut pois kaduilta, sirkuksista ja muista paikoista, jonne ne eivät kuulu. Puistossa on tätä nykyä 34 norsua, jotka on kaikki ostettu em. paikoista. Puistossa norsut eivät enää koskaan tee työtä, vaan saavat olla siellä vapaana ja toteuttaa niille ominaista elämää. Puiston toiminta rahoitetaan lahjoituksilla ja ekoturismilla, eli turret tulee puistoon katsomaan onnellisia norsuja. Jos kiinnostaa, lisätietoja saa nettisivuilta http://www.elephantnaturefoundation.org/go/foundation, jossa voi myös tukea puiston toimintaa lahjoittamalla tai ostamalla tuotteita. MAINOS, MAINOS!

Puistossa kuulimme paljon traagisia tarinoita asukkien edellisestä elämästä ja kaltoin kohtelusta. Oli muun muassa Lily-norsu (Irrin pesemä), joka oli puistoon saapuessaan riippuvainen amfetamiinista, koska sen omistajat olivat syöttäneet sitä sille pitääkseen sen hereillä Bangkokin kaduilla yötä päivää. Puistoon saavuttua Lily jouduttiin vieroittamaan aineesta. Ja oli puistossa myös norsu, jotka olivat astuneet miinaan tai joutuneet autokolariin kaduilla ollessaan. Traagisia tarinoita, mutta nyt asiat niilläkin on hienosti. Puistossa ei norsuilla ratsasteta ja mahmoodit (jokaisella norsulla on oma hoitajansa) eivät käytä perinteistä koukkusauvaa, jota usein näkee norsujen hoitajille. Norsuja käsitellään ystävällisyydellä ja positiivisen vahvistamisen avulla.

Reissu oli meidän budjettiimme nähden hyvin hinnakas, mutta kaikki raha meni norsuille ja puistolle ja ajattelimme sen olevan kuten joululahjamme (kiitos vaan kotimaan lahjoittajat!) hyvään tarkoitukseen. Matkasimme noin tunnin matkan päähän Chiang Maista Mae Songin laaksoon. Päivän aikana tutustuimme norsuihin lähietäisyydeltä, kuten kuvista näkyy ja osallistuimme norsujen ruokintaan ja kylvettämiseen joessa. Täytyy sanoa, että jälleen yksi elämän uskomattomimmista ja hienoimmista kokemuksista.Kun paritonninen norsu kellahtaa jokeen edessäsi ja alat harjata sen selkää kylpyharjalla, on kokemus jotakuinkin unohtumaton. Ja kun saat itsekin suihkun norsun kärsästä, tiedät kokeneesi jotain, joka jää loppuelämäksi muistoihin!

Puistossa oli myös pari muutaman kuukauden ikäistä pikkunorsua. Nämä pikkuveitikat olivat kuten muutkin eläinlapset; leikkisiä, touhukkaita, ajoittain tuhmia ja ennen kaikkea aivan syötävän ihania. Tuossa pieni videopätkä; joen rannalta löytyi sattumalta jalkapallo ja sitähän ei voi jättää kokeilematta!

video

Tämän unohtumattoman kokemuksen jälkeen vietimme vielä pari päivää kaupungissa ennen siirtymistä etelämpään, kohti Bangkokia, jossa tapaamme ensimmäisen suomalaisvieraamme, Julian, 7.1.. Jihuu, tervetuloa, kauan odotettu ystävä!

maanantai 28. joulukuuta 2009

23.-27.12.09 Penang, Malesia (22429km)

Tässä pikaiset päivitykset. Ollaan juuri tultu junalla 21h Penangilta Bangkokiin ja jatketaan illalla uudet 14h Chiang Maihin. Huh heijaa. No joulu tuli ja meni. Ainoa valkoinen asia täällä oli me. Jos jossain pikkasen vilahti punaista, oli se Irrin uima-altaalla palanut nenä. Kyllähän tuo joulu on perinteinen perhejuhla, joten kaksistaan täällä lämmössä menee hiukan hukkaan. Eli joulu meni aika hissuksiin, tosin ihan oikeassa hotellissa makoillessa, hiukan paremmin syödessä ja kelluessa uima-altaalla.

Kateellisena lueskelin naamakirjasta ihmisten jouluvalmisteluja ja lumikinosten kehitystä jopa Etelä-Suomessa. Ilmeisesti kolalla on ollut muutakin käyttöä kuin rommin jatkeena. Ja kiitoksia muuten joulukuvista joita saatiin. Lisääkin saa laittaa, jos jotain hauskoja löytyy.

Jouluaatto meni siis tiukasti laiskotellessa, kuten muinakin päivinä. Joulukinkkua ja laatikoita ei löytynyt (nyyh), joten käytiin joulupäivällisellä syömässä oikeat pihvit foodcourtilla. Sitten takaisin hotellille, jonne pukki oli sillä välin tuonut lahjat. Kyllä se on kova jätkä ajamaan rekeä, kun tännekin ehtii.

Vedettiin ehtoollisviinit etukäteen ja suunnattiin kello 22 paikalliseen kirkkoon katselemaan aattoillan menoa. Ja kuten tavallista oltiin ainoat turret kirkossa. Ja perinteisesti pienoinen nähtävyys, eli neuvoja ja apuja tuli oikealta ja vasemmalta. Kirkkohan oli pakattu täyteen kiinalaisia, kuinkas muuten, nuo viihtyvät vain suurissa joukoissa. Tämä jumalanpalvelus oli siis lähinnä kiinanmielisille suunnattu, mutta alttarin viereen oli heijastettu myös Bill Gatesin mieliksi PowerPoint-käännös ohjelmasta washingtoniksi. Kätevää. Meno kirkossa muistutti lähinnä koulujen joulujuhlaa. Lapset ja nuoret esittivät erilaisia iloisia esityksiä ja väliin pappismiehet höpöttivät pakollisia osuuksia. Ei ihan loppuun asti kestetty (ainoastaan 1h45min), kun paikallinen karaoke-suuruus veteli alavireistä korkeaa ceetä. Lasimaalaukset säilyivät ehjinä, toisin kuin putkitukset korvissa.

Vaikka perinteinen harras, hiljainen, suomalainen joulukirkko on tunnelmallinen, niin mököttömisen ja ranteiden viiltelyn sijaan voisi sitä kai välillä suomalainenkin iloita kirkossa. Ja eikös se joulu ollut jonkun mieshenkilön syntymän aikoja, joten kyseessä lienee iloinen tapahtuma? Ja eikös nuo kirkon kannatusluvut ole olleet laskussa viimeiset pari tuhatta vuotta, joten nyt pitäisi laittaa uutta matoa koukkuun, vai mitä Anne ja Jussi? Ja nämä olivat vasta jäykkiä kiinalaisia. Innolla odotellaan fidziläisiä kirkonmenoja, sieltä ei kuulemma menoa puutu. Tuossa muutama klippi illan annista.
video

video

Joulupäivästä...hmmm ei muistikuvia. Nyrkkeilypäivänä (Boxing day), eli Tapaninpäivänä vuokrattiin mopedi ja lähdettiin kiertämään saarta. Itseasiassa mopedi lainattiin intialaiselta "ystävältä", koska vuokraaminen on tätä nykyä kielletty, ainakin Georgetownissa. Kuulemma nuoriso ajelee juovuspäissään vuokramopoilla (hyi, hyi). Tämä selittää vuokraamojen totaalisen puuttumisen. No saari tuli kierrettyä ja muutama pakollinen nahtävyys tuli nähtyä. Onhan ne kauniita ja jokaisella on oma "historiansa", mutta alkaa nuo temppelit jo tulla korvista, samoin kuin putket.

Ai niin, tuli taas sitten eksyttyä sivupoluille, mutta kun tien reunassa oli yksinäinen kyltti "SAUNA", niin mopedi meni automaattiohjaukselle. Paikka sijaitsi kauniilla paikalla korkealla vuoren rinteellä. Kyseessä oli kiinalainen yrttisauna ja hiukan skeptisellä mielellä päätin tarkastaa paikan. Voi pojat, olipa mukava joulusauna. Asteitakin oli sopivat 60 ja reilusti höyryä. Ei siis mikään norjalainen alppisauna, mallia Oppdal. Ja onhan sitä Vartiokylässä saunottu uunissa lämmitetyillä kivilläkin :) Saunan jälkeen sai ilmaiseksi omistajan tekemää inkivääriteetä (mahdottoman hyvää!) ja saunasta sai maksaa omantunnon mukaan. Paikka ei ilmeisesti ollut aivan Lonely Planetin listauksissa, kun taas kerran kyseltiin, miten ihmeessä eksyitte tänne! No, tekevälle sattuu ja etsivä löytää.

Ja lopuksi kuva-arvoitus: etsi kuvasta 5 virhettä. Vinkki: kyseessä islamilainen valtio.

Vastaus arvoitukseen (oikealta vasemmalle):
(allammesav assavuk) akis aj ilohokla, nenimutuekup nöteevis, tikaluttnot, nenimätteiv nuluoJ

tiistai 22. joulukuuta 2009

20.-23.12.2009 Melaka (22009km) & Pulau Penang (22429km), Malesia

Palasimme siis jälleen Malesiaan ja vietettyämme pari päivää pääkaupungissa, päätimme suunnata kulinarististen nautintojen äärelle Melakaan ennen siirtymistä joulun viettoon Penangin saarelle. Kuten blogista on selvinnyt, olemme kärsineet upeiden ruokakokemusten puuttumisesta jo kolmatta kuukautta, kun edellisten maiden keittiöt eivät ole kyenneet tyydyttämään meitä. Mutta osasimme aikaisempien kokemusten perusteella odottaa, että Malesia lunastaa odotuksemme.

Melakaan matkasimme siis bussilla. Malesian bussiliikenne ja tiethän ovat todella luksusta Indonesian jälkeen ja matka taittui parissa tunnissa moottoritietä pitkin. No, kulinaristinen matkamme alkoikin heti bussiasemalla nautittujen mäkkärin aterioiden myötä (okei, okei, voitte unohtaa äskeisen hehkutuksen kulinaristisista nautinnoista; ihmisiä mekin vain ollaan), sen verran kypsyneitä riisiin edelleen ollaan. Ja majapaikkaan päästyämme Irri ehdotti, että kokataan täällä omassa keittiössä. STOOOOOOOOP. Siinä vaiheessa otettiin järki takas pakkasesta ja suunnattiin ulos syömään.

Melaka on merkittävä kaupunki myös historiallisesti. Se oli 1300-luvulta alkaen yksi Aasian merkittävimmistä satamista ja sitä ovatkin useat suurvallat halajanneet ja hallinneet. Ensin vallassa olivat kiinalaiset , sitten portugalilaiset, hollantilaiset ja britit, jonka jälkeen japanilaiset ottivat kaupungin ja sataman haltuun toisen maailmansodan aikana. Tämän jälkeen britit nappasivat vallan takaisin aina Malesian itsenäistymiseen (1975) saakka. Perehdyimme kaupungin historiaan tutustumalla muun muassa merimuseoon.
Porukkaa on siis täällä riittänyt ja se lienee yksi syy siihen, että Melakalla on rikas ruokakulttuuri. Suurimpia herkkuja täällä on uskomattoman maukas Nonya Laksa, joka on nuudelikeittoa maustettuna laksalehdillä, tamariinimehulla ja kookosmaidolla. Sekaan heitetään kalapullia, tofua ja katkarapuja ja keitos on erinomainen. Hintakin halpa, vajaa euron kulhollinen. Voinemme suositella!

Melakassa viivyttiin kaksi päivää ja sieltä siirryttiin 22.12. Penangin saarelle, josta olimme varanneet hotellitasoisen majoituksen joulun pyhiksi. Myös Penang tunnetaan rikkaasta ruokakulttuuristaan ja ensimmäisenä iltana suuntasimmekin paikalliseen kalaravintolaan, jossa valittiin syötävät eriskummallisia ötököitä täynnä olevista kala-altaista ja pian olimmekin jo pökertyneitä makujen rikkaudesta ja ruoan suussa sulavuudesta. Hintatietoisille tiedoksi, että kala- ja äyriäsruokien nauttiminen on täällä edullista; 10 kpl tiikerirapuja vajaa 4 euroa.

Muuten Penangin oleilu on tähän mennessä sujunut viimeisiä jouluostoksia tehden ja pian hiljennymme myös täällä joulun viettoon omalla tavallamme. Näiden löpinöiden myötä haluamme toivottaa kaikille rakkaille, ystäville, tutuille ja ohikulkijoille riemukasta joulua täältä maailman ääristä!

Ps. Ihmettelen vaan, miten Joulupukki ehtii sinne Suomeen, kun näkyi lomailevan täällä? Ettei vaan lapset jäis ilman lahjoja!

lauantai 19. joulukuuta 2009

14.12.-17.12 Manado-Tomohon-Tondano (19310km)

Viimeiset kolme päivää Indonesiassa. Tarkoituksena oli mennä Lembeh Straitille sukeltamaan. On kuulemma vallan ihmeellinen paikka, mutta aikataulut eivät vaan antaneet periksi. Sen sijaan lähdimme pariksi yöksi Minahasan ylängölle vain tunnin bussimatkan päähän Manadosta. Tomohonista ja Tondanosta ei ole paljon muuta raportoitavaa kuin aamuiset messut viideltä aamulla ja tulivuoriretki.

Keskiviikkoaamuna siis viideltä aamulla ylös, aamupalaa rinnuksille, kahvia navan ympärille ja matkaan. Eli ei se kuulkaa täälläkään helppoa ole, kun joutuu vähän väliä heräämään "keskellä" yötä. Kavuttiin pari tuntia kuivunutta joenuomaa kolmistaan. Opas kuulemma oli kaksi päivää aiemmin löytänyt elämänsä ensimmäisen kobran uomasta. Mikähän noissa eläimissä on, kun tuppaavat jatkuvasti meidän reitille. No, kiivettiin lisää ylöspäin, kunnes olin varma, että oppaalta oli päässyt lusikallinen housuun. No, kraaterihan se toivotteli tervetulleeksi mukavan rikinkatkun turvin. Oppaan mukaan on kovinkin aktiivinen tulivuori. Kuulemma sellaista räjähtävää mallia, eli ei paljon varoittele etukäteen. Niin varmaan...

Edellisen kerran oli purkautunut 2005 ja vuonna 1991 oli useampi ihminen kuollut, mukaan lukien yksi sveitsiläinen. No, tokihan sitä suomalaisena haluaa mahdollimman lähelle aksöniä, joten reunalle piti päästä. Opas itse jäi kauemmas(???) ja lähetti meidät pikaisesti kurkkimaan reunalle. Kurkittiin aikamme savuavaan, kuplivaan, vihreään "järveen" ja opas ilmestyi taaksemme. Ai täh? Eli suomalaiset olikin lähetetty etujoukkoina. No opas oli taas kerran aivan pähkinöinä. Sama juttu kuin kalastaja delfiiniretkellä. Hihkui ja nauroi kovempaa kuin turret yhteensä. Ilmeisesti nuo retket eivät ole jokapäiväistä kauraa heillekään. Kuvia oteltiin puolin ja toisin, koska pari päivää aiemmin vuori oli ollut aivan hiljaksiin. Lähetetään oppaalle kuvia, kun haluaa kuulemma lähettää Lonely Planetiin. Enkä usko, että oli vitsi. No tämä oli meille ensimmäinen tulivuorikokemus ja rikin katku tuntuu vieläkin nenässä, vai olitko se sinä Irri?

Vielä kerran aamuhartaus ja Manadon (internet) kautta lentokentälle, jossa iloksemme törmäsimme Manoniin (tuttu jo Togeanilta), jolla oli sama lento Kuala Lumpuriin. Nyt jo lentokoneessa jätämme haikeat hyvästit Sulawesille. Pähkinänkuoressa mahtavat 3½ viikkoa. Ihmisistä ei löydy kuin positiivista sanottavaa, ilmeet on iloiset, nauru irtoaa herkästi ja vieraanvaraisuuden uudet huiput on taas löydetty. Ja kuvitelkaa: liikennevälineissäkin matkustaja on kuningas! Tiedän, tiedän, kuulostaa hullulta konseptilta. Ettekä varmasti usko, mutta väline ei lähde ennenkuin kaikki on varmasti kyydissä. Toisin on HKL:n linjoilla, joissa kohmeisin sormin turhaan koputtelet kuskia avaamaan ovea, jotta pääset maksamaan TASARAHALLA ylihintaisen lipukkeen. Ja, jos tarvis on, niin täällä tilaa löytyy vaikka kuljettajan oikealta puolelta (huom. täällä siis vasemmanpuoleinen liikenne). Eikä tartte itse osata mennä oikeaan välineeseen, voi luottaa siihen, että oikea väline kyllä löytää sinut sisäänheittäjän muodossa ja pääset kyllä varmasti oikealla pysäkillä pois, jos ei kuljettajan, niin muiden matkustajien avustuksella.

Ja, jos ostat kaupasta instant-kahvia, eikä sillä hetkellä olekaan kuumaa vettä, niin seuraavaksi luultavasti istut kauppiaan kotona juomassa kahvisi. Ja kun tarvitset kirkasta pulloa (muslimimaassa!), niin Bentor-kuskin kanssa pimeän kioskin kautta kotia kohden vaan. Niin ja nyt kun otitte puheeksi julkisen liikenteen :) Manadossa ongelma on ratkaistu microleteillä, noilla 9 hengen smurffimobiileilla. 90% liikenteestä on julkista ja keskimääräinen odotusaika huikeat 2-3 sekuntia. Reittejä on monia, mutta aika nopeasti pääsee kärryille ja kuten tavallista kysyvä ei tieltä eksy. Ei edes me. Hintakin on aina samat 2000 rupiaa (0.13€), menit sitten 100m tai 5km. Näin se homma toimii.

Ja tilaa matkailijoille Sulawesillä tuntuu olevan. Ainoat turistit resorttien ulkopuolelta löydettiin Manadon Pizza Hutista, joten reppumatkailija saa aika rauhassa etsiä toistaan. Hyvin erilaista kuin muualla Kaakkois-Aasiassa tähän asti. Ainoat huonot puolet ovat siis olleet liikenne ja ruokapuoli. Kuulemma Etelä-Sulawesillä löytyy enemmän vaihtelua, mutta pohjoisessa ruoka oli kovin yksitoikkoista. En muuten tiedä mitä tuo kuva esittää, mutta ilmeisesti 10 duriania pöydällä ja 1 pussissa. Maistoin noita pöydällä olevia, mutta syömättä jäi. Näyttää, haisee ja maistuu siltä itteltään!

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

5.-13.12.2009 Togean saaret, Indonesia (18718km)

Tätä kirjoittaessa kello on 05.46 paikallista aikaa, mutta omatuntoni ei vaan jätä minua rauhaan! Minun oli pakko herätä tunnustamaan syntini julkisesti heti näin aamutuimaan. Tosin, 05.15 Tomohon "keskusradion" välityksellä alkaneella aamuisella messulla oli pieni myötävaikutus heräämiseen. Ja kyse ei siis ole auringonnousun aikaan (04.45) kaikuva rukouskutsu moskeijasta, vaan ihan kristillisen kirkon oma vastaisku Islamille. Valetaan kirkontorniin megafoni ja työnnetään Mariah Carey kopio-CD laulamaan vahvarin kautta "Holy night". Holy Sh... sanon minä. Korvatulpat estää juuri ja juuri luonnonäänet, mutta sen verran syntinen sitä ilmeisesti on, että kirkon sanoma puskee kyllä iloisesti läpi. Mutta tunnustukseen: Olemme erehdyksissämme väittäneet löytäneemme paratiisin Bunakenilta. Tämä ei pidä enää paikkaansa, vaan kertoo lähinnä oman vähäiset tietomme - ylipäänsä mistään.

Tiedätte varmaan nuo matkaoppaan kuvat ja tekstit, jotka lupaavat 9 hyvää ja 10 kaunista, mutta kun pääsette perille Mallorcalle, brittipariskunnan kakara on jo vääntänyt pythonit hotellin uima-altaaseen. Ja siinä vaiheessa todella toivotte, että kyseessä oli heidän lapsensa. Kun menette kreikkalaisille sikajuhlille, pöytäviini loppuu kesken, ouzo on laimennettu ja zatsiki- ja oliivipurkeissa lukee PIRKKA. Ja väittävätpä vielä, että turkkilaiset ovat maailman ystävällisin kansa ja Torremolinos halpa! Näinhän sitä käy, kun odotukset ovat kovat ja oppaissa käytetty runsaasti värikynää (tiedän kokemuksesta).

Mutta Togean: otimme lomaa matkailusta ja mitä enempää voi lomalta vaatia! Annoin väsyneille sandaaleilleni hyvin ansaitun lepotauon ja uitin varpaitani 9 päivää/yötä hiekassa ja meressä. Kiireiset vuorokautemme täyttyivät riippumattoilusta, snorklauksesta, kalastuksesta, rantaretkistä, uintiretkistä, melontaretkistä, kookospähkinöistä, illanistujaisista, kitaran soitosta, laulamisesta, paikallisista antimista ja tietenkin täydellisestä seurasta. Ja kun joinain päivinä oikein ahkeroimme, kävimme sukeltamassa ja voi sitä kauneutta! Ja valmistihan Irri korunkin "pienellä" paikallisella avustuksella.

Tässä pieni joulunalus tervehdys kotiväelle. Hengissä ollaan. Ja kuten kuvasta näkyy: Hyvässä lihassa.

video

Vaikea sanoa muuta kuin, että tunnelma saarella oli pienimuotoinen, autenttinen ja täydellinen. Idyllin täydensi Aka, joka perheineen piti saaren kolmatta majoituspaikkaa. Aka vei ilmaiseksi kalastusretkille, uintiretkille, teki koruja, istui iltaa viimeiseen mieheen ja heräsi aamulla ensimmäisenä kalastamaan. Akan pojat hakivat paikallisia virvokkeita (Cap Tikus, Arak, Rhum, Tuak), soittivat ja lauloivat pienimuotoisen seurueemme kanssa. Ja kaikki tämä palmujen ja täydellisen tähtitaivaan alla.

Mielelläni soisin myös teille kaikille tuon kokemuksen ja kuitenkin samalla toivon, ettei paikasta koskaan tule massaturismin kohdetta. Onneksi paikka on toistaiseksi hiukan valtavirralta syrjässä, mutta jos hiukan seikkailumieltä löytyy, niin matkustusohjeita saa pyytää...

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Jätimme haikeat hyvästit Togeanille ja Sulawesille, sekä uskolliselle matkaseurallemme Leatitialle, nyyh nyyh. Kettu kuittaa, over and out!

Thanks to: Aka & Family (IND), Yasser (IND), Lani (IND), Charlotte & Guillaume (FRA), Sandro (FRA/CUB), Gonzages (SUI), Lani (IND/AUS) & Greg (FRA), Hugo & Valerie (FRA), Damien (IRL) & Charlotte (NZ), Manon (GER), German division (GER), and of course Leatitia (SUI) to whom we owe so much (incuding bottle of Gin). Keep in touch.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Tangkoko-Manado-Gorontalo eli liikehdintää Indonesiassa (18598km)

Huh-heijaa pitkästä aikaa. Blogin päivitykset ovat venyneet kilpaa riippumaton narujen kanssa. Lisäksi mystinen trooppinen tauti sai otteen meistä. Oireita: voimattomuus, liikkeiden hidastuminen, ajantajun häviäminen ja yleinen huolettomuus... Tohtori.fi-sivuston mukaan kyseessä saattaa olla pahanlaatuinen lorvikatarri. Hoitona suositellaan lepoa (riippumatossa), kookospähkinän kasvun seurantaa, merenelävien tutkailua (snorklaus, sukellus). Vakavammissa tapauksissa on myös asiallista nauttia riittävä määrä paikallisia pullotettuja "lääkkeitä" hyvän seuran kera. Tämän diagnoosin seurauksena päätimme poistua Letitian (SUI) ja Björnin (SWE) kanssa Tangkokon kansallispuiston alueelta.

Rikkaana ruotsalaisena, Nalle oli varannut itselleen privaattikyydin Manadoon 300.000 rupialla. Yritettiin hypätä "pummilla" kyytiin, mutta kuski sai päähänsä vaatia lisää massia. Päätettiin maksattaa kalavelat Ruotsiin Nallen lompakolla ja lähdettiinkin kolmistaan paikallisilla kyydeillä. Eli venyy se rupiakin. Lisäksi siirrettiin Nallen 100Gt:n elokuvakokoelma omaan kannettavaan. Missä oli Ruotsin avut, kun Suomessa sodittiin? No pickupin, SUV:n takakontin, microletin, discoletin (microlet discomusiikilla), bussin ja 2 tunnin päästä saavuimme TAAS kerran Manadoon, tuohon kolmen ostoskeskuksen ihmeeseen. Ei siis minun lempipaikkaani.

Tuolla Batu Putihin kylässä sai kyllä tuntea miltä Tarsiuksesta tai Makakista tuntuu, sen verran sukupuuttoon olivat päässeet valkoiset turistit paikasta häviämään. Haastatteluja, kädenpuristuksia, valokuvia, nimikirjoituksia, yms. yms. Ei se ole helppoa olla Hollywoodin elokuvatähti. No onneksi en omaa Brad Pittin julkisuuskirousta (vain ulkonäön). Tapettiin vielä pari päivää Nallen ja Letukan kanssa Manadon ostareilla ja Pizza Huttusessa. Minä tosin lähinnä sänkypotilaana pienen flunssan seurauksena. No oltiin hiukan paremmassa hotlassa, joten tuli kerrankin huoneelle käyttöä 24/7.

Ja nyt olemme jo onnellisesti palanneet takaisin Togean-saarten reissulta ja suurin piirtein Indonesian matkustuksemme tehneet. Niin, kyllä. Päästäksemme noille saarille olemme matkustaneet pahamaineisilla Indonesian lautoilla. Kahdesti vedettiin tuollainen 11 tunnin yöllinen lauttamatka Gorontalosta Wakaihin (Togean) ja takaisin. Ja vaikka Irri olikin kalpeena ja hiljaa, niin matka oli kaikin puolin turvallinen ja mukava. Ja ensimmäistä kertaa törmäsin tapaukseen, että indonesialainen kuljetusväline EI ole täynnä. Päätimme taas kerran elää leveästi ja ostimme 5 euron hintaiset business-luokan laivaliput. 90 hengen osastossa oli noin 10 matkustajaa ja nukuimmekin patjoilla ilmastoidun osaston lattialla. 5 vuotta vanhan aluksen kaapeista löytyi jopa pelastusliivejä/lauttoja, ai täh?! Merenkäynti oli onneksemme minimaalista ja omalta osalta matka oli leppoisin tähän mennessä. Irrillä sen sijaan painoi Iltalehden katastrofiotsikot mielessä, eikä uni oikein tuutulauluistakaan huolimatta tullut.

Mutta älkääpä hyvä yleisö lautoista huoliko, sillä bussimatka Manadosta Gorontaloon (n. 10h) korjasi nuo kauhuskenaariot. Menomatkan menimme ilmastoidulla minibussilla, jossa oli mainiosti jalkatilaa ja oikein säädettävät penkit. Hienouksista nauttiminen jäi kuitenkin vähäiseksi liikenteen kaistapäisyyden johdosta. Ilmeisesti Indonesian tielaitoksen rakennuspalikkalaatikosta olivat suorat tiekappaleet päässeet loppumaan. 10 tuntia pelkkää mutkaa, ylämäkeä, alamäkea ja edellistä tiukempaa mutkaa. Tiukimmissa mutkissa näkyi jo omat perävalot. Lisäksi kahden kaistan ongelma oli ratkaistu yksinkertaisesti vetämällä yhden kaistan levyinen tie ja siihen keskiviiva. Ainoa missä tielaitos valitettavasti oli onnistunut, niin päällysteen laadussa. Tämä tietenkin mahdollisti entistäkin hurjemmat vauhdit ja olo oli kuin flipperipallolla. Mennessä minibussi ja matkustajat kiihtyivät lähinnä alamäessä, kun taas kuljettaja ylämäessä. Jos mennessä kyyti muistutti Ari Vatasta ralliauton ohjaimissa, niin tullessa kai lähinnä...öööö...Seppo Rätyä formulan ohjaimissa. Ajamisessa ei ollut pienintäkään tolkkua. Se on varmaa, että kuskin täytyy pikaisesti tarkistaa lääkityksensä tai ainakin minkä väristä maanantaisin otetaan.

Ja kotikuskit voivat siellä Suomessa simuloida tilannetta palkkaamalla vahvan lääkityksen omaavan avohoitopotilaan kuljettajaksi. Tila-auto täytetään omalla perheellä, naapurin perheellä ja kaupan päälle vielä muutama anoppi matkatavaroineen. Tielle ripotellaan tavallisen kiireisen liikenteen sekaan rekkoja, busseja, mopoja, polkupyöriä ja karjavaljakkoja. Poikittaisliikenteeksi sopiva määrä kotieläimiä koirista, kanoista ja vuohista aina lehmiin saakka. Koska tie on seudun ainoita, mahtunee mukaan vielä sekä koululaiset että tarhaikäiset leikkimään kivasti tienvarsille. Poistetaan teiltä nopeusrajoitukset ja eikun matka kohti Ivaloa. Pedaali+radion voluumi+töötti pohjaan ja markka lasiin. Voitte muuten kokeilla paljonko autonne Pioneereista subwooffereiden kera lähtee voluumilla 44. Tarkoitus on ilmeisesti, että kuulo lähtee yhtämatkaa järjen kanssa. Korvatulpat jeesaa kuulovaurioihin, mutta ei läppävikaan.

Lisäksi laadukkaan kuljettajan aika riittää 3 tupakka-astin polttamiseen (huom. sytytettyinä tulitikuilla), tekstiviestien lähettämiseen, hiusten huoltoon, torven soittamiseen ja kaikkien tielläliikkujien tervehtimiseen. Sivupeilistä näin kyllä kuljettajan koskevan toisella kädellä rattiinkin, toisen käden pitäessä mutkassa sivuoven kahvasta. Ei ollut liian kapeaa, mäkistä tai ruuhkaista kohtaa, ettei kuskimme olisi suorittanut ohitusta. Ohitimme jokaikisen auton, jonka tähtäimeen saimme, eikä meitä ohitettu kertaakaan. Se on sellanen kunnia-asia nääs. Ja kun tielle sitten sattui suorempi pätkä, päätettiin mittari laittaa 140km/h lukemiin. Ei auttanut vaikka kuinka poljin kuskin takana lattiaa jarruttaakseni. Lattia onkin luultavasti omalta kohdalta 10cm kuopalla. Ja kaikki tämä ilman turvavöitä! En tiedä minkälaisia loitsuja paikalliset kyytiläiset tuossa kyydissä mielissään pyörittelivät, mutta näin parhaaksi tehdä saman kuin kuljettaja: eli laitoin silmät kiinni ja hoin Ave Mariaa.

Ai niin, matkan aikana näkyi vain yksi bussi vastapuolen ojassa, matkustajien istuessa valkoisina vieressä. No onneksi bussi ei ollut ajanut toiselle puolelle, kuten tila-auto aiemmin. Siellähän se oli rutussa 15-metrisen jyrkänteen pohjalla. Pysähdyttiin toki katsomaan ja kuski päästeli hiukan hermostunutta naurahtelua. Tämän jälkeen oma vauhtimme vaan kasvoi??? Ilmeisesti kuski ajatteli ohitella nuo vaaranpaikat mahdollisimman nopeasti! 10h myöhemmin, kun käteni irroitettiin sorkkaraudalla ovenkahvasta, 80-kiloinen kroppani jatkoi tärinäänsä. Ei tarvitse paljon saunabelttejä ostoskanavalta tilailla.

Mutta kaikki tämä matkustaminen oli päämäärän väärti, eli vietimme elämämme parhaita putkia (9 päivää ja 8 yötä) perillä Togeanilla, mutta siitä sitten ensi kerralla lisää...

maanantai 30. marraskuuta 2009

27.-30.11.2009 Tangkoko National Park, Indonesia (18098km)

Bunakenista lähdettiin katsastamaan Manadon lähellä olevan kansallispuisto, jossa kuuleman mukaan olisi mahdollista nähdä erikoisia, kotoperäisiä eli vain Sulawesin saarella eläviä eläinlajeja. Kansallispuisto sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Manadosta Batu Butihin kylässä ja käytimmme matkaan julkisia välineitä. Mukana oli myös sveitsiläinen Letizia, johon tutustuimme jo Manadon lentokentällä ja jonka kanssa aika sujui rattoisasti myös Bunakenilla. Letizia muuten taitaa indonesiaa aika sujuvasti, joten tulkin hommat hoitaa sujuvasti ja meillä onkin aika helppoa. Majoituttiin homestay-majoitukseen, joka täällä tarkoittaa sitä, että paikan omisjajat asuu samassa paikassa ja hintaa kuuluu myös ruoat. Hintaa majoitukselle ja ruoille tuli 20 dollaria per päivä ja syödä sai kyllä oikein runsaasti. Dieetti koostui jälleen lähinnä riisistä ja kalasta.

Lähdettiin heti saapumispäivän iltapäivänä viidakkoretkelle paikallisen oppaan (joka on pakollinen, ettei eksy ja yleensäkään löytää mitään eläimiä) mukaan. Tarkoitus oli etsiä vain Sulawesin eläimistöön kuuluvia Celebesinkummituseläimiä. Ja kyllähän niitä löytyikin piileksimästä kuristajaviikunan uumenista.
Ja faktaa: Celebesinkummituseläimet ovat kummituseläimistä pienimpiä ja kuuluvat puoliapinoihin. Ne ovat pääasiassa yöaktiivisia eläimiä, jotka hyppivät ja kiipeilevät puissa innokkaasti. Celebesinkummituseläinten vartalo on noin 20cm pitkä ja häntä 25cm pitkä ja karvaton. Ne ovat pienimpiä kummituseläimistä. Pää on pyöreä ja voi kääntyä jopa 180 astetta. Kummituseläimen smaragdinvihreät silmät ovat poikkeuksellisen suuret. Eturaajojen sormissa niillä on litteät kynnet ja leveät tarttumalevyt. Hyvin pitkillä takaraajoillaan kummituseläimet hyppivät sammakkomaisesti puusta toiseen saalistaessaan hämärissä pikkueläimiä (yöperhosia, matoja, hyttysiä). Se on Jussi kuin peiliin katsois, vai mitä? Aika hauskoja veitikoita, jotka eivät tuntuneet meistä muista kädellisistä juurikaan häiriintyvän. Toivottavasti. Samalla reissulla törmättiin myös ihan oikeasti viidakossa vaaniviin tarantelloihin.

Aamulla oli taas aikainen herätys, kun aamun viidakkoretkelle piti lähteä jo ennen viittä. Viidakossa tarvottiin noin 5 tunnin aamulenkki ja näimme sarvinokkalintuja ja mustamakaki-apinoita. Tuo apinakokokemus oi aika huikea, kun ajauduttiin maassa ja puissa liikkuvan ison apinalauman "yliajamiksi". Tämä ryhmä koostuu kuulemma noin 80 yksilöstä ja meno oli sen mukaista. Eli olivat aamuisella ruuanhakuretkellä, jolloin liikkuvat myös maata pitkin. Myöhemmin päivästä siirtyvät lähinnä puiden yläosiin niinsanotusti sulattelemaan, joten tämän takia vain aikainen turisti nappaa apinakuvan. Luonnonpuiston alueella oli myös japanilainen televisioryhmä ja aiemmin BBC:n kaverit olivat asuneet laveteilla puiden latvoissa kuvaamasssa sitä sun tätä. Huom. tarkka luonnontieteellinen termistö :)

Samaisella viidakkoreissulla kuultiin myös mahdollisuudesta nähdä delfiineja. Seuraavana aamuna suunnattiin paikallisen kalastajan veneellä merelle taas heti aamuviideltä (tämähän alkaa jo käydä työstä!). Mukaan oli saatu haalittua Letizian lisäksi ruotsalainen vahvistus Björn ja seudulla oleileva toinen suomalaispariskunta. Suuntasimme läheiselle lahdelle etsimään lumba lumba (indonesiaksi delfiini)-parvia ja löytyihän niitä. Näimme kahta eri seudulla elävää delfiinilajia; pullonokkadelfiinejä (Tursiops truncatus) ja lyhyteväisiä pilottivalaita (Globicephala macrorhynchus).

Ja jälleen hiukan faktaa, ettei mene vaan suunsoitoksi: delfiinien heimoon ja pyöriäisiin kuuluu 40 eri lajia. Pyöriäiset eivät varsinaisesti kuulu delfiineihin, mutta ovat niille sukua. Delfiineillä on varsin kehittyneet aivot ja ne ovatkin ovat yksi maailman älykkäimmistä nisäkkäistä. Merenkulkijoiden keskuudessa on katsottu delfiiniparvien tuottavan laivalle hyvää onnea. Delfiinien koot vaihtelevat 1,2 metristä ja 40 kg:n painosta miekkavalaan 9,5 metriin ja 10 tonniin. Useimmat lajit painavat 50–200 kg. Niitä esiintyy joka puolella maailmaa, mutta ne viihtyvät parhaiten matalissa rannikkovesissä. Kaikki ovat lihansyöjiä, ja käyttävät ravinnokseen kalaa ja mustekaloja. Sulawesin alueelle elää huimat kahdeksan eri delfiinilajia. video

Näkemämme parvet oli isoja ja eivät tuntuneet meistä edelleenkään häiriintyvän. Toivottavasti. Muita turreja paikalla ei ollut. Asko päätti sitten hypätä delfiinien sekaan mereen uimaan niiden kanssa ja huikeaahan tuo kuulemnma oli. Paikalliset kalastajat pelkäävät täällä tosissaan haita (indonesiaksi muuten hiu), joita kuulemma lähivesissä on (luonnollisesti, koska on delfiinejäkin). No, turre on tyhmä, eikä usko paikallisia, onneksi ei tärpännyt hiulle tällä kertaa. Kalastajakuskimme naureskeli kuitenkin Askolle hokien innokkaasti fraasia "Hati hati, sebulum mati!", jonka suora käännös on: "Ole varovainen, kunnes kuolet". Venekuskimme nauraa hekotteli muuutenkin miltei koko ajan, koska oli ilmeisen taitava löytäessään jatkuvasti meille upeita eläimiä kuvattaviksi ja koska olimme niin vaikuttuneita eläimistä. Delfiinit jopa esiintyivät hiukan tehden muutaman kunnon hypyn. Aivan upea kokemus ja hienointa siinä jälleen oli, etteivät eläimet olleet jossain suljetussa tankissa turistien töllöteltävinä vaan vapaina omassa elementissään!

Indonesian kieli on muuten melko metkaa ja helppoa turrenkin oppia, jos kiinnostusta löytyy. Sijamuotoja ei juurikaan ole ja sanojen monikko muodostuu niin, että sanotaan sama sana kahdesti (esim delfiinit, jotka on aina parvissa: lumba lumba). Näppärää, eikö totta? Kävellä on jalan jalan ja kiitokseen vastataan sama sama; ehkä indonesia ja suomi ovatkin sukulaiskieliä... Ääntäminen on helppoa erityisesti meille suomalaisille. Indonesialaiset, tai ainakin nämä sulawesiläiset ovat ystävällistä, rentoa ja iloista porukkaa, jotka tykkää juhlimisesta ja musiikista erityisesti erittäin kovalla voluumilla soitettuna. Olemme olleet valokuvattavina useaan kertaan. Ei uskoisi, että jossain valkkari on vielä nähtävyys!

maanantai 23. marraskuuta 2009

23.-25.11.2009 Pulau Bunaken, Pohjois-Sulawesi, Indonesia (18056km)

Paratiisi on vihdoin löytynyt täältä Bunakenin saarelta, Indonesiasta! Lennettiin Manadoon ja sieltä parin päivän päästä pikkuinen laivamatka tänne saarelle. Sivistys tai ennemminkin länsimainen turmeltuneisuus on kulkeutunut myös tänne lähinnä rikkaiden sukellusturistien myötä ja majassamme on siis myös wifi-yhteys, joten blogin päivittäminen onnistuu hyvin terassin riippumatossa (oma on taas käytössä!) makaillen ja katsellen merinäköalaa. Saari koostuu palmuista, meri kohisee ja aallot lyö rantaan. Majan terassilta on näkymä tulivuorelle, jonka lakea peittää pilvien muodostama hattu.

Hinnat täällä on melko korkeita edellä mainituista syistä ja saarella on useita eurooppalaisten omistamia sukellusyrityksiä. Tavalliseen tapaan, suomalainen sukelluskoulu täällä nyhtää asiakkailtaan korkeimmat hinnat sekä majoituksesta, että dyykeistä. Majoituttiin Bunaken Island Resortin majoihin. On kyllä reissun hienoin mesta tähän asti: Balilta tuodut kalusteet majassa, ilmastointi (joka tosin on päällä vain yöllä, koska sähköt ei toimi päivällä. Koko lysti ruokineen maksaa 33 euroa vrk, joten vielä pysytään budjetissa juuri ja juuri. Majoituksiin kyllä kuuluu kaikki ateriat, koska saarella ei ole erikseen mitään ravintoloita ja muitakaan palveluita. Ateriat koostuu salaatista, kalasta ja riisistä, joten hoikkana pysytään tällä dieetillä.

Pääasiallinen tekeminen saarella muodostuu sukelluksesta ja taaskin tutusta riippumatossa levytyksestä. Sukellusvedet kuuluvat olevan maailman parhaita, tosin sää on aika tuulinen tähän aikaan vuodesta, mikä sekoittaa vettä ja huonontaa jonkin verran näkyvyyttä. Aina se kuitenkin Suomen sukellusvedet voittaa.

Toisena päivänä päästiin vihdoin itse asiaan, eli dyykkaamiseen. Ensimmäinen sukellus oli hiukan yli 20 metriin ja kalaa oli enemmän kuin milloinkaan millään sukelluksella on ollut. Eivät turhaan kehuneet Indonesian vesiä yhdeksi maailman parhaista kohteista! Toinen sukellus oli lähinnä virtasukellus, jossa vain mennään virtauksen mukana ja maisemat vaihtuu kuin elokuvissa. Syvyyttä oli melkein 30 metriä ja kovat oli virtaukset. Sukellusten antia: kilpikonna, krokotiilikala, skorpionikaloja, erilaisia merietanoita, pari mureenaa, isoja kalaparvia ja upeissa väreissä kaunista korallia. Onnistuneet dyykit siis kaikin puolin.

Majapaikassamme paikallisilla on lemmikkinä apina, jonka paras kaveri tuntuu olevan kana. Kuin suoraan sarjakuvasta; kana istuu apinan sylissa ja apina hellästi nyppii loisia kanan sulista. Tältä ainakin ulospäin näyttää, saattaahan kana olla panttivankinakin. No, onneksi apinareppanalla on kaverina edes kana, sosiaalinen eläin kun on.

Täällä saarella suunniteltu olevamme vielä pari päivää ja sitten siirrytään takaisin mantereelle ja suunnitelmat sen jälkeen onkin auki. Ainoa rajoite on lento 17.12. takaisin Kuala Lumpuriin, viisumi umpeutuu melko lähellä sitä aikaa ja joudumme poistumaan maasta. Paratiisisaarelta kuittaa kettu kanan ja apinan kanssa toistaiksi.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

19.-21.11.2009 Kuala Lumpur, Malesia (15480km)

Lennettiin siis sattumalta Tomin ja Stephin kanssa samalla lennolla Laosista ulos. Pariskunta viettää viimeiset kolmisen päivää Malesiassa ennen siirtymistä Uuteen-Seelantiin, jonne aikovat perustaa uuden kotinsa (Tom on kotoisin Englannista, Steph Uudesta-Seelannista). Halusivat lomansa lopun kunniaksi majoittua hiukan hienommin ja saivat meidätkin ylipuhuttua kalliimpaan hotelliin, kuin mitä normibudjetti olisi sallinut. Varattiin noin 50 dollarin hintainen huone Dynasty-hotellista Kuala Lumpurista. Elettiin siis kuten Carringtonit! Järkeiltiin asia niin, että täytyy sitä lomallakin välillä ottaa lomaa, siis budjettimatkailusta. Ja vaihtarina saadaan asua ilmaiseksi heidän luonaan Uudessa-Seelannissa.

Hotelli oli rankattu neljän tähden mestaksi, mutta pientä nuhjuisuutta oli havaittavissa. Näkymä huoneemme ikkunasta, 20. kerroksesta, rankkasi kuitenkin hotellin viiden tähden luokkaan, katselimme nimittäin suoraan kaupungin maamerkkiä, Petronas-torneja kohti. Korkeutta näillä pytingeillähän on 452 metriä ja paikka maailman kolmanneksi korkeimpana rakennuksena Arabiemiraattien ja Taiwanin rakennusten jälkeen.

Aika KL:ssa sujui rattoisasti joululahjoja ostellessa (huomio kotiväki!). Shoppailu kävi kyllä ihan työstä, koska ostoskeskukset olivat valtavia! Ja kaikista inhottavinta on se, että kun/jos reppumatkalla ostaa jotain, jostain muusta on tilan vuoksi luovuttava. Joten juuri ne kaikista kivoimmat ostokset (kengät, laukut jne.) on jätettävä suurimmalta osin kauppaan. Aikamoista. Koska Malesia (ja erityisesti manner-Malesia) on muslimialuetta, ei olutta saa kaupoista tai ravinteleista niin helposti ja halvalla kuin muualta Aasiasta. Tölkki olutta kustansi kaupassa reilut kaksi dollaria, ei ei halpaa. AIKAMOISTA.

Juu, vietettiin pari rattoisaa päivää/iltaa/yötä Stephin ja Tomin kanssa. Punnerrus- ja hampurilaissyöntikilpailut jäi puolitiehen, joten uusintamatsia odottaen Ausseissa tai Seelannissa. Ja katsos Sakke mitä pyörii tuolla hihnalla Irrin takana. Nam nam

Ps. Ja ainakin osa joululahjoista on jo postitettu, mutta saa nähdä kuin käy :)

lauantai 21. marraskuuta 2009

17.-19.11.2009 Vientiane, Laos (13833km)

Laosin pääkaupunki Vientiane tuntuu hyvin erilaiselta muuhun Laosiin, ja myös tähän astiseen muuhun Kaakkois-Aasiaan verrattuna. Vientiane on melko pieni citi, vain noin 250 000 asukasta ja maan historia ranskalaisten alaisuudessa on helposti "haistettavissa" Vientianessa. Kaupunki on täynnä ranskalaistyyppisiä kahviloita ja tunnelma on ranskalaisen viileä, ihan kirjaimellisestikin.

Ja Artulle tiedoksi, että saavuttiin yöbussilla (King of Bus) Vientianeen. Todellinen kuningasbussi. Ihan eri maata kuin Nikinmäen 734. Jopa moottoritila oli valaistu. Saapuessamme satoi vettä kaatamalla ja taas oli käyttöä Si Phan Donilta hankituille sateenvarjoille, jotka muuten pitivät myös sadetta! Lämpötila Vientianessa oli noin 23 astetta, mikä jo koetteli noin 10 astetta korkeampaan lämpöön jo tottuneita ruumiitamme. Palelimme siis aivan helkutisti!Majoituttiin ihan ok hotelliin, joka tosin oli kalliimpi kuin mitä siitä olisi halunnut maksaa. Rajoitteena rankemmalle huoneiden metsästykselle oli aikainen aamu, minkä vuoksi suurin osa paikoista oli vielä kiinni. Vaihdettiin majapaikkaa toiseksi yöksi uudempaan hotelliin.

Satuttiin iltaruokapaikkaa etsiessämme aivan saatumalta sitten reissun parhaiden safkojen ääreen. Ruokapaikan nimi oli Makphet (=Chili). Paikka on ravintolakoulu katulapsille, jotka myös työskentelevät paikassa (kuuluu Friends International NGO:hon). Tuotosta 100% menee ravintolan ylläpitämiseen, eli lasten koulutukseen. Kyseinen ravintola tarjoilee modernia laolaista ruokaa ja voi pojat, että oli maukasta. Kyllä nyt jäi Havugrillin taksarin spetsiaalit kakkoseksi. Hinnat olivat reissun tyyreimmät tähän asti, mutta päätettiin pistää elämä risaseksi hyvän asian puolesta. Ravintolalasku oli melkein $20. Tällä sai pääruuat (filettä), punaviiniä ja ISON oluen :) Ruoka oli länsimaista tasoa raaka-aineiden, esillepanon, puitteiden ja mikä tärkeintä MAUN suhteen (riisi tulee edelleen korvista!).

Toisen illan ravintolakokemus: kurnauskis - kurnauskis - Loikka - Chop - Chop - Loikka - Ritinää - Ritinää - Loikka - Dip - Dip - Loikka - Maiskis - Maiskis - Ei enää loikkia. Ei löytynyt Irrille prinssiä, mutta nälkä lähti! Ystävämme Tom ja Steph olivat myös saapuneet Vientianeen Tadlosta ja meidän oli tarkoitus tavata täällä ennen yhteistä lentoa edelleen Kuala Lumpuriin. Siinä sitten yritettiin meilailla heille, mutta peijaiset eivät käyneet tarkistamassa postejaan, syykin selvisi myöhemmin; Tom oli kärsinyt ruokamyrkytyksestä ja maannut sängyn pohjalla päivän verran. Saimme pariskuntaan yhteyden viimeisenä iltana ennen KL:n lentoa ja ilta venähtikin melko pitkäksi. Aamulla siirryttiin Wattain kentälle yhdessä ja kohti Malesiaa.

Yleisesti laolaiset olivat huomattavasti varautuneempia kuin esim. kambodzalaiset ja kontaktit paikallisiin jäi vähäisiksi. Harmin paikka, sillä tutustuminen paikallisiin on yleensä kaikista antoisintaa matkailussa. Lähtöiltana Paksesta tosin ajauduin juomaan muutaman lasillisen hotellin aulassa. En tiedä mitä kotipolttoista pulloisssa oli vai Lahden kisatko ne taas kummitteli mielessä. Pöydällä meinaan oli kirkas, keltainen (A-näyte) ja ruskea (B-näyte) pullo, joita sitten sekoiteltiin keskenään. No maut oli kohdallaan. Ilmeisesti yhdessä ainakin oli gingseng-juurta, jolla on miehistä kuntoa parantavia vaikutteita.

Laos myös tuntuu huomattavasti vauraammalta maalta kuin Kambodza, luonnollisesti varmaan, koska Laos on ollut suhteellisen rauhallisesti ranskalaisten vallassa ennen itsenäistymistä, eikä ole kokenut samanlaista kansanmurhaa kuin kambodzalaiset. Totaalisesti erilaiset maat ja ihmiset, vaikka ihan naapureita ovatkin. Kettu kuittaa toistaiseksi Laosista, huomenna vaihtuu maa ja valuutta. Over and out!

torstai 19. marraskuuta 2009

13.11.2009 Pakse & Champasak, Laos (13156km)

Hiljaa virtaa Vantaa ja Mekong, mutta "toimistossa" virtaus sitäkin kovempi (Just another day at the office for me). No matkamme jatkuu hiljaksiin eteenpäin. Itse saaret olivat paratiisimaiset, mutta vatsan kannalta lähinnä parasiittimaiset. Lopulta siirryimme Pakseen, joka toimii lähinnä yhdyskaupunkina muualle matkustaville. Tom ja Steph kyllä pyysivät meitä Tadloon asti, mutta ei sitten jaksettu. Meistä Pakse oli oikeastaan aika mukava ja näkymä 6 kerroksisen hotellimme huipulta oli hieno. Mopo alle, nainen päälle, makeisia matkaan ja menoksi. Kierrettiin 3 päivän aikana muinaisia raunioita ja vesiputouksia.

Ensin Champasakin kaupungin lahella oleville Khmer-kuningaskunnan raunioille. Rauniot ovat itse Angkoriakin vanhemmat (rakentaminen aloitettiin 400-500 luvulla) ja juuri taalta Wat Phosta khmerien valtakunnan paakaupunki aikanaan siirrettiin Angkoriin. Rauniot olivat melko hyvin sailyneet, mutta eivät missään nimessa yhtä suureelliset kun Angkorissa. Vuoren juurella on pyhä lähde, sekä vuoren huippu on luonnostaan "Lingan" muotoinen, jota muotoa käytetään kuvatessa Shivaa. Tässä ilmeisesti alkuperäiset syyt khmer-pääkaupungin syntypaikalle. Täältä muuten johtaa pyhä tie itse Angkoriin asti (noin 240km). Myöhemmin raunioille on jo ehditty rakentaa päälle, joten alkuperäisiä raunioita ei ole, vaan rakennelmat ovat 1100-luvulta eteenpäin. Viehättävä paikka, varsinkaan kun ei ollut suuria turistimassoja. Huomattiin muuten perillä mopedista salamatkustaja, joka matkusti mukanamme 50km. Aika loikka, jopa sammakolta. Seuraavana päivänä vierailtiin muutamakin vesiputous, kahvi- ja teeplantaasi. Eipä siitä sen enempää.

video

Lähtöpaivänä Paksessa käytiin vielä keilaamassa. Pekka ja Sakke voi sitten alkaa jo reenaamaan ensi syksyä varten. Muutamia tekniikkaneuvoja vaihdettiin viereisen radan opiskelijanuorten kanssa. Tulos: Irriltä repes pelihousut - kirjaimellisesti ja Jääahmojen epävirallinen Etelä-Laosin ennätys on nyt sitten 181. Hintaa huvilla oli 60 senttiä sarja ja 70 senttiä ISO olut. En tiedä pojjaat paljonko harjoitusta tarvitsette (no itseasiassa tiedän), joten teille voisi tulla halvemmaksi ottaa lento ja tulla tänne harjoittelemaan. NAPS, NAPS, NAPS. Tuo on muuten henkselinpaukutuksesta lähtevä ääni. Sen minkä paikalliset hävisi tuloksessa, niin ottivat kiinni oluissa, mika on jokseenkin harvinaista.

Ai niin, käytiin myös ohimennen otattamassa passikuvia. Kyllä ihmiset sitten on komeita ja kauniita kuvissa - NOT. Meikältä oli jäänyt aamulla naama kampaamatta. Lisäksi Lahden kisat ilmeisesti vieläkin kummittelivat mielessäni, koska pääni oli kallellaan kuin Kirvesniemen Harrilla konsanaan. Irri taas otti hiukan liian tosissaan, ettei passikuvassa saa hymyillä. Kuvat otetiin naps ja naps, jonka jälkeen alkoi Photoshopin käyttö. Minulle esim. liimattiin puku päälle (itse en ehkä olisi valinnut myrkynvihreää kravattia). Irrille laitettiin puku suoraan Laosin valtionarkistosta. Irri olisi samantien valmis kommunistiseen puoluekokoukseen. Ilmeisesti Irrin taustat valtionhallinnossa oli tutkittu tarkemmin. Valitettavasti nuo ohjelmatkaan eivät pysty ihmeisiin, mutta onpahan 24kpl öööö.....kuvia.

torstai 12. marraskuuta 2009

Sairauskertomuksia (osa 1) Laosissa (13029km)

Kambodzassa tarjoiltu hedelmapirtelo osoittautui mita todennakoisemmin syntipukiksi matkan ensimmaiseen sairauteen. Ensimmainen paiva meni makoillessa hotellilla tuntien vain pienta, normaalia useammin toistuvaa tarvetta menna vessaan. Toisena paivana piti matkustaa tanne Laosiin, joten tulpatahan se jollain piti ja otettiin sitten Imodiumia, minka jalkeenhan mikaan ei liiku missaan. Olin jo huokaista helpotuksesta, etta taudista olisi selvitty nain vahalla, mutta eikos mita! Peijainen tuli takaisin jo seuraavana yona ja tartutti myos Askon (joka tosin uskoo taudin johtuvan yksin omaan imperialistisista ajatuksistamme).

Olo oli taudin kolmantena aamuna sen verran heikko, etta kavipa mielessa laakarin hoitoon hakeutuminen. Ruoka ei maistunut ollenkaan ja olo kuin jyran alle jaaneilla. No, onneksi satuimme sitten sairastumaan mahdollisimman syrjaisella saarella, josta paikalliseen lasarettiin on matkaa veneella vain 2,5 tuntia ylavirtaan ja puolitoista paluumatkaan. Suurissa kaupungeissahan, esim. PP, ei olisi ollutkaan ollut aikaa sairastua! Kyselimme kylla, olisiko talla saarella ollut laakaria, mutta paikallisen matkatoimistovirkailijan mukaan vain apteekki. Virkailija oli kovin tyytyvainen kun ostimme hanelta menopaluuliput hospitaaliin ja takaisin rapeaan 25 dollarin hintaan. Taisi tyyppi tehda paivan tuoton!

Matkailuystavamme, uusiseelantilainen Stephanie, oli myos loukannut varpaankyntensa niin, etta se oli tulehtunut. Joten meita oli matkalla lasarettiin kolme. Erittain ikava yllatys oli, etta veneessa, jolla meidan oli tarkoitus matka taittaa, ei ollut minkaanlaista katosta (melkein kaikissa veneissa taalla on, mutta nyt yllattaen ei!). Valmistauduimme karventymaan kuoliaaksi, kuin Saharan aikanaan ylittaneet beduiinit ilman ratteja, kunnes ymmarsimme ostaa paikalliset sateenvarjot, joiden kanssa sitten huristelimme menemaan veneessa kuin hienot leidit konsanaan. Sateenvarjot todella olivat pelastuksemme, aurinko on taalla polttavan kuuma juuri puolen paivan jalkeen ja matka todella kesti vahintaan sen luvatut.

Saavuimme siis vihdoin sairaalalle ja odotuksemme olivat korkealla. Olin varautunut maksamaan laskuni Visa-kortilla ja saamaan tietysti ensiluokkaista hoitoa. Opaskirjanen lupaili lekurin puhuvan hyvaa englantia. Olimme siis unohtaneet, etta olimme kuitenkin Laosissa, ja vielapa maan pienimmassa paikassa. Lasaretissa ei ollut ketaan muuta, kuin henkilokuntaa (tai potilaat ainakin olivat kovin hiljaisia; kuolleita?). Sairaalan hallinnollinen johtaja puhui onneksi auttavaa englantia ja sain selvitettya Askon ja minun oireet elehtien yla- ja alakautta, kuten voi ripuli-oksennustautia kuvailla. Aina kun saimme selvitettya mista paasta kummaltakin tavaraa tulee, repesivat laakarit iloiseen rohonauruun. Laakarin salassapitovelvollisuudesta ei tietoakaan, olimme kaikki kolme samaan aikaan vastaanotolla, hallintojohtaja tulkkasi ja englantia puhumaton lekuri kirjoitti reseptia. Sokea taluttaa sokeaa...

Kieltaytyin kohteliaasti suonensisaisesta nesteytyksesta ja yopaikkaakin olisi lasaretissa ollut tarjolla. Ehdottelin kuitenkin itse vain suun kautta napattavia aineita. Hygieniataso ei siis vaikuttanut kovin lupaavalta... Olin ainoa, joka jostain syysta punnittiin sairaalassa, ehkapa koska vaikutin ilmeisesti huonovointisimmalta. Olinkin jo epaillyt, etta painoa olisi lahtenyt kun housut roikkuivat. No, olihan sita ja arviolta nelisen kiloa ja ripuli varmaan viela kiihdyttanyt painon tippumista. Ei ihmekaan, ei ruoka ollut maistunut moneen paivaan ja syomiset taalla muutenkin on Thaimaan jalkeen olleet huonompia kokemuksia. Taman dieetin olisin kuitenkin voinut jattaa kokematta. No, saimme kuitenkin kaikki kolme kunnioitettavat maarat eri varisia nappeja ja seikkaperaiset ohjeet milloin niita ottaa. Kovin ystavallista ja iloista toimintaa sairaalassa oli, kaynnista ei veloitettu mitaan (elakoon kommunismi) ja laakkeet kustansi vaivaiset 3 dollaria yhteensa. Onneksi satuttiin viela ennen paluumatkalle ryhtymsta pysahtymaan paikalliseen kauppaan, joka osoittautuikin apteekiksi. Apteekkari siina viela kovin ystavallisesti uudelleen kertasi kanssamme epaselviksi jaaneet laakkeiden nautinta-ajat ja tarkoitukset

Sairaalareissuun menikin sitten koko uuvuttava paiva, ja Nukkumatti nouti toisille saarille (hoyhen) ja kello 19. Seuraavana paivana loysimme vakuuttavan nakoisen sairaalan (tai ainakin jonkinasteisen ensiapuaseman) noin 50 metria asumuksestamme. Etta silleen... No, tulipan risteiltya Mekongilla riittavasti omiin tarpeisiin. Kunto on talla hetkella ihan hyva ja ruokakin jo vahan maistuu, tosin riisiin on todella kyllastynyt! Asko viela parantelee oloaan, mutta kylla annetut tropit tuntuu purreen. Joten ei voi valittaa saadusta hoidosta ollenkaan.

Meininki taalla 4000 saarella on leppoisaa, paikka on todella kaunis ja tuntuu ettei olisi Aasiassa, vaan ennemminkin jossain Tyynenmeren saarilla. Palmuja ja sen sellaista... Huomatkaa vesipuhveli kuvan ööö...oikeassa reunassa :) Nimensa tama paikka on saanut siita, etta Mekongin tulviessa muodostuu lukuisia "saaria", joiden koko vaihtelee jonkin verran vuosittain. Oma maja joen rannalla maksaa 10 dollaria yo. Tahdet taalla nakyy todella upeasti, katulamppuja ei juurikaan ole, eika autojakaan.

Todella sielu lepaa riippumatossa makaillessa, ongelmaksi taalla on muodostunut riippumaton narujen oikeaoppinen asettelu (miksikas sita omgelmakeskeinen lansimaalainen taalla muuttuu?). Saarella on myos pari kunnioitettavan kokoista vesiputousta, toinen vesimassoiltaan Kaakkois-Aasian suurin. Kylla siina vetta virtaa sillan ali...
Taalla toipunemme viela lauantaihin saakka, jolloin siirrytaan bussilla jonnekin pohjoisempaan pain. 19.11. lahtee lento Vientianesta Kuala Lumpuriin ja edelleen Sulawesille Manadoon. Kettu kuittaa toistaiseksi, over and out!

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

11.11.09 Poliittinen tilannekatsaus Kambodzasta (12862km)


Paivaa, etta patkahti pitkasta aikaa! Melkein kolme viikkoa Kambodzassa ja vihdoin maanantaina 9.11 vaihdoimme rajan yli Laosiin. Oli muuten Kambodzan itsenaisyyspaiva, mutta paikallisilta kysyttaessa olivat Hoo-Moilasena, joten kyse ei ilmeisesti suuresta juhlasta. Maan vaihto taisi tulla oikeaan aikaan, silla Thaimaan ja Kambodzan valit paasivat tuossa meidan vierailun aikana hiukan tulehtumaan (ei meidan johdosta). Alunperin oli jo hiukan kinaa rajaseudulla sijaitsevasta temppelialueesta, josta oli tarkoitus tulla UNESCON maailmanperintokohde. Temppeli on jo 60-luvulla kansainvalisestikin myonnetty Kambodzalle, mutta ilmeisesti Thaimaa ei ollut samaa mielta ja vaatii sita nyt itselleen. No, sotajoukkoja on lahetelty alueelle, jotta munkkien on turvallisempi hokea mantraa.

No, eipa aikaakaan, kun Kambodzan paaministeri Hun Sen sitten meni ja pamautti palkkaamalla Thaksin Sinawatran hallituksensa taloudelliseksi neuvonantajaksi. Siis samaisen Thaimaan ex-paaministerin, joka on syytetty ja tuomittu korruptiosta vankeuteen Thaimaassa, mutta mies on maanpaossa paikassa X. Thaksin ei ainakaan viela saapunut Kambodzaan, mutta Hun Senin mielesta Thaksin voi nain alkuun tehda etatoita, heheheh, on naa veijareita. Ja kukas sen parempi talouden neuvonantaja, kun korruptoitunut ex-ministeri. Ja kylla se se koira koiran tuntee. Ja Hun Sen itse on muuten sitten aaririkas kaveri. Ja kun loput maasta elaa koyhyysrajalla, niin ei tarvitse miettia mitka keinot on kaytossa. Siina kansan rahat valuu Hun Senin taskuun kuin RAY:n peleissa konsanaan. Viela kun PM myy Kambodzaa ulkomaalaisille (mm. Korealle ja Japanille), niin kylla kelpaa...

Hun Sen oli muuten punakhmeerien johtajia vallankumouksen aikana, mutta pakeni maasta 1977, kun Pol Pot sai paahanpistojaan ja alkoi teloittamaan omia johtajiaan. Hun Sen palasi takaisin 1979 Vietnamilaisten kanssa ja "vapautti" maan ja talla tiella herra on edelleen. Hanen puolueensa on edelleen maan johdossa "demokraattisten" vaalienkin jalkeen. Mikas siina kun kansa aanestaa. Tosin taalla on tapana aanestaa henkiloa, jota kylapaallikko suosittelee. Ja kovin useasti se on Hun Senin puolue CPP. Ja hiukan vaalien jalkeen kylapaallikko nahdaan uudehkon city-maasturin kyydissa...

Olihan tuossa vapauttamisen jalkeen hetki jolloin vanha kuningas Sihanouk ja Hun Sen olivat yhdessa vallassa. Mutta sitten yhtena paivana diktaattori, anteeksi Hun Sen, herasi hiukan aamuareana ja paatti tehda vallankaappauksen. Kuninkaasta tehtiin maan edustaja ilman valtaa ja hanesta maan paaministeri. Nykyisin toista paapuoluetta (FUNCINPEC) johtaa ex-kunkun vanhin poika, kun taas nuorin poika on nykyinen kunkku. Ai niin, asiaa kysyttaessa paikalliselta oppaalta tuolla kuninkaan palatsin kierroksella, opas puhutteli nykyista kunkkua lahinna tyonvieroksujana ja etta vanhin poika teki sentaan toita politiikan parissa ja naurut paalle. ึooo, eli ilmeisesti nykyinen kuningas ei nauti aivan yletonta kunnioitusta. Ja onhan olemassa oppositiopuolue Samrainsey tai joku, mutta kun heilla ei ole kuulemma johtajana tarpeeksi arvostettua vanhaa roistoa, niin oppostiossa ollaan. Kansa aanestaa kuulemma vain ja ainoastaan auktoriteettia, oli sitten historia mika tahansa.

Luettiin myos jonkun verran Phnom Penh Postia ja Cambodian Dailya. Jos jotain positiivista, niin lehtia ei hirveasti sensuroida (ainakaan noita englanninkielisia lehtia). Oli meinaan joka paivalle "huvittavaa" luettavaa oikeuden paatoksista. Yhdessa oli journalisti tuomittu tekstiviestin lahettamisesta pariksi vuodeksi kiven sisaan. Kyseessa oli "perattoman" lahjusepailyn esittaminen tekstiviestin valityksella. Asiassa riitti koukeroita, mutta mielenkiintoiseksi asian tekee se, etta ko. henkilo vangittiin, syytettiin, tuomittiin ja pantiin taytantoon yhden paivan aikana. Ja ko. paiva oli vielapa pyhapaiva. Eli nyt kaikki valtionhallinnossa tyoskentelevat ottakaahan mallia tehokkaasta tyoskentelysta. Ainoa tahra tehokkaassa tyoskentelyssa oli, etta paikalle ei ehditty saada puolustusasianajajaa, koska olihan pyha. No mitas pienista.

Toinen hassu uutinen koski oppositiopuolueen naisedustajaa, joka sai syytteen Hun Senin herjauksesta. No, Hun Sen oli kylla ensin haukkunut naisen prostituoiduksi, jonka seuraukseainen oli haukkunut Hun Senin. Tassa tapauksessa yllattaen molemmat saivat syytteet. Mutta kavipa niin, etta "sattumalta" nainen joutui tuomiolle ensin, jossa hanet todettiin syylliseksi. Naisen syyllisyys taas johti siihen, etta Hun Senin herjaussyyte kumottiin, koska eihan tuomittu rikollinen ole kelpuutettu nostamaan syytetta. Loogista ja napparaa. Kavipa viela niinkin, etta naisen puolustusasianajajalle latkaistiin sama herjaussyyte kuin naiselle, koska oli puolustanut naista. Nainen vei asian seuraavaankin oikeusasteeseen, mutta joutuu puolustautumaan ilman asianajajaa, koska ei halua kenellekaan muulle enaa samaa kohtaloa. Nain se oikeus toteutuu taas. No eikohan tuossa tarpeeksi politiikkaa kolmelta viikolta. Ja nama tiedot perustuvat taysin epamaaraisiin, tarkistamattomiin ja luultavasti varistyneisiin lahteisiin. Tietoa se on vaarakin tieto.

Tormattiin muuten yksikseen pyorailevaan suomalaiseen, missas muuallakaan kuin Laosin suurlahetystossa Kambodzan Phnom Penhissa. Mika ilmeinen paikka. Matin nimea tai tyopaikkaa YLEisessa tekevisioyhtiossa mainitsematta pyorailtiin siina yhdessa iltapaivaa ja illastettiinkin. Olipa mukava vaihteeksi turista kuulumisia suomeksi. Ja Matin kysymykseen miksi matkustetaan, niin muuta vastausta en keksi kuin, etta koska se on MAHDOLLISTA. Ollaan niin etuoikeutetussa asemassa Suomessa ja lansimaissa, etta esteet lahtemiselle taytyy keksia jo itse. Pienena mainoksena, voitte muuten lukea Matti Rämön pyoraretken kuulumisia YLE:n teksti-tv:n sivulta 835. On kirjoittanut myos muutaman pyorailyaiheisen kirjankin Intian ja Tunisian retkistaan, vink vink.

Viimeinen ilta PP:ssa ajateltiin ottaa rauhaksiin. Pahkeinen sentaan tormattiin Irkku "veljeksiin" ja ajauduttiin tietenkin Irkkubaariin. Varsinkin Robbie osoittautui hulvattomaksi vitsiniekaksi. Onneksi Irri laittoi parastaan ja sivalteli siihen malliin, etta Robbie jai valilla sanattomaksi, eli siis revettiin nauramaan. Oli menossa myohemmin vuodesta Ausseihin toihin ja lupaili majapaikkaa, jos samoille seuduille satutaan. Ja eihan tuo iso maa(nosa) ole. Aamulla kohti Kratieta katsomaan makeanveden delfiineja ja paikkaamaan kolhiintunutta budjettiamme. Kratiessa maksettiin hotellihuoneesta $5 ja ruoka-annokset $1.5. Delfiinit tuli nahtya ja 134 yrityksen jalkeen saatiin kameralle yksi selkaeva kuvaan. Arkoja ja nopeita otuksia siis.

Kratiesta ei paljon muuta raportoitavaa kuin kambodzalainen tapa syoda yksi keitetty muna kahdella silmalla, mahdotontako? No ei maar. Annetaan vaan kananmunan sisallon hautoutua sopivaan sikiovaiheeseen, jonka jalkeen grillataan kypsaksi kuorineen. Eli munan sisalla on puoliksi kehittynyt poikanen. Sitten vaan kuoritaan, pilkotaan ja pippurilimen kera aanta kohti. Variskaala munan sisalla muistutti jotakuinkin rusehtavaa sateenkaarta. Muutamaa epamaaraista rusahdusta ja tuijotuskilpailua silmasta silmaan kananpojan kanssa maku oli jokseenkin munankeltuaisen kaltainen, ei mietenkaan paha. Molemminpuoleisten naurujen saattelemana kuitenkin kieltaydyin kohteliaasti myyjatadin tarjotessa toista. Onhan se epakohteliasta syoda yli oman tarpeen :/

Kolmen yon jalkeen lahdimme kohti rajaa. Opaskirjat varoittelivat rajaviranomaisten erilaisista rahankeruuyrityksista. Valmistauduin esittamaan tyhmaa suomituristia, jos hankaluuksia ilmenisi. Eli vastaan vain YES ja NO ja loput ajat polpotan hulluna suomea, enka suostu antamaan latin latia. No kummankin puolen rajaa viranomaiset pyysivat $1 lahjoitusta KRVP:ta (Kunniallisten Rajamiesten VirkistysPaivaa) varten, joten suostuin maksamaan mukisematta. Kyselin samalla rajaviranomaisilta, mitenkas kuuma tilanne Thaimaan rajalla on? Vastaus kuului jokseenkin nain: Mina asua talla seudulla, tama ei Thaimaan raja (ihanko tosi), mina hoita tama raja, ei tieto muusta. Aikasen erikoista, etta rajaviranomainen ei tieda mitaan. Kai niilla sentaan on televisio tai puhelin tai joku lennatinlatteisto, no edes kirjekyyhky tai savumerkit, joilla saisi tietoa. Ei kai sitten. No raja ylittyi kerrankin kaikin puolin leppoisasti, joten ehka parempi etten alkanut liian haastavaksi.

Maan vaihtumisen (Laosin kommunistiseen tasavaltaan) myota paatin luopua paheellisista imperilistisista aatoksistani ja aloittaa matkailun taas puhtaalta poydalta. Kommunistinen aate on vahvaa laaketta, johon tallainen heikko lansimaalainen kroppa reagoi odotetusti. Suoritin koko seuraavan yo halaillen wc-ponttoa ja muistellen Maon punaisen kirjan viisauksia. Aamulla suoritin viela viimeistelyn, talla kertaa istuen pontolla ja hokien kommunistista mantraa. Nyt naenkin asiat aivan toisesta valosta, joten puhdistautumisen taytyi olla lahes taydellinen - Toivottavasti. Tahan vaikutti ehka myos suorittamamme (mielenkiintoinen) sairaalakaynti, josta Irri varmaan kertoo myohemmin lisaa. Talla hetkella asiat jotakuinkin parhain pain maatessa riippumatossa lahes paratiisisaarella (4000 kpl) Laosissa, joten paras lopettaa.

torstai 5. marraskuuta 2009

5.11.2009 Tamao Wildlife Rescue Center, Phnom Penh (12622km)

Teimme retken Phnom Penhin lähellä olevaan Tamaon luonnonpuistoon, jossa on vankeudesta pelastettuja eläimiä. Suurin osa eläimistä on Kambodzan eläimistöön kuuluvaa ja puiston eläimistöön kuuluu muun muassa elefantteja, tiikereitä, saukkoja, karhuja ja monia uhanalaisia lintuja. Kaikki eläimet on takavarikoitu tai pelastettu vankeudesta tai työstä kaduilla tai muualla jonne ne eivät kuulu.

Päivän mieleenpainuvin hetki oli, kun tapasimme elefantin, joka oli menettänyt etujalkansa astuttuaan metsästäjien rautoihin. Elefantilla oli käytössään jalkaproteesi, joka on melko ainutlaatuista elefanttimaailmassa. Tyytyväiseltä tyyppi kyllä näytti...

Tapasimme myös Lucky-elefantin (joka muuten maalaa tauluja ja on kuulemma Youtubessakin). Nämä kaksi elefanttia olivat hyvin eri kokoisia, jalkansa menettänyt elefantti oli vasta neljävuotias, kun taas Lucky jo iäkkäämpi ja huomattavasti suurempi. Koko oli todella kunnioitettava ja kun norsu tuli antamaan norsupusun, mielessä kävi tarinat norsujen tallaamista ihmisistä. Lucky halusi kuitenkin vain suukottaa, suukkoon piti vastata puhaltamalla kärsään.

Elefantit viedään kaksi kertaa päivässä uimaan järvelle, eikä niiden tarvitse esiintyä yleisölle mitenkään tai millään muullakaan tavalla työskennellä. Ne on siis pelastettu puistoon ja kulkevat siellä vapaana, ilman kahleita. Mukana oli kuitenkin pari hoitajaa, jotka ohjailivat elefantteja kylpypaikalle. Olipa todella upea kokemus tavata näitä eläimiä näin läheltä!

Ja hiukan ronsutietoutta: Aasian elefantti on Afrikan serkkuaan pienempi norsulaji, enimmillään noin kolmen metrin korkuinen ja 5000 kilon painoinen. Afrikannorsusta poiketen aasiannorsuista vain uroksilla on syöksyhampaat. Aasianorsun tunnistaa Afrikan serkustaan ensinnäkin siitä, että ne eivät elä samalla seudulla (!), mutta myös siitä, että aasiannorsulla on pienemmät korvat ja päässä kaksi selvästi erottujaa kyhmyä.

Päivän toinen kohokohta oli, kun pääsimme privaattivierailulle tiikerien ruokintatiloihin, jonne ne ohjattiin ruokintaa varten. Retkemme vetäjillä oli hyvät suhteet puiston henkilökuntaan ja siksi pääsimme paikkoihin, jonne normaalit vierailijat eivät päässeet. Olimme noin metrin, kahden päässä valtavista tiikereistä, jotka olivat todella nälkäisiä! Melkein olisi voinut koskettaa eläimiä (mutta siinä olis saattanut mennä käsi!), niin lähellä ne olivat. Taisi ainakin yksi valtava uros katsella meitä sillä silmällä, että tuossapa olis mehevä paisti. Sille ei nimittäin maistunut annettu liha, vaan alkoi todella hermostua häkissään.

Päivän aikana päästiin myös kokeilemaan paikallista betelpähkinää, joka on areka- eli betelpalmun hedelmä, ja jota pureksitaan täällä päin. Krimin työkaverit, tai ainakin esimiehet: hypätkää seuraavan kohdan yli! =) Pähkinän sisältämät alkaloidit kuuluvat samaan luokkaan kuin tunnetummat serkkunsa kokaiini, nikotiini, morfiini ja kofeiini. Päihdyttävä vaikutus oli vaatimaton, mutta maku sitäkin pahempi!