28.-31.7.2010 Matheson Bay & Goat Island

Saavuttiin keskiviikko-iltana Daven vanhempien Trevorin ja Joanin ranta-asunnolle, Matheson Bayhyn. Pimeässä ei paljon maisemia nähty, mutta Daven vanhemmat ottivat meidät vastaan avosylin kuin vanhat tutut. Saatiin oma huone alakerrasta, pedattu sänky valmiina, pyyhkeet taiteltuina ja sahköhuovat sängyssä, aah! Jutusteltiin iltaa kuuman kaakaon ja teen voimin. Ja illalla köllähdettiin petiin kuin kotona konsanaan. Selkä huokasi helpotuksesta viikon ohuilla patjoilla nukkumisen jälkeen. Aamulla kuvittelimme heräävämme kirkkaaseen auringon loisteeseen, mutta olisiko kyseessä ollut kuitenkin nämä railakkaat sitruunat!

Aamupalan jälkeen, suunnattiin näihin maisemiin Goat Islandin merikansallispuistoon snorklaamaan. Kyllä, kylmä vesi on kylmää täälläkin. "Sattumalta" Daven vanhemmilta löytyi meille sopivat paksut märkäpuvut, joten uskaltauduttiin ihan mereen asti. Tosin puolen minuuutin jälkeen Irrin suunnalta kuului huuto: "Pää jäätyy, käännyn takaisin!" Ilmeisesti puoli minuuttia lisää ja aivot jäätyivät totaalisesti, eikä Irri enää muistanut kylmyyttä (tapahtuman jälkeen huomattavissa myös merkittävää aivotoiminnan vajausta, vai oliko se jo ennen tätä...?). Kolmen vartin snorklausreissulla nähtiin suurimmat piikkirauskut mitä me olemme nähneet. Evien kärkiväli yli metrin. Kyse ei siis paholaisrauskusta, vaan ihan normaalista versiosta. Ehdimme tarkastella piikkirauskua parin metrin päästä hyvän tovin kunnes rausku majesteellisesti päätti ilahduttaa meitä alilennolla. VAU! Kyseisen piikkirauskun lajikumppani koitui muuten kuuluisan australialaisen "krokotiilimiehen", Steve Irwinin, kohtaloksi, joten pidettiin pientä turvaväliä, yleensä kyllä ovat rauhallista sakkia. Ihan vaan varmuuden vuoksi kuitenkin. Muutoinkin näkyvyys oli hyvä ja nähtiin todella suuria paikallisia ruokakaloja, mm. snappereita ja kuhia.

Tämän jälkeen kiirehdittiin takaisin batchille (kiwiksi rantatalo) haukkaamaan pikaisesti välipalaa ja valmistelemaan iltapäivän kalareissua :), jonne perheen isä Trevor oli meidät luvannut viedä. Kiinnitettiin vene autoon, valmisteltiin pitkän siiman syötit, lämmintä päälle ja matkaan. Rannalla vene veteen ja eikun kohti Ahdin valtakuntaa. Tässä vaiheessa pojan apu tulee tarpeeseen, eli eiku veteen seisomaan.

Hyvät kalavedet sijaitsevat aivan merikansallispuiston tuntumassa, itse kansallispuistossa ei saa tietenkään kalastaa. Laitettiin pitkät siimat veteen odottamaan kaloja. Ensin Irrin siima lähemmäs rantaa, paikka oli perheessä nimetty Helen´s Pointiksi perheen tyttären mukaan, tämä kun oli saanut hyvän saaliin siitä aiemmin. Trevorin mukaan isot kalat kuitenkin tulevat kauempaa rannasta, jonne tietysti viritettiin Askon siimat. Niinpä...! Jätettiin siimat omaan rauhaansa ja jatkettiin virveleillä.

Hiljaista oli, mutta sää suosi ja luonto näytti kauneintaan. Ja kuten ihan normipäivänä täällä, parvi delfiinejä ui veneen vierestä. Päivän kalaonni näytti huonolta, koska kalat vain pääasiassa söivät syötit tarttumatta itse koukkuun. Muutaman tunnin yrityksen jälkeen palasimme siimojemme luokse. Ensin Askon siima, josta Irri veikkasi tulevan yhden kalan. Asko sen sijaan odotti hiukan suurempaa saalista. Eikun siimoja kelaamaan. Kovin kevyeltä tuntui ja tulihan sieltä se yksi kala, snapperi ja ihan syötävän kokoinenkin. Hienoa, Asko! Siirryttiin Irrin paikalle ja siima tuntui jotenkin kovin painavalta, oliskohan siellä kalaa? Tai edes levää...?

Ensimmäisestä syötistä tuli paikallinen rausku, skeet kuulemma nimeltään. On ihan syötävä kala, mutta laskettiin raukka takaisin mereen, kun oli vielä ihan kunnossakin. Seuraavan kymmenen minuutin aikana Irri noukki ylös, hmmm... 9 kalaa, joka olikin määräysten mukaan maksimimäärä per kalastaja . Asko lopetti lannistuneena valokuvaamisen neljännen jälkeen ja sovittiin heti veneessä, että syksyn kalareissulle lähteekin Irri. Että tiedoksi pojat! No, onnestahan oli tietysti kyse, ei taidoista (yeah, right!). Mutta sitä kuittailun määrää, eikä se varmaan lopu tähän! Ei luultavasti edes tähän blogiin. Mutta toisaalta, eihän mikään muuttunut, tämähän on minulle arkipäivää kalareissuilla. Eipähän tarvitse perata niin paljon - jos lainkaan!


Palattiin batchille, siivottiin välineet ja vene takaisin varastoon. Ilta sujuikin sitten nauttien Trevorin valmistamasta snapperista ja Greed-noppapelistä. Kalastettiin muuten aika kalliskin saalis, snapperin kilohinta oli sunnuntai-markkinoilla 35 NZ$ (20 euroa) kilolta. Illalla nukuttikin sitten hyvin, hyvässä sängyssä ja paksujen peittojen alla. Seuraavan päivän ohjelmassa oli ajelua autolla ja tutustumista paikallisiin nähtävyyksiin, jotka liittyvät täällä usein kauniisiin maisemiin. Hauska kuunnella paikallisia tarinoita paikallisen tietopankin suusta. Ja kukas viherpiipero siinä puita halailee? Kaurit ovat kuuluisia kiwipuita. Tämä yksilö on vain 800 vuotta vanha, mutta Uuden-Seelannin suurin puu on 3500 vuotta vanha. Ja hyvä puuhan on hakattava sukupuuttoon, sekä maorien, että eurooppalaisten toimesta. Nykyään ovat suojeltuja.





Iltapäivällä menimme Pakiri-rannalle kävelylle ja poimimaan kuuluisia paikallisia green lip-simpukoita. Onneksi oli paikallinen opas Dave mukana, emme kyllä olisi keskenämme simpukoita löytäneet, saatika sitten tienneet niiden olevan syötäviä. Poimimme mukaamme muovikassillisen kilpaa lintujen (Oyster Catcher) kanssa ja palattiin talolle. Huomatkaa, vaakaraita lihottaa! Ja eikun simpukat pataan, voita, valkoviiniä, chiliä ja sipulia mukaan, voiko siinä epäonnistua? No ei, olipa nimittäin parhaita simpukoita ikinä. Varmaan koska olivat tuoreita kuin mitkä, itse metsästettyjä ja valmistettuja. Illalla taas köllähdettiin Joanin sapuskoiden saattelemina unten maille.


Lauantai-aamun ohjelmassa oli käynti markkinoilla ja sitten brunssille entiseen sahaamoon, joka oli muutettu hotelli/ravintolaksi. Ja koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, oli jälleen sanottava hyvästit paikallisille kontakteillemme ja jatkettava matkaa. Ja jälleen kerran huokaistava, että miksi ne hei-heit on aina niin vaikeita, varsinkin kun jättää ystäviä tänne valtamerten taakse ja joutuu elämään epätietoisuudessa, josko enää koskaan tapaamme. Jos koskaan on tuntunut näin kodikkaalta kaukana kotoa, niin tuolla. Daven vanhemmat olivat mitä seurallisimpia ja ystävällisimpiä isäntiä, mitä voi! Tuskin pystymme koskaan tarjoamaan samanlaista kotona Suomessa, mutta emme ainakaan kieltäydy yrittämästä. Tällaista matkailu on...parhaimmillaan.

Pakattiin siis Wicked ja väännettiin avaimesta... ei mitään! Rotiskon akku oli jälleen tyhjentynyt seisottuaan kolmisen päivää käyttämättä! Ongelmana näissä Toyota Estima-tila-autoissa on erittäin pieni akku, joka tietysti kuluu ihan älyttömästi vuokrakäytössä, eikä siten kestä juuri mitään (kylmiä kelejä, valoja päällä viittä minuuttia, sisävalon käyttöä...). Ja sitten on vielä vastuuttomia vuokraajia, jotka unohtavat valoja päälle joka mutkassa ja suoralla. Jouduimme vaihdattamaan akun myös samaisessa autossa Ausseissa. Mutta kun nyt ei oltu edes jätetty valoja tai muita vempaimia päälle, käsittämätöntä!

Trevor tietenkin soitteli Aucklandiin Wickedille, mutta olivat juuri sulkemassa, koska oli lauantai-päivä. Käskivät mennä vaihdattamaan akun paikalliseen korjaamoon ja laskuttaa Wickedia vaihdosta. Muutaman puhelun jälkeen selvisi, että läheisessä kaupungissa olisi auki oleva korjaamo, jonne suuntasimme. Akku vaihdettiin uuteen, isompaan ja parempaan ja eikun matkaan taas! Tarkoitus oli suunnata Rotoruan hajuja kohden, mutta ikinähän mikään ei meillä mene suunnitellun mukaan, eikä tämäkään. Siitä kuitenkin lisää vasta seuraavassa päivityksessä!

26.-28.7.2010 Kiwi road trip, osa II

Yöpaikka Dickey's Flatilla kansallispuiston kupeessa olisi tarjonnut mahtavia vaellusreittejä, mutta aikataulu petti taas kerran. Joten tankki täyteen ja matkaan. Aikaa oli vain kaksi yötä ja meidän pitäisi olla takaisin Aucklandissa, joten muutettiin suunnitelmaa ja lähdettiinkin kohti Waitomoa. Mutta ei niin kiirettä etteikö muutamaa eläinkuvaa ehdi ottamaan. Se on muuten varustelaji se märehtiminen! Ei pääse kylmä yllättämään tuolla turkilla.

Pysähdyttiin matkalla Hamiltonissa. Käytiin lenkillä, ostoksilla ja kylpylässä. Valitettavasti täällä ei sauna kuulu uimahallin palveluihin ja muutoinkin tilat ovat kylmät ja kalseat, mutta uimavalvojat ovat sentään yhtä tylyjä kuin Suomessakin. Suihkusta sentään tuli lämmintä vettä.

Illalla käytiin kasinolla syömässä ja osallistumassa ilmaiseen bingoon. Ja DÄNG! Valitettavasti Irrin kädet olivat sateisen iltapäivän jäljiltä vieläkin kohmeessa, kun numeroita piti ympyröidä. Minä ja viereinen rouva avitettiin omien kuponkien sivussa Irrin kupongin kanssa. Tämäkään ei aivan riittänyt, vaan voitto lipui ohi, koska olimme missanneet muutaman numeron. Luultavasti Irrillä oli ollut bingo jo useamman numeron ajan, mutta sitähän ei lopussa lasketa. Puolustukseksi täytyy sanoa, että numerot kuulutettiin todella nopeasti ja tietenkin washingtoniksi. Käytiin vielä elokuvissa, ennen kuin lähdettiin ajamaan ulos kaupungista myöhään illalla. Yövyttiin satunnaisella levähdyspaikalla keskellä pimeyttä. Aamulla odotti usvaisen kaunis näkymä yksittäisen rekan seurassa.

Otorohangassa pistäydyttiin Kiwi Housessa, elikkäs siis katsastamassa kiwi-linnun menoa. Lintutalossa on päivä ja yö vaihtaneet paikkaa, joten tuolla on mahdollista päästä seuraamaan hereillä olevaa kiwi-lintua "päiväsaikaan". Ja kas, oltiin päivän ensimmäiset asiakkaat ja satuttiin hyvään aikaan, sillä Brown Kiwi oli todellakin työn touhussa jahdaten hulluna matoja aitauksensa maasta. Lintu olikin yllättävän iso ja touhukas. Todella hauskan näköistä viipotusta. Lintu nukkuu jotakuinkin 20 tuntia vuorokaudesta, joten meidän ajoitus oli kerrankin kohdallaan. Toisen aitauksen Spotted Kiwi oli sen sijaan jokseenkin horteessa. Valitettavasti paikassa ei saa ottaa kuvia, joten saatte tyytyä infopamfletin lintuun. Taulusta tai wikipediasta muuten löytyy hauskaa faktaa linnusta, kannattaa lukea. Munivat mm. jättimunia, samaa sarjaa emun tai strutsin kanssa!!! Huh, huh, kyllä olisi Amerikan tytöillä taas ihmeteltävää.

Muita tarhan asukkeja olivat mm. kea-linnut, nuo luomakunnan älykkäimmät tuulilasin kumitiivisteiden syöjät. Tapasimme myös ehkä maailman suurimman pulun! Raukalla oli toinen siipi katkennut, joten ei enää pystynyt lentämään, mutta ruokahalua se ei ollut vähentänyt. Tämä pulu varmaan syö maoreja aamupalaksi.


Lintutarhan jälkeen oli taas aika tutustua muihin turisteihin, pyytämällä jonkinlaista virtaa tai ampeeria akkukaapeleiden toiseen päähän. Valot, nuo auton turhat lisävarusteet, kun imevät akun toisensa jälkeen (ainakin päälle jätettyinä...). No, ranskanmakkarat Nissanillaan tarjosivat apua huonon kielitaidon säestyksellä. Kiitos, Mercí ja Bon Appetít. Eksyttiin Otorohangan turisti-infoon ja sattumalta törmättiin tarjoukseen, että kaikki lauttamatkat eteläsaarelle puoleen hintaan, jos varataan heiltä. Ei huono, joten numero ylös. Pelkkää pöljän tuuria!

Seuraavaksi kohti Waitomon "kuuluisia" luolia. Tällä matkalla on tullut jokunen luola koluttua, joten ei oltu edes varmoja halutaanko mennä käymään. Jotain kiiltomatoja piti olla luolan katossa. Päästiin perille, eikä ollut tietoakaan kaksi yhden hinnalla-tarjouksesta. Päätettiin skipata koko roska ja lähteä maaseutuajelulle. Muu tarjonta Waitomossa olisi ollut lähinnä seikkailuturismia. Ja evästyshän onnistuu aina, jos sää antaa myöden. Tosin lammaspihvin syönti nummen vieressä, lammasaitauksen vieressa, on aina riski.

Löydettiin takavasemmalta "natural bridge", joka oli suurehko entinen luola. Jäljellä oli avoin luola, jonka alla virtasi joki aina mereen asti. Liekö samaisen joen vesiputous kyseessä oikealla? Tiukat mutkat ja aikataulu ei ole hyvä yhdistelmä, mutta jotenkin saatiin puristettua myös kuumat kylvyt päivän ohjelmaan. Pikaisen pulahtelun jälkeen kohti Auckalandia ja treffaamaan Davea. Illalla ilma oli kuin morsian; ei yhtä kaunis, mutta kostea. Siis sopiva ilma ajamiseen. Tapaaminen Daven kanssa ja ajomatka kohti pohjoista alkoi ruuhkaisesta Aucklandista. Tupla ja kuitti tältä erää.

24.-26.7.2010 Kiwi road trip, osa I

Elikkäs alla oli siis aito Wicked Conan ("When the sun sets, I have morals again") ja suuntasimme kohti pohjoista ja Coromandelin niemeä. Täällä muuten pulutkin on normipuluja isompia, tämä kyseinen yksilö on melko hyvässä lihassa, ei ihme, että maorit aikanaan söivät niitä mielellään, tuollaisesta pulusta syö perhe monta päivää! Cormandelin alue on kuuluisa hienoista vaellusreiteistään ja mekin päätimme liikuttaa etupenkille jumiutuneita takalistojamme ja päätimme valloittaa Coromandel-kansallispuiston pinaakkelivuoret. Vaellus oli turisti-infon mukaan reilu seitsemisen tuntia edestakaisin ja vaatisi normikuntoa.

No, lähdettiin matkaan ja reitti kierteli upeissa maisemissa. Värit luonnossa muistuttivat etäisesti Lapin ruskaa; samoja värejä ja samanlaista kasvustoa. Tosin tasaisesti myös palmupuita (hmmm... kummallinen yhdistelmä...). Ja olihan reitille saatu runsaasti myös meidän rakastamia porrasaskelmia... Seuraavana päivänä oli pohkeet arkoina (ja Irrillä seuraavan viikon ajan vaikeuksia kävellä...). Huomatkaa Luontoliiton hyväksymä juomakanisteri, mallia hantaaki ja tilavuus 6 litraa :) Eihän sitä varusteilla vaelleta, mutta sitten tarvitsis ainakin rautaisia reisiä...

Ja eihän meillä mitään kolmea ja puolta tuntia mennyt vuoren huipulle kiivettäessa. Heitettiin lopulta koko reissu kaksi tuntia nopeammin kuin mitä oli reitin pituudeksi annettu, eli noin reilussa viidessä tunnissa. No, ei pidetty juurikaan taukoja, mutta välipunnerruksia kylläkin. Reitit taitaa täällä olla varman päälle (ja kilpikonnavauhdilla eteneville) suunniteltu. Alla olevassa kuvassa ollaan jo reilusti yli puolen välin ja huippu näkyy jo...



Itse vuorella näkymät oli uskomattoman hienot, näkyi kummatkin puolet Coromandel-niemestä. Huipulla myös tuuli todella kovaa ja lämpimät pipot ja hanskat oli todella tarpeen. Nähtiinpä myös paikallinen pariskunta lenkkishortseissa ja lyhythihaisissa, kun ohittivat meidät juosten menomatkalla. No, huipulla viipyivät muutaman minuutin, oli kuulemma aika viileää...


Syötiin huipulla eväsleivät ja hedelmät niin taas jaksettiin paluumatka. Ehdittiin myös harjoitella tyyliä ja ilmettä tulevaa mäkiviikkoa varten. Pinnacles-vuorille voi myös vaeltaa niin, että yöpyy yhden yön ihan huipun juurella olevassa vuoristomajassa, jonne majoittuu noin 80 henkeä parhaimmillaan. No, päätettiin tehdä sama reissu päivässä, mikä olikin ihan passeli matka. Irri tosin oli viimeisen tunnin aika poikki, energiat loppui vähän liian aikaisin.



Meidän campervanissa ei ole suihkua, eikä toilettia, MUTTA hintaan kuuluu kätevän kokoinen keittiöihme, joka pesee ja linkoaa naama hymyssä! Vaelluksen jälkeen päätettiin "peseytyä" niinkin ylellisesti kuin paikallisen ostarin vessassa. Coromandel-niemen lähellä on Thames-niminen kaupunki, joka on yksi paikallisia viehättäviä pikkukaupunkeja. Kuulemma nämä tällaiset pikkukaupungit olivat kymmenen vuotta sitten rähjäisiä, mutta nyt ne miltei kaikki on kunnostettu niin, että vanhat rakennukset on korjattu vanhaan malliin ja siten säilytetty viehättävän vanha ilme.


Illalla käytiin elokuvissa Thamesissa ja ajettiin sitten jo toiseksi yöksi samaan levähdyspaikkaan nukkumaan. Yöt Coromandelissa oli aika viileitä ja tuli pitkille tykeille käyttöä. Täällä Uudessa-Seelannissa muuten matkailuautolla ajelu ja yöpymispaikan löytäminen on paljon helpompaa kuin Ausseissa, levähdyspaikkoja on joka paikassa, toisin kuin Ausseissa ja tosiaan kun ihmisiä on täällä niin vähän, niin kyllähän tänne pari autossanukkujaakin mahtuu. Uudessa-Seelannissa on vain hiukan alle viisi miljoonaa ihmistä ja maa taitaa olla aika saman kokoinen kuin Suomi. Joten vieläkin harvalukuisempi maa. Ausseissa tuo majapaikan löytäminen iltaisin vaati pitkää kärsivällisyyttä ja veti hermot aika kireälle...


Seuraavana päivänä suunnattiin Hot Water Beach-rannalle, jolla voi kylpeä itse kaivamassaan kuopassa, maan sisältä nimittäin tulee kuumaa vulkaanista vettä. No, valitettavasti emme olleet rannalla ainoat, oli kuin alueella olisi tehty miinanraivaustöitä, niin reikäinen oli ranta ja ihmisiä istumassa kaivamissaan höyryävissä kuopissa. Oltiin ostettu valmiiksi lapio kaivuuhommia varten, mutta ainoa pulma oli nyt löytää juuri oikea kohta, jotta kuoppaan saadaan kuumaa vettä. Vesi nimittäin kulkee maan alla ns. suonina ja homman idea on löytää juuri oikea kohta, jossa kuuma vesi virtaa. Asko kaivoi ja kaivoi ja saimme aikaiseksi kuopan, johon virtasi vain haaleaa vettä. Koska rannalla oli aika viileä, ei hailakassa vedessä kovin kauaa istunut uikkarit päällä. Onneksi +60-vuotiaat paikalliset olivat juuri lähdössä itse kaivamastaan kuopasta, joka höyrysi kunnolla, ja lupasivat meille kyseisen paikan. Eikun vaan hiekkaan istumaan ja ah vot! Olipa lämmintä vettä ja kylläpä kelpasi kylpeä, tosin vesi oli suolaista, joten suihku (jäätävä sellainen) oli paikallaan jälkeenpäin. Kylpemisen jälkeen suunnattiin lounastamaan läheiselle näköalapaikalle. Täällä kun on hienoa paikkaa toisen perään, johon itsensä parkkeerata ja alkaa kokata.


Tarkoituksena oli lähteä Rotoruaa ja Taupoa kohti koukkaamalla Cathedral Coven kautta. Upeita rantamaisemia, mutta ei se täälläkään aina kaikki ole kaunista vai mitä mieltä tästä avohakkuusta. Iltaa kohti alkoi sataa kaatamalla, joten päädyttiin vain yöpymään aikaisin Waihin ympäristöön, ilmaiselle leirintäalueelle. Tulevasta lisää myöhemmin!