maanantai 14. joulukuuta 2009

Tangkoko-Manado-Gorontalo eli liikehdintää Indonesiassa (18598km)

Huh-heijaa pitkästä aikaa. Blogin päivitykset ovat venyneet kilpaa riippumaton narujen kanssa. Lisäksi mystinen trooppinen tauti sai otteen meistä. Oireita: voimattomuus, liikkeiden hidastuminen, ajantajun häviäminen ja yleinen huolettomuus... Tohtori.fi-sivuston mukaan kyseessä saattaa olla pahanlaatuinen lorvikatarri. Hoitona suositellaan lepoa (riippumatossa), kookospähkinän kasvun seurantaa, merenelävien tutkailua (snorklaus, sukellus). Vakavammissa tapauksissa on myös asiallista nauttia riittävä määrä paikallisia pullotettuja "lääkkeitä" hyvän seuran kera. Tämän diagnoosin seurauksena päätimme poistua Letitian (SUI) ja Björnin (SWE) kanssa Tangkokon kansallispuiston alueelta.

Rikkaana ruotsalaisena, Nalle oli varannut itselleen privaattikyydin Manadoon 300.000 rupialla. Yritettiin hypätä "pummilla" kyytiin, mutta kuski sai päähänsä vaatia lisää massia. Päätettiin maksattaa kalavelat Ruotsiin Nallen lompakolla ja lähdettiinkin kolmistaan paikallisilla kyydeillä. Eli venyy se rupiakin. Lisäksi siirrettiin Nallen 100Gt:n elokuvakokoelma omaan kannettavaan. Missä oli Ruotsin avut, kun Suomessa sodittiin? No pickupin, SUV:n takakontin, microletin, discoletin (microlet discomusiikilla), bussin ja 2 tunnin päästä saavuimme TAAS kerran Manadoon, tuohon kolmen ostoskeskuksen ihmeeseen. Ei siis minun lempipaikkaani.

Tuolla Batu Putihin kylässä sai kyllä tuntea miltä Tarsiuksesta tai Makakista tuntuu, sen verran sukupuuttoon olivat päässeet valkoiset turistit paikasta häviämään. Haastatteluja, kädenpuristuksia, valokuvia, nimikirjoituksia, yms. yms. Ei se ole helppoa olla Hollywoodin elokuvatähti. No onneksi en omaa Brad Pittin julkisuuskirousta (vain ulkonäön). Tapettiin vielä pari päivää Nallen ja Letukan kanssa Manadon ostareilla ja Pizza Huttusessa. Minä tosin lähinnä sänkypotilaana pienen flunssan seurauksena. No oltiin hiukan paremmassa hotlassa, joten tuli kerrankin huoneelle käyttöä 24/7.

Ja nyt olemme jo onnellisesti palanneet takaisin Togean-saarten reissulta ja suurin piirtein Indonesian matkustuksemme tehneet. Niin, kyllä. Päästäksemme noille saarille olemme matkustaneet pahamaineisilla Indonesian lautoilla. Kahdesti vedettiin tuollainen 11 tunnin yöllinen lauttamatka Gorontalosta Wakaihin (Togean) ja takaisin. Ja vaikka Irri olikin kalpeena ja hiljaa, niin matka oli kaikin puolin turvallinen ja mukava. Ja ensimmäistä kertaa törmäsin tapaukseen, että indonesialainen kuljetusväline EI ole täynnä. Päätimme taas kerran elää leveästi ja ostimme 5 euron hintaiset business-luokan laivaliput. 90 hengen osastossa oli noin 10 matkustajaa ja nukuimmekin patjoilla ilmastoidun osaston lattialla. 5 vuotta vanhan aluksen kaapeista löytyi jopa pelastusliivejä/lauttoja, ai täh?! Merenkäynti oli onneksemme minimaalista ja omalta osalta matka oli leppoisin tähän mennessä. Irrillä sen sijaan painoi Iltalehden katastrofiotsikot mielessä, eikä uni oikein tuutulauluistakaan huolimatta tullut.

Mutta älkääpä hyvä yleisö lautoista huoliko, sillä bussimatka Manadosta Gorontaloon (n. 10h) korjasi nuo kauhuskenaariot. Menomatkan menimme ilmastoidulla minibussilla, jossa oli mainiosti jalkatilaa ja oikein säädettävät penkit. Hienouksista nauttiminen jäi kuitenkin vähäiseksi liikenteen kaistapäisyyden johdosta. Ilmeisesti Indonesian tielaitoksen rakennuspalikkalaatikosta olivat suorat tiekappaleet päässeet loppumaan. 10 tuntia pelkkää mutkaa, ylämäkeä, alamäkea ja edellistä tiukempaa mutkaa. Tiukimmissa mutkissa näkyi jo omat perävalot. Lisäksi kahden kaistan ongelma oli ratkaistu yksinkertaisesti vetämällä yhden kaistan levyinen tie ja siihen keskiviiva. Ainoa missä tielaitos valitettavasti oli onnistunut, niin päällysteen laadussa. Tämä tietenkin mahdollisti entistäkin hurjemmat vauhdit ja olo oli kuin flipperipallolla. Mennessä minibussi ja matkustajat kiihtyivät lähinnä alamäessä, kun taas kuljettaja ylämäessä. Jos mennessä kyyti muistutti Ari Vatasta ralliauton ohjaimissa, niin tullessa kai lähinnä...öööö...Seppo Rätyä formulan ohjaimissa. Ajamisessa ei ollut pienintäkään tolkkua. Se on varmaa, että kuskin täytyy pikaisesti tarkistaa lääkityksensä tai ainakin minkä väristä maanantaisin otetaan.

Ja kotikuskit voivat siellä Suomessa simuloida tilannetta palkkaamalla vahvan lääkityksen omaavan avohoitopotilaan kuljettajaksi. Tila-auto täytetään omalla perheellä, naapurin perheellä ja kaupan päälle vielä muutama anoppi matkatavaroineen. Tielle ripotellaan tavallisen kiireisen liikenteen sekaan rekkoja, busseja, mopoja, polkupyöriä ja karjavaljakkoja. Poikittaisliikenteeksi sopiva määrä kotieläimiä koirista, kanoista ja vuohista aina lehmiin saakka. Koska tie on seudun ainoita, mahtunee mukaan vielä sekä koululaiset että tarhaikäiset leikkimään kivasti tienvarsille. Poistetaan teiltä nopeusrajoitukset ja eikun matka kohti Ivaloa. Pedaali+radion voluumi+töötti pohjaan ja markka lasiin. Voitte muuten kokeilla paljonko autonne Pioneereista subwooffereiden kera lähtee voluumilla 44. Tarkoitus on ilmeisesti, että kuulo lähtee yhtämatkaa järjen kanssa. Korvatulpat jeesaa kuulovaurioihin, mutta ei läppävikaan.

Lisäksi laadukkaan kuljettajan aika riittää 3 tupakka-astin polttamiseen (huom. sytytettyinä tulitikuilla), tekstiviestien lähettämiseen, hiusten huoltoon, torven soittamiseen ja kaikkien tielläliikkujien tervehtimiseen. Sivupeilistä näin kyllä kuljettajan koskevan toisella kädellä rattiinkin, toisen käden pitäessä mutkassa sivuoven kahvasta. Ei ollut liian kapeaa, mäkistä tai ruuhkaista kohtaa, ettei kuskimme olisi suorittanut ohitusta. Ohitimme jokaikisen auton, jonka tähtäimeen saimme, eikä meitä ohitettu kertaakaan. Se on sellanen kunnia-asia nääs. Ja kun tielle sitten sattui suorempi pätkä, päätettiin mittari laittaa 140km/h lukemiin. Ei auttanut vaikka kuinka poljin kuskin takana lattiaa jarruttaakseni. Lattia onkin luultavasti omalta kohdalta 10cm kuopalla. Ja kaikki tämä ilman turvavöitä! En tiedä minkälaisia loitsuja paikalliset kyytiläiset tuossa kyydissä mielissään pyörittelivät, mutta näin parhaaksi tehdä saman kuin kuljettaja: eli laitoin silmät kiinni ja hoin Ave Mariaa.

Ai niin, matkan aikana näkyi vain yksi bussi vastapuolen ojassa, matkustajien istuessa valkoisina vieressä. No onneksi bussi ei ollut ajanut toiselle puolelle, kuten tila-auto aiemmin. Siellähän se oli rutussa 15-metrisen jyrkänteen pohjalla. Pysähdyttiin toki katsomaan ja kuski päästeli hiukan hermostunutta naurahtelua. Tämän jälkeen oma vauhtimme vaan kasvoi??? Ilmeisesti kuski ajatteli ohitella nuo vaaranpaikat mahdollisimman nopeasti! 10h myöhemmin, kun käteni irroitettiin sorkkaraudalla ovenkahvasta, 80-kiloinen kroppani jatkoi tärinäänsä. Ei tarvitse paljon saunabelttejä ostoskanavalta tilailla.

Mutta kaikki tämä matkustaminen oli päämäärän väärti, eli vietimme elämämme parhaita putkia (9 päivää ja 8 yötä) perillä Togeanilla, mutta siitä sitten ensi kerralla lisää...

8 kommenttia:

Julia kirjoitti...

Ha haa :) En muista koska viimeeksi olisin työpaikalla, työajalla nauranut niin paljon kun nyt lukiessa viimeisintä kirjoitustanne! Huh, huh!! Jumppaan ei tarvitse illalla mennä, vatsalihakset ovat kipeänä naurusta! Ihan loistavaa luettavaa, mutta uskoisin että kokemuksena sillä hetkellä kaikkea muuta :)

Terveiset muuten nykistä! Aivan mahtava kaupunki ja vielä mahtavampi visa-lasku! Bikinit unohtui ostaa, mut saan ne sit sieltä? Ei hätää kaverit, olen elellyt täällä kylmässä (-14) todella säästeliäästi (vain parit pikkujoulut) ja rahat riittävät vielä hyvin 2,5 viikon iloitteluun teidän kanssa! 3 viikon päästähän me jo nähdäänkin, GREAT!!!

Voikaa hyvin!!!

Anonyymi kirjoitti...

Asko sä tulet vaan vanhaksi!!

Mulle on palanut verkkokalvoilleni kauhukuvia erään Corollan kyydissä jäisellä alppiserpenttiinillä. Tällöinkään kuljettaja ei pelännyt, ei tosin polttanut tupakkaa, mutta oli valvonut 30h ennen tätä erikoiskoetta. Matkustajat kyllä pelkäsivät, kun sinä Asko väänsit rattia, me itkua.

Toisaalta kun kuljettaja on ammattimies, niin matkan teosta täytyy nauttia kaikissa olosuhteissa. Turha sitä on pelätä, jos alkaa pelkäämään menettää nautinnon ja vaaran tunteen.

Ulkona -16°C pakkasta, taidankin vaihtaa kesäkumit autoon ja lähteä piristämään kanssa-autoilijoita mutkateille.

Risto

Anonyymi kirjoitti...

Tulin lenkiltä pakkasta -12c Täällä kaikki hyvin,niin näyttää olevan sielläkin kun Irrillä noin paljon jätskiä kupissa.
Olimme huolissamme kun ei viikoon tullut mitään "loki"kirjoitusta mutta tuo automatka oli varmaan sellainen kokemus ettei viikkoon voinut mitään kirjoittaa vitsi vitsi hyvää jatkoa
t:iskä+tietenkin myös äiskä

Liisa Lindqvist kirjoitti...

Huh, me jo ihmeteltiin että minne viidakkoon te ootte hävinneet. Tänne ei kummempia, tosin nyt tuli talvi! Pakkasta ihan liikaa...

Terkuin
Liisa ja Pekka

Marika kirjoitti...

Onneksi toi kirjoitus tuli vasta nyt, kun te olette jo löytyneet mystiseltä melkein kahden viikon poissaololtanne.
Hauskaa luettavaa, mutta voin todella kuvitella miten kamalaa kyydissä on ollut. Onneksi selvisitte säikähdyksellä. Mutta luulen, että kokemus ei välttämättä ole reissunne ainut. Kiitos kortista. Arttu muuten kommentoi mummin ja ukin saamaa korttia näin: ihan eppää, noi on saanu tollasen kortin, missä noi tarjoilee munkkeja. Kuvassa oli siis munkkeja ruoka-astioiden kanssa. Kukaan ei vaan ole muistanut kertoa, mitä ne munkit ovat ;)

Annemi kirjoitti...

Tervetuloa takaisin Blogilomalta. Kyllä kannatti hiukan pitää porukoita jännityksessä, että oletteko eksyneet, eronneet vai löytäneet maapallon internetyhteyksittömimmän kolkan. Sen verran hervottomalta ja seikkailumakuiselta tämä pätkä vaikutti.
Onnittelen teitä ruotsalaislöydöstänne. Olette ensimmäiset suomalaisystäväni joiden tiedän tuntevan oikeita ruotsalaisia (ei siis Kallea ja Silviaa perheineen lasketa tuttavuuksiksi, vaikka täällä meillä Tampreella taanoin piipahtivatkin). Ja se porukka jonka suomalaisista tunnen ei ole mikään ihan pieni otos. Olette siis keräilyharvinaisuus ja tulen vielä kovasti teitä haastamaan että miltä nyt tuntuu ja millaisia ne Oikeat svenssonit sitten oikein onkaan.
Onnittelen että olette Indonesian lauttaristeilyltäkin hengissä. Voisin vaikka lukea lööppjä ja lähettää teille sitä mukaa teille reittitietoja, tunnutte nimittäin bongaavan reissullanne kaikenlaisia vaaranpaikkoja joista kauhukertomuksia keltaiseen lehdistöön kirjoitetaan. Teette sitten tyhjäksi heidän väitteensä. "somalian rannikolla saa ihan rauhassa kalastella ja sukellella, emme nähneet yhtään merirosvoa..." -blogipäivitys ensi keväältä...

Ihanaa lähestyvää Joulua, Asko, jätä suosiolla se Ave Marian laulaminen Irrille :D

Unknown kirjoitti...

Jo ajattelin, että minne olette hukkuneet, kun edellisestä kirjoituksesta on NIIN kauan.. :)
Aikamoista seikkailua on matkanne ollut, työpäivät menee rattoisasti blogia lukiessa.
Mennään Timon kanssa ens sunnuntaina pentuja katsomaan, uusi haukku muuttaa meille ensi vuoden alussa. Kuvia pennuista voi käydä katsomassa sivuilla: http://koti.mbnet.fi/msaaren/
ja sieltä Pommin ja Vannin pennut..
Ihanaa joulun odotusta sinne kauas!
- Nina

Asko & Irina kirjoitti...

Julia: Joo, raha pitaa laittaa kiertamaan. Mita siita tulis, jos kaikki vaan makuuttais rahojaan. Kunhan saastat vaan tarpeeks meidan reissuun.
Risto: Ajelin varmasti ihan hissuksiin, itse vaan en muista kun olin valvonut 30h, heh heh. Muistattekos sen toisen corollan puuta vasten 45 asteen kulmassa?
Teuvo: Joo, meidan pitais ilmoitella, jos tiedetaan, etta joudutaan katveeseen. Ja kylla tossa paiva meni toipuessa kyydista.
Liisa: No nyt se pakkasen lyo, kun ollaan poissa. Missa on loska ja ranta kun kaivataan???
Marika: Seuraaavaksi siis Artulle syotava kortti?
Anne: Vai, etta ruotsalaiset? No tietenkin arsyttavan itsevarmoja. Mehan ollaan sensuroitu kaikki vaaranpaikat blogista, ettei ihmiset "turhaan" huolestu.
Nina: Just another day at the office. Onneksi olkoon, sanoisin Indonesialaisittain, etta syotavan hyvan nakoisia!!! Vitsi, ehka