10.-13.9.2010 Sucre, Bolivia

Potosista hienojen maisemien kautta alaspäin kohti Sucrea. Sucre on perustettu jo 1538 ja se on nykyäänkin Bolivian hallinnollinen pääkaupunki. Matkasimme samaisen kansainvälisen seurueemme kanssa ja mukana olivat kenialais-intialais-britti Neha, hollantilainen Jesse ja italialais-sveitsiläinen Kristina. Me suomalaiset olimme varanneet Sucresta majoituksen etukäteen, koska tiesimme, että kaupungissa on kyseisenä viikonloppuna suuret juhlat Guadalupen Neitsyen kunniaksi ja majoituspaikat saattaisivat olla täynnä. Otettiin kaikki kimpassa taksi (jotain erikoista kojelaudassa?) bussiasemalta Casa al Tronco-hosteliin. Muut eivät halunneet jäädä kyseiseen paikkaan, vaan kääntyivät ovelta pois. Oli kuulemma liian hinnakas...

No, me astelimme sisään ja voihan nenä! Taisi olla upein majapaikka koko reissullamme ja paikan nimittäminen hosteliksi on aikamoinen aliarviointi. Saimme kauniin huoneen samaan hintaan omalla vessalla (vaikka olimme varanneet yleisvessallisen huoneen) ja koko paikka oli täynnä kukkaistutuksia, taidetta (jopa vessassa) ja kauniita esineitä. Ja koko komeuden kruunasi kolmannen kerroksen kattoterassi, josta oli näkymä koko Sucren kaupunkiin.


Oltiin sovittu treffit muun porukan kanssa kaupungin pääaukiolle ja tarkoitus oli mennä katsomaan juhlaparaatia. Sucre on upea kaupunki täynnä valkoiseksi maalattuja kirkkoja ja rakennuksia, sekä aukioita kukkaistutuksineen ja puineen. Iltapäivä menikin sitten juhlia seuratessa. Perjantaina oli nuorten vuoro ja lauantaina olisi vasta aikuisten meininki. Jaksettiin seurata kulkueita jo perjantainakin voimajuomien kera. Illalliselle hyvään ravintolaan punaviinin kera. Nukkumaan päästiin Amsterdam-baarin ja paikallisen discon kautta vasta reilusti puolen yön jälkeen. Discossa musiikki oli perinteistä bolivialaista hetkutusta, eikä se muuksi muuttunut vaikka kuinka yritti. Kokemus oli aika jälleen kerran sanoin kuvaamaton.


Olimme ottaneet todistusaineistoksi kuvia upeasta majapaikastamme (yllä kuva terassiltamme), minkä seurauksena Neha ja Jesse päättivät muuttaa seuraavana aamuma samaan majapaikkaan. Käytiin ostamassa marketista brunssitarvikkeet ja sangria-ainekset ja aamupäivä (ja vähän iltapäivääkin) meni kattoterassilla syöden ja juoden. Jos suosi ilmat, niin ei brunssissakaan valittamista. Tarkoitus oli tavata Kristina myöhemmin keskusaukiolla, mutta myöhästyttiin ehkä puoli tuntia. Myöhästyminen saattoi olla myös alitajuista, sillä Kristinalla oli joitain omituisia piirteitä. Edellisenä iltana mm. haukkui Irrin jälkiruuan lyttyyn, mutta söi sen loppuun hyvällä ruokahalulla. Nukkumaanmenoaika oli noin yhdeksältä? Ja niin edelleen.


Sucressa ilmat siis suosi, shortsikelit ja paloihan se naamakin brunssilla. Täällä Etelä-Ameriikoissa kuulemma tuo otsonikerros on kovin ohut, mikä aiheuttaa sen, että iho kärähtää (ei siis rusketu) ihan älytöntä vauhtia. Seurueemme kasvoi myös yhdellä uudella jäsenellä, kun jenkkiläinen Pooja saapui Potosista samana iltapäivänä. Myöhästymisen jälkeen seurattiin kulkuetta oluen kera, mutta päivällisen jälkeen Irrille ja Nehalle tuli noutaja. Olisi pitänyt käydä kämpillä ennen ruokailua, eikä päinvastoin. No, iltaa jatkoivat kulkueita seuraten vain Asko, Jesse ja Pooja, tosin Asko taisi olla kolmantena pyöränä pariskunnan ihastuttua toisiinsa. Kulkueen ryhmiä oli muuten 52 ja tanssi ja laulu jatkui yhtämenoa noin 18 tuntia, neljään asti aamuyöstä. Minä (Asko) luikin jo yhden maissa kotiin...



Aamulla otettiin aikainen mikrobussi Tarapucan kylään, noin 65km lounaaseen Sucresta. Kylässä oli kuuluisat sunnuntaimarkkinat. Perillä kierreltiin markkinoita, mutta juuri mitään ei mukaan tarttunut, kun ei oikein tinkaamiselle ollut tilaa ja hinnat tuntui aika tyyriiltä. No, samaa mieltä oli "raamattumme" LP, joka haukkui paikan melko turistoituneeksi. Tarapucossa eksyttiin myös paikallisen omistamaan taidegalleriaan, johon juutuimme useaksi tunniksi, kun taiteilijan sisko halusi esitellä meille kaikki mahdolliset maalaukset. Olipa aikamoinen papupata ja epäiltiin neidin piristäneen itseään jollain muulla kuin kokalehdillä. Kohteliaasti saimme vihdoin ilmoitettua, että olemme erittäin uupuneita ja joudumme poistumaan. Matka takaisin Sucreen menikin pääasiassa nukkuessa.

Seuraavana iltana oli tarkoitus ottaa bussi Nehan kanssa La Paziin (12h), "pariskunta" Pooja ja Jesse jatkaisivat matkaa Santa Cruziin keskenään vasta seuraavana päivänä. Pelkona kuitenkin oli, ettei paikkoja bussiin ole, koska kaikki lähtisivät kaupungista juhlien päätyttyä. Otettiin bussiasemalta aamulla ensimmäinen tarjottu firma ja vain semi-cama-mallia, eli penkit on vain puolittain makuuasentoon meneviä ja vessaa ei ole. No, olisihan noita muitakin firmoja ollut, todettiin lippujen maksun jälkeen. Viimeisenä päivänä ehdittiin vihdoin kiertelemään vähän kauppoja vierailemaan muun muassa suklaakahvilassa, nam! Suklaa oli täyttä priimaa, eikä mitään venäläistä mallia. Konvehdit kahvilassa maksoivat 1 bolivianoksen kpl, eli eurolla sai 10. Ja aamukin alkoi aidoilla amerikkalaisilla pannareilla a la Pooja. Kokonaisuudessaan aika Sucressa oli kuin lomaa lomasta; aurinkoisia päiviä, juhlatunnelmaa, upea majoitus kodintuntuineen ja pehmoisine sänkyineen sekä erittäin hauskaa seuraa. Olisimme halunneet jäädä pidemmäksikin, mutta aika riensi ja paljon oli vielä suunnitelmissa nähdä ja kokea. Paitsi, että poat eksyivät tietenkin sotilasmuseoon. Otettiin koko rahalla espanjankielinen kierros Bolivian sotahistoriasta. Heh, heh, no tykki on tykki Boliviassakin. Kierroksen piti kestää 20 minuuttia. 1½ tunnin kohdalla hypättiin ulos kierrokselta - sotilaskarkuruudenkin uhalla...


Illalla siis bussiin ja matka olikin jälleen ikimuistoinen. Lähdettäessä lämpötila bussissa (lämppärin vuoksi) noin +30 ja muutaman tunnin jälkeen lämppärit pois ja lämpötila alle 10 astetta. Oli makuupussilla käyttöä. Vessassa pääsi käymään 12 tunnin aikana kerran, miehet useammin tienvarsilla, mutta meillä naikkosilla hiukan hankalaa kyykkiä pitkin tienvarsia. Joten näistä syistä juominen tuli pitää minimissä. Yön aikana bussissa matkustajana ollut koiranpentu kakkasi käytävälle vain kerran ja muutenkin oli hauskaa. Em. syistä olimme aamulla melko väsyneessä tilassa ja suunnattiin hosteliin. Majoituttiin La Pazissa pienpanimohosteliin, jossa onneksi oli yksi huone vapautumassa, mutta vasta usean tunnin kuluttua saapumisestamme. Nuokuttiin baarissa muutama tunti ja vihdoin päästiin puolen päivän maissa omaan huoneeseen ja hiukan nukkumaan. Hoh-hoijaa!