Koska nyt oltiin Borneolla, piti tietysti päästä tutustumaan myös saaren luontoon, jota Malesian kovista metsänhakkuista huolimatta on jonkin verran onneksi jäljelläkin.
Suuntasimme Gunung Mulun kansallispuistoon, joka sijaitsee keskellä Borneota, viidakon sydämessä. Puistoon pääsee lentäen tai vaihtoehtoisesti viettämällä kaksi päivää matkaten jokea pitkin. Ajan vähyyden vuoksi valitsimme ensin mainitun vaihtoehdon ja lensimme pikkuruisella potkurikoneella pikkuruiselle lentokentälle keskelle viidakkoa.
Maisemat laskeutuessa olivat hulppeat; pelkkää sademetsää, kiemurtelevia jokia ja vuorenhuippuja. Majoitusvaihtoehdot Mulussa ovat joko puiston alueella tai sitten viiden tähden Royal Mulu-hotellissa. No, valitsimme luonnollisesti ensin mainitun. Marleena ja Aaro olivat joutuneet varaamaan kolmanneksi yöksi majoituksen kyseisestä hotellista puiston majoituksen ollessa täysi. Hintaa yölle olisi tullu noin 60e/yö, mutta olisihan siihen illallinenkin sisältynyt. Onneksi peruutuksia oli kuitenkin tullut ja pääsivät puiston alueelle kaikiksi öiksi ja vähän edukkaamminkin.
Mulussa tutustuttiin sademetsään tekemällä erilaisia retkiä oppaan (joka valitettavasti oli pakollinen) kanssa. Opaspalvelut olivat kuitenkin yllättävän edukkaita ja osasivathan nuo jotain metsän elämästä kertoakin. Tiesittekös muuten, että maailman pinta-alasta trooppiset sademetsät peittävät vain noin 2 prosenttia, mutta niissä on 50 prosenttia koko maailman eläimistöstä ja puustosta. Yhdellä hehtaarilla trooppista sademetsää saattaa elää jopa 480 eri puulajia! Että elämää täällä metässä riittää!
Mulussa on myös yksi maailman suurimmista luolista, Sarawak Chamber, jonne ei ikävä kyllä päästy käymään, vierailijoiden määrää sinne on rajoitettu. Muita isoja luolia käytiin sitten kyllä katsastamassa. Ja itikoiden määrä Mulussa olikin yllättävän pieni, mikä oli helpotus Irrille ja Aarolle, jotka ovat tottuneet olemaan kyseisten veitikoiden ruokana.
Yksi turrehoukutuksista Mulussa on noin viiden miljoonan lepakon uloslento luolastaan illan hämärtyessä saalistamaan.!
Lepakot muodostavat taivaalle spiraalimaisia muodostelmia. Ensimmäisenä iltana ei lepakoita näkynyt, olivat jääneet luolaan sateen yllättäessa. Toisena iltana oltiin uudelleen katselutasanteella kameroiden kanssa valmiina ja niin olivat myös noin 50 kiinalaista. Eipä uskoisi, millaista meteliä nuo kinkit saa aikaan, puheensorina oli desibeliä 50, kamerat ja videokamerat surrasi ennen kuin mitään edes ehti tapahtua, mukana oli pari transistoriradiota, josta soitettiin kiinalaisia ikivihreitä sekä noin sata kännykkää(kyllä, täällä on ikävä kyllä kenttää) ja vähintään jokaisella kinkillä oli meneillään yksi parhaimmista jutuista vuosiin.
Meteli siis muuten vain luonnonäänistä täyttyvän viidakon keskellä oli siis käsittämätön. Marleenalla ja Irrillä kasvoi jälleen sarvi otsaan, kun eivät kiinalaiset tajunneet edes suoraa pyyntöä/käskyä olla hiljaa. Tosi kummaa kansaa. Ja annas olla kun luolassa olevassa lepakkokamerassa alkoi näkyä liikettä, alkoi sellainen ooh-, aah-huutojen kuoro, ettei sille meinannut tulla loppua ollenkaan. Olis ollu nuijalle töitä! Kiinalaisista huolimatta kokemus oli hieno, lepakkojen lento kesti miltei puoli tuntia ja hitaan alun jälkeen niitä alkoi virrata ulos luolasta sakeana parvena. Yksi luonnon ihmeellisistä näytelmistä!
Koska olimme tehneet jo useamman reissun metsään samaa lankkukävelysiltaa pitkin, ei Irriä ja Marleenaa enää kiinnostanut lähteä illalla yökävelylle, johon oli varattu paikat.
Ja voi mikä erehdys! Aaro, Asko ja muut pojat olivat nähneet kummallisimpia ötököitä mitä koko matkan aikana on nähty. Oli 20 centin lihansyöjäsirkkaa, saman kokoista hämyhäkkiä, tikkuhyönteistä, kuoriaista jne.
Onneksi oli kamerat mukana ja tytöt pääsi kateellisena katselemaan. Kyllä harmitti ja kyllä olis Juliaa karminut. Ei ihan sun paikka ehkä...=). Käytiinpä myös katsastamassa viidakko puunlatvojen tasalta, 40 metriä korkealta kävelysillalta. Kävelysiltaa on viidakkoon rakennettu 480 metrin verran. Mitään ihmeellistä ei puiden latvojen tasalla nähty, lukuun ottamatta huippunopeaa pikkuoravaa. Kuitenkin aika huippukokemus, kirjaimellisesti!
Viidakkoretkien lisäksi Mulussa ei juuri muuta tekemistä ollut kuin järjestää Uno-mestaruuskilpailujen Mulun osakilpailu. Onneksi Suomesta oli saatu sekä nami- että alkoholitäydennystä (kiitos lahjoittajille!), joten turnaus sujui kunnon urheilujuhlan merkeissä.
Koska nyt oltiin Borneolla, piti tietysti päästä tutustumaan myös saaren luontoon, jota Malesian kovista metsänhakkuista huolimatta on jonkin verran onneksi jäljelläkin. 
Suuntasimme Gunung Mulun kansallispuistoon, joka sijaitsee keskellä Borneota, viidakon sydämessä. Puistoon pääsee lentäen tai vaihtoehtoisesti viettämällä kaksi päivää matkaten jokea pitkin. Ajan vähyyden vuoksi valitsimme ensin mainitun vaihtoehdon ja lensimme pikkuruisella potkurikoneella pikkuruiselle lentokentälle keskelle viidakkoa. 
Maisemat laskeutuessa olivat hulppeat; pelkkää sademetsää, kiemurtelevia jokia ja vuorenhuippuja. Majoitusvaihtoehdot Mulussa ovat joko puiston alueella tai sitten viiden tähden Royal Mulu-hotellissa. No, valitsimme luonnollisesti ensin mainitun. Marleena ja Aaro olivat joutuneet varaamaan kolmanneksi yöksi majoituksen kyseisestä hotellista puiston majoituksen ollessa täysi. Hintaa yölle olisi tullu noin 60e/yö, mutta olisihan siihen illallinenkin sisältynyt. Onneksi peruutuksia oli kuitenkin tullut ja pääsivät puiston alueelle kaikiksi öiksi ja vähän edukkaamminkin.
Mulussa tutustuttiin sademetsään tekemällä erilaisia retkiä oppaan (joka valitettavasti oli pakollinen) kanssa. Opaspalvelut olivat kuitenkin yllättävän edukkaita ja osasivathan nuo jotain metsän elämästä kertoakin. Tiesittekös muuten, että maailman pinta-alasta trooppiset sademetsät peittävät vain noin 2 prosenttia, mutta niissä on 50 prosenttia koko maailman eläimistöstä ja puustosta. Yhdellä hehtaarilla trooppista sademetsää saattaa elää jopa 480 eri puulajia! Että elämää täällä metässä riittää!
Mulussa on myös yksi maailman suurimmista luolista, Sarawak Chamber, jonne ei ikävä kyllä päästy käymään, vierailijoiden määrää sinne on rajoitettu. Muita isoja luolia käytiin sitten kyllä katsastamassa. Ja itikoiden määrä Mulussa olikin yllättävän pieni, mikä oli helpotus Irrille ja Aarolle, jotka ovat tottuneet olemaan kyseisten veitikoiden ruokana.
Yksi turrehoukutuksista Mulussa on noin viiden miljoonan lepakon uloslento luolastaan illan hämärtyessä saalistamaan.!
Lepakot muodostavat taivaalle spiraalimaisia muodostelmia. Ensimmäisenä iltana ei lepakoita näkynyt, olivat jääneet luolaan sateen yllättäessa. Toisena iltana oltiin uudelleen katselutasanteella kameroiden kanssa valmiina ja niin olivat myös noin 50 kiinalaista. Eipä uskoisi, millaista meteliä nuo kinkit saa aikaan, puheensorina oli desibeliä 50, kamerat ja videokamerat surrasi ennen kuin mitään edes ehti tapahtua, mukana oli pari transistoriradiota, josta soitettiin kiinalaisia ikivihreitä sekä noin sata kännykkää(kyllä, täällä on ikävä kyllä kenttää) ja vähintään jokaisella kinkillä oli meneillään yksi parhaimmista jutuista vuosiin. 
Meteli siis muuten vain luonnonäänistä täyttyvän viidakon keskellä oli siis käsittämätön. Marleenalla ja Irrillä kasvoi jälleen sarvi otsaan, kun eivät kiinalaiset tajunneet edes suoraa pyyntöä/käskyä olla hiljaa. Tosi kummaa kansaa. Ja annas olla kun luolassa olevassa lepakkokamerassa alkoi näkyä liikettä, alkoi sellainen ooh-, aah-huutojen kuoro, ettei sille meinannut tulla loppua ollenkaan. Olis ollu nuijalle töitä! Kiinalaisista huolimatta kokemus oli hieno, lepakkojen lento kesti miltei puoli tuntia ja hitaan alun jälkeen niitä alkoi virrata ulos luolasta sakeana parvena. Yksi luonnon ihmeellisistä näytelmistä!
Koska olimme tehneet jo useamman reissun metsään samaa lankkukävelysiltaa pitkin, ei Irriä ja Marleenaa enää kiinnostanut lähteä illalla yökävelylle, johon oli varattu paikat. 
Ja voi mikä erehdys! Aaro, Asko ja muut pojat olivat nähneet kummallisimpia ötököitä mitä koko matkan aikana on nähty. Oli 20 centin lihansyöjäsirkkaa, saman kokoista hämyhäkkiä, tikkuhyönteistä, kuoriaista jne. 
Onneksi oli kamerat mukana ja tytöt pääsi kateellisena katselemaan. Kyllä harmitti ja kyllä olis Juliaa karminut. Ei ihan sun paikka ehkä...=). Käytiinpä myös katsastamassa viidakko puunlatvojen tasalta, 40 metriä korkealta kävelysillalta. Kävelysiltaa on viidakkoon rakennettu 480 metrin verran. Mitään ihmeellistä ei puiden latvojen tasalla nähty, lukuun ottamatta huippunopeaa pikkuoravaa. Kuitenkin aika huippukokemus, kirjaimellisesti!
Viidakkoretkien lisäksi Mulussa ei juuri muuta tekemistä ollut kuin järjestää Uno-mestaruuskilpailujen Mulun osakilpailu. Onneksi Suomesta oli saatu sekä nami- että alkoholitäydennystä (kiitos lahjoittajille!), joten turnaus sujui kunnon urheilujuhlan merkeissä.
3 kommenttia:
Hip hei ystävät maailmalla!
Kyllä te ootte semmosia sissejä että ei paremmasta tietoa!!
Huh huh, täytyy sanoa! Luojan kiitos ette saaneet päähänne mitään yhtä järjetöntä kun lomailtiin yhdessä! Olisin ollu välittömästi paikallisessa lataamossa selvittelemässä ikuisia traumoja joita tommosista viidakko reissusta just saa:)
Vieläkin muistelen kauhun sekaisin tuntein sitä etanaa joka oli hiippaillut huoneeseeni kun oltiin syömässä. Silloin kun oltiin sillä kuuluissalla Road Tripillä :) Onneks Asko pelasti tilanteen, vaikkakaan en saanut nukuttua koko yönä, olinhan pelästynyt perinpohjaisesti jo ennen etanaa, kun teiän huoneeseen livahti se torakka! Huh ja puh! Pelkästään jo nuo laittamanne kuvat saavat aikaan pahan olon tunteen ;)
Kesää odotellessa :)
P.S Kuka voitti Uno-mestaruuskilpailun? Vai onko kisa vielä kesken?
Moikka!
Uno-mestaruuskisat on vielä kesken, katsellaan ehditäänkö voittaja ratkaista viimeisten kolmen päivän aikana Langkawilla, mehän lähdetään sieltä 218.3. Taiwaniin. Vahvoja voittajaehdokkaita on lähinnä Marleena ja Asko.
Joo, se etana nimen omaan livahti sun huoneeseen=).
Hei!
Lähetin sähköpostia tähän kirjoitukseen liittyen! terv. Saara
Lähetä kommentti