6.-10.9.2010 Potosi, Bolivia

Vietettiin vielä yksi ilta yhdessä mainion matkaseuramme kanssa Uyunissa, syöden pizzaa ja viiniä. Tiedän miltä kuulostaa bolivialainen pizza, mutta tämän ravintolan pizzauuni oli tuotu Amerikoista asti ja täytyy myöntää, että maut olivat tulleet mukana. Ja paikalliseen tapaan täytteenä löytyy mm. aina luotettava laama. Kylmän yön ja kylmän suihkun jälkeen suunnattiin kohti bussiasemaa ja Potosia. Huomatkaa paikallinen sähkösuihku. Sähkö ja vesi, siinä nahka kesi! Viiden tunnin matkan aikana piti tietenkin maistella kaikkea paikallista herkkua, mutta paikalliset muunnokset empanadoista ovat oikeasti mainiota matkaevästä.


Perillä majoituttiin hosteliin, joka väitti omaavansa reppumatkaajan tunnelmaa. Ja tällä kertaa mainos piti jopa paikkansa. Henkilökunta naureskeli päivät pitkät ja heitteli vitsejä - espanjaksi toki, mutta perille meni. Mukavan seuran ja pienten vatsaongelmien johdosta Potosin vierailu venyi ainakin päivää pidemmäksi. Mutta eipä tuo haitannut. Aika maailman korkeimmassa kaupungissa (4060m) sujui oikein leppoisasti. Ja kuten kuvasta näkyy, ei kaupungin arkkitehtuurissakaan ollut valittamista. Ähh, taisi tulla vahingossa väärä kuva :)

Ensimmäisenä iltana käytiin multinationaalipäivällisellä varsinaisessa turistiloukossa. Muulle seurueelle ei kelvannut 10 senttiä kalliimpi paikka, joten päädyttiin tyhjään (1. virhe) meksikolais-italialais-ravintolaan. Menu oli tuplasti Raamatun paksuinen (2. virhe). Ja vilkaisu keittiöön (3. virhe), valitettavasti vasta aterioinnin jälkeen, sinetöi seuraavan päivän. Ilmeisesti Jessen (HOL) kanssa tilaamamme liha oli riiputettu raatokärpästen toimesta. Seuraavana yönä kirjoittaja tavattiin halailemasta wc-pönttöä.

Aamupahoinvoinnin (Asko) johdosta seuraavaksi aamuksi suunniteltu retki peruuntui omalta ja myös Jessen osalta. Oli vietetty yö samoissa puuhissa, bolivialaista pihviä märehtien. Päivä menikin nukkuessa, internetissä ja pikkuruisella kaupunkikierroksella. Vierailu rahamuseossa oli oikein valaiseva. Kyseisessä rakennuksessa painettiin rahaa 400 vuotta!!! Eli heti espanjalaisten tultua, 1950-luvulle asti. Huikeaa! Museossa on esillä menetelmiä antiikin ajoista "nykypäivään". Yksi erikoisimmista on 12-osainen, jättimäinen, muulivetoinen mylly, jolla hopeaharkot ohennettiin sopiviksi rahanlyöntiä varten. Suhteellisen raakaa puuhaa. Löytyy myös kiviosasto, jossa on 3000 eri kivilaatua. Lisäksi piraattivarma raha-arkku, jolla hopeaa ja muita arvometalleja kuljetettiin Eurooppaan. Arkun kannessa oli 12-osainen lukkosysteemi jousineen ja vimpaimineen. Pirates of the Caribean-tavaraa...

Ja jos kaupungissa on rahapaja, niin ei aineskaan voi tulla kovin kaukaa. Potosí sijaitsee Cerro Rico-vuoren etualalla. Kaupunki perustettiin vuonna 1545 kyseisestä vuoresta löydettyjen hopeaesiintymien johdosta ja kyseiset hopeasuonet osoittautuivat maailman rikkaimmiksi. 1800-luvun lopulla Potosín kadut oli päällystetty hopealla ja kaupungista tuli Latinalaisen Amerikan suurin ja rikkain. Miljoonat alkuperäisväestön ihmiset ja afrikkalaiset orjat työskentelivät karmeissa olosuhteissa espanjalaisten alaisuudessa. Ja tietenkin myös miljoonat kuolivat tässä työssä. Vielä tänä päivänäkin työ jatkuu tuhansien kaivosmiesten toimesta, vaikka hopeasuonet ovat suureksi osaksi jo ehtyneet. Ja kun aiheeseen päästiin teoriatasolla, niin seuraavana päivänä oli tarkoitus tutustua asiaan myös käytännössä. Irri kieltäytyi retkestä, sen verran kauheita tarinoita oli kuullut muilta matkaajilta.

Aamulla haettiin varusteet vierailuu: saappaat, housut, takki, kypärä ja lamppu. Sen jälkeen ostamaan tuliaisia kaivosmiehille. Tähän kuuluu esim. limsat, kokalehdet ja räjähteet. Niin, missä muualla kuin Boliviassa voi karkkihyllyltä ostaa myös dynamiittia. Ostamani paketti sisälsi 2l limsaa, dynaamiittipötkön, nallin, sytytyslangan ja lannoitesäkin vahvistamaan räjähdystä. Hintaa noin 2.5€.

Seuraavaksi ihmettelemään "jalostamoa". En tiedä onko tuosta sekasotkusta mahdollista saada mitään järkevää syanidi- yms. yms. litkuineen ja mekaniikka on kuin suoraan Väinämöisen ajoilta, mutta lopputuloksena näin hopeahippuja, joten kai sen on pakko toimia. Kyseinen firma erottelee 50 000kg malmia päivässä. Kuulemma tänä päivänä hopeamalmi on noin 1-prosenttista. Onko se sitten paljon vai vähän? Näitä firmoja on vuoren rinteellä parikymmentä.

Seuraavaksi vajaan kahden tunnin vierailulle kiven sisään. Jotenkin olin valmistautunut kovaan työhön ja huonoihin työolosuhteisiin, mutta vaikea on sanoiksi laittaa koko ahdistavuutta. Kyseiseen "yhtiöön" kuuluu noin 80 henkeä ja sisältää yhden kaivoskuilun. Tasolla 1 kulkee sähköjuna ja sisäänkäynti on noin metrin leveä ja vajaa 2m korkea. Siellä pitää sitten hyppiä junan tieltä kuin Donkey Kongissa konsanaan. Apina oppii kuulemma seitsemännellä kerralla, mutta lyötyäni pääni kattopalkkeihin 15. kerran (kiitos kypärä), lopetin laskemisen. Osa sisäänkäynnnin kivirakenteista on kuulemma 400 vuoden takaa ja sen kyllä huomaa.

Tasolla yksi ei suoriteta kaivauksia, vaan siinä kuljetetaan alhaalta nostettu malmi ulos. Kuljimme vuoren sisään joitakin satoja metrejä, jonka jälkeen lähdimme alemmille työtasoille. Pääsisäänkäynti alas on alle metrin korkea ja leveä. Tätä pitkin työntekijät ryömivät joka paivä sisään ja ulos. Luola viettää tietenkin alaviistoon, joten noin 50 metrin matka on suht vaativa. Viimeistään tässä vaiheessa klaustrofobiset karsiutuu pelistä.

Toisella tasolla on myös junarata, mutta ylemmästä poiketen junavaunuja vedetään miesvoimin. Kaksi vetää, kaksi työntää ja kun huuto käy, niin on paras olla poissa tieltä. Ja leventeitä sijaitsee vain siellä täällä, joten oppaan on parasta olla perillä työtavoista. Ilma kaivoksessa on lähinnä kuvottavaa ja pöly sakeaa. Osa työntekijöistä suojautuu huivein suun ja nenän ympärillä (kuten mekin), mutta osa ei. Sisään ja alas mennessä lämpötila nousee, koska vuori on "lievästi" vulkaaninen. Lisäksi ilmaan vapautuu erilaisia kaasuja, jotka reagoivat keskenään nostaen lämpötilaa. Eikä tuo raikas ulkoilma muutenkaan ulotu syvälle. Työskentely tapahtuu yli 4300 metrin korkeudessa, joten yhtälö hengittämisen kannalta on vähintäänkin haastava.

Tässä kaivoskuilussa on vain neljä tasoa ja kävimme pohjalla asti katsomassa ja haastattelemassa työntekijöitä. Työ tehdään suurimmaksi osaksi perinteisin menetelmin: hakku, moukari, dynamiittia. Kun löydetään suoni (visuaalisesti), niin sitä lähdetään seuraamaan. Täällä suonet menevät pääasiassa etelä-pohjois-suunnassa. En tiedä mitä tapahtuu, kun samaa suonta tulee vastaa toinen ryhmä toisesta suunnasta dynamiitin kera. Osassa luolia oli myös käytössä paineilmaporia, lähinnä suurten lohkareiden pienentämiseksi, mutta emme osuneet näin kehittyneeseen osastoon. Tässä vaiheessa henkinen ja fyysinen kärsimys olivat sitä luokkaa, että tuli pienoinen paniikki jo päästä pois kaivoksista. Ja, jos alaspäin kiipeäminen oli raskasta, niin ylöspäin se oli suorastaan mahdotonta. Huivi oli pakko repiä naamalta ja yrittää haukkoa "ilmaa" samalla ryömien ulos tunneleista.

Jotta kaivoksista ylipäätään selviää hengissä ulos on paras suorittaa normaalit uhraukset jumalille. Kaivosmiehet uhraavat tietenkin Pacha Mamalle rikkauksien toivossa, sekä Tíolle lepyttääkseen pahat henget. Itsekin suoritin kaikki mahdolliset loitsut - ihan vaan varmuuden vuoksi! Ulospäästyä tuntui, että aurinko paistoi kirkkaammin kuin aikoihin, jos koskaan. Kokemus oli uskomaton "kerran elämässä" mahdollisuus, mutta uudestaan minua ei tuonne manalan puolelle saa rahallakaan. Nämä kaivoismiehet viettävät kuitenkin vuosia samoissa oloissa ja heidän elinikänsä onkin työn alkamisen jälkeen keskimäärin kymmenen vuotta, minkä jälkeen suurin osa kuolee erilaisiin hengityssairauksiin hengitettyään myrkyllisiä kaasuja ja asbestia. Palkka on tietenkin "hyvä", eli noin 120€/kk, joka on tuplaten parempi kuin normaali keskipalkka. Karmeaa! Pistää miettimään, mista hankkimamme jalometallit koruihin ja muun muassa kännyköihin oikein tulee...

Kova työ vaatii kovat huvit, joten suunnattiin illaksi porukalla kasvisravintolaan. Joukkoon oli liittynyt myös suomalaisvahvistus Andreas. Ja aiemmin päivällä oli hyvästelty jo Tupizasta tuttu Joonas. Joten sitten kun sataa suomalaisia, niin tulee kaatamalla. No, ei me ihan kasvislinjalla iltaa jatkettu, vaan mentiin paikalliseen karaokeen/discoon. Tilattiin lasilliset (lue vaasit), jonka jälkeen Karpon hatussa oli pitelemistä. Siinäpä Potosí paketissa. Seuraavana aamuna uudella ryhmityksellä kohti bussiasemaa ja Sucrea, jossa mahdollisesti olisi Fiestat!

3.-6.9.2010 Salar de Yuyni, Bolivia

Aamulla aamiaiset massuun ja kohti matkatoimistoa. Seurueemme oli kuin olikin yön aikana kasvanut viiteen, eli saimme reissun sittenkin halvimpaan hintaan, jippii!. Autoon pakkautuivat meidän lisäksi siis sveitsiläiset Philipp ja Stefan, sekä espanjalainen Ezti. No, nythän pääsi varsinainen sammakko suusta. Ezti on baskimaasta. Jalkapallon MM-finaalissa Ezti kannatti tietenkin Hollantia, kuinkas muuten? Osoittautui kuitenkin huumorintajuiseksi, joten pienet viittaukset hänen kuulumisesta ETA:n olivat apikallaan. Huumoria, se on huonokin huumori! Lisäksi kyytiin ja parhaille paikoille istuivat paikallinen kuski David ja kokki-Tanya, jonka olisi myös tarkoitus toimia tulkkina.

Lähdettiin siis kiipeämään vuoria kohti. Reissu kestäisi siis neljä päivää ja kolme yötä ja itse Salar de Yuynille, eli suola-aavikolle pääsisimme vasta viimeisenä päivänä. Sitä ennen luvassa olisi kuitenkin upeita maisemia erivärisine järvineen, flamingoineen ja myös erittäin korkeaa ilmanalaa. Korkein kohta, jonne pääsisimme olisi vajaassa viidessä kilometrissä ja vuoristotaudin oireet tulevat yleensä 2500 metrin jälkeen. Koska tautia ei tule aliarvioida, olimme Askon kanssa olleet kaukaa viisaita ja hankkineet tautia lieventävän lääkityksen jo Saltasta. Lääke nopeuttaa ja helpottaa sopeutumista korkeisiin ilmanaloihin pakottamalla munuaiset tekemään verestä happamampaa ja siten happea imeytyy paremmin vereen. Normaaleihin taudin oireisiin kuuluu yleensä päänsärkyä, pahoinvointia, hengästymistä jne. ja tauti voi kehittyä hengenvaaralliseksi keuhko- tai aivoödeemaksi. Joten ei siis kannata leikkiä. Lääke kuulostaa selvästikin dopingilta. Pitänee soittaa Myllylälle ennenkuin osallistun kansainvälisiin kisoihin...


Aloitimme tutustumisen matkatovereihimma ja yhteinen kieli löytyi melko helposti. Hauskoja veikkoja nuo sveitsiläiset ja olemmehan ennenkin todenneet tuon puolueettoman maan asukit hauskaksi matkaseuraksi. Parin tunnin ajon jälkeen pysähdyttiin lounastauolle ja seuraan liittyi myös pikkuruinen hiiri, joka ilmeisesti oli tottunut matkailijoihin, jotka lounastavat kyseisessä paikassa, sen verran kesy kaveri oli nimittäin kyseessä. Ja tietysti matkalla pysähdyttiin ottamaan pakolliset maisema- ja hassuttelukuvat kaktusten kera.


Ensimmäisen päivän saldona upeita maisemia, kipuamista viiteen kilometriin, kovaa tuulta, lumisotaa, hiiri, muuleja, laamoja, strutseja!!! Ja kun aavikolla ollaan, niin pitäähän se renkaan puhjeta edes kerran. Illaksi saavutiin pieneen kylään, jossa yövyttiin todella perusoloissa. Ja kuten siellä koto-Suomessakin, niin raskaan työpäivän jälkeen odottaa uskolliset kotiovella? Yön aikana oli hiukan viileä 3 viltin ja makuupusssinkin kera. Kylmyydestä ja korkeudesta (noin viisi kilometriä) johtuen yö tuli nukuttua huonosti, mutta ylös piti nousta aamuviideltä. Ei reissaajalle armoa anneta.


Seuraavana päivänä istuttiin 12 tuntia autossa, joten ihan persusmeinikiä. Päivän aikana totuus oppaista alkoi hiukan valjeta, kun matkustajat tässä työntävät autoa irti lumesta. Kuski lämpimässä sisällä ja kokki/tulkki seisoo tärkeänä taka-alalla. Seuraavaksi saavuttiin haamukylään, jossa oppaiden selostus sisälsi suunnilleen kylän nimen ja korkeuden. Myöhemmin kuultiin toisiltä ryhmiltä historiaa espanjalaisten vaikutuksesta kaivoskylään, paholaisten manaamisista läheisen vuoren huipulla ja viimeisten asukkaiden lähdöstä noin 30 vuotta sitten. Myöhemmin ainakin japanilaiset ovat tutkineet aluetta kaivostoiminnan aloittamiseksi. Paikka vaan on niin syrjässä, ettei edes sähköä löydy, joten ainakin toistaiseksi hankkeet on haudattu. Kuski/oppaamme oli siis vähäpuheinen ja kokki/tulkki käänsi vielä vähemmän. Eikä ongelma ollut edes tulkin englanninkieli, kyllä se tarpeen tullen toimi, vaan myöhemmin tulkki myönsi, että on yksinkertaisesti kypsänä työhönsä. Sehän on hienoa noin niinku asiakkaiden kannalta. Viimeisenä iltana "Miss Bolivia" vietti mm. 45 minuuttia kuumassa suihkussa, muiden matkaajien odotellessa vuoroaan. Varsinainen hienohelma. Ohittaessamme alla olevan hiukan historiallisen näköisen tukikohdan Bolivian ja Chilen rajalla oli pakko lohkaista: "käytetäänkö aseistuksena kenties katapultteja?" Ei voinut tulkkikaan olla nauramatta. Toisaalta, kuka tälaista maaplänttiä haluisikaan?


Seuraavat pari päivää vietettiin siis lähinnä pitäen omaa hauskaa matkustajien kesken, opaspalveluiden puuttuessa. Enkä minäkään väsytä teitä turhilla jorinoilla. Maassa maan tavalla. Maisemat olivat aivan absurdin hienoja, eikä olisi vaikea kuvitella Mars-projektin harjoittelua täällä luonnonpuistossa. Kuten näkyy, maisemien lisäksi päästiin uimaan mm. kuumiin lähteisiin. Viimeisenä yönä yövyttiin suola-hotellissa, joka on tehty kokonaan suolasta. Ja löytyihän ystävämme skorpionikin paikalta. Viinintäytteisen illan jälkeen taas viideltä ylös katsastamaan auringonnousua suola-aavikolle.



Salar de Yuyni eli suola-aavikko on maailman suurin ja pinta-alaltaan noin 10 000 neliökilometriä. Aavikko sijaitsee siis Bolivian lounaisosissa. Aavikon pinta on siis muutaman metrin paksuisen suolakuoren peitossa ja kuoren alla on erityisen litium-rikas massa, jossa arvioidaan olevan jopa 50-70 prosenttia maailman litium-varastoista. Keskimääräinen lämpötila aavikolla on tähän aikaan noin 13 astetta ja yöllä mittari laskee jopa kymmeneen miinusasteeseen. Suola-aavikko on koti useille eri lajeille, kuten esim Bolivian vizcachalle (pitkähäntäinen jänis), culpeolle (paikallinen kettu) ja vaaleanpunaisille Jamesin flamingoille, jotka ovat uhanalaisia. Puita ei juurikaan kasva, koska kuivuus on melkoinen. Ainoa kasvilaji joidenkin pensaiden lisäksi on jättikaktus, joka kasvaa keskimäärin 12 metrin mittaiseksi ja voi olla jopa 2000 vuotta vanha.


Reissu oli upea kokemus, vaikka tuntuikin, että yksi päivä vähemmän istumista olisi riittänyt. Opaspalvelut olivat roskaa, mutta kuten tapana on, niin matkaseura korvasi tämän moninkertaisesti. Uskomattomia maisemia. Uskomattoman karuja olosuhteita. Kuivaa, kuumaa, kylmää, tuulta, hapetonta, mineraalilaguuneja, eläimiä, yms.. Olosuhteista johtuen reissun jälkeen naama on ollut vaarassa tippua. Nenä on niin kuiva, että aamuisin niistetään verta. Ai, niin ostettiin "mahtavalle" kokki/tulkille tipin sijaan patakinnas ja pussillinen suolaa - suola-aavikolta tietenkin. Ja itselle hassuja hattuja. Mutta mitäs Hannu Karpo tekee Boliviassa?

1.-3.9.2010 Tupiza, Bolivia

Kahdeksan tuntia yöbussissa ja saavuimme aamulla klo 7 Argentiinan rajalla, Villazoniin. Aamu oli hyytävän kylmä ja talsittiin muutaman sadan metrin matka rajanylityspisteeseen. Leimaus ulos Argentiinasta sujui mutkattomasti, kuten myös leimaus sisään Boliviaan. Mutta tunnelma oli saman tien erilainen; enemmän Aasian meininkiä kuin sellaista eurooppalaista kuten Argentiinassa oli. Ensimmäiseksi siis rahan vaihtoon. Rajallahan on aina kovin mukavaa kaivella passipussista passia ja vaihdettavaa valuuttaa ja astelimmekin ensimmäiseen gambio-pisteeseen, joka tielle osui. Rahat tiskiin ja nippu paikallista valuuttaa käteen. Täällä Boliviassa tulee olla aika tarkkana rahaa vaihdettaessa, koska yleinen turistikusetus on väärennettyjen seteleiden sujauttaminen rahan vaihdon yhteydessä. Eikun vesileimoja tarkastelemaan ja seteleitä rapsuttelemaan. No, eipä ollut tietoa, tuliko paljonkin väärää valuuttaa kun olivat aika vieraan näköisiä nuo setelit. Lähdettiin kohti bussiasemaa ja tarkoituksena oli ottaa bussi muutaman tunnin päässä sijaitsevaan Tupizan kaupunkiin.

Bussiasemalla oli myös Aasia-meininki, eli sisäänheittäjiä riitti. Lähdimme ensimmäisen ukon matkaan ja juuri kun oltiin ostamassa lippuja, paikalle pälähti kaksi erittäin kiihtynyttä ja kovaäänistä naista muista lipunmyyntipisteistä. Nämä huusivat yhteen ääneen jotain sinne päin, ettei tapaamamme ukko ole myymässä meille oikeita lippuja. Sekaannuksen vallassa ihmettelimme, kuka seurueessa on nyt huijari ja kuka ei. Rajallinen espanjankielen taitomme esti myös mahdolliset lisätiedustelut. No, naikkoset nappasivat liput käsistämme ja lähtivät ne kädessä ryntäämään jonnekin muualle. Emme siis olleet onneksi vielä ehtineet lippuja maksaa, hinta olisi ollut kuulemma 50 bolivianosta per naama, eli aika tyyristä. No, menin sitten itse bussikuskilta ja kanssamatkustajilta tiedustelemaan, meneekö kyseinen bussi haluamaamme kohteeseen ja vastaus oli myöntävä. Palasimme kyseisen sisäänheittäjän luokse ja tällä kertaa liput maksoivatkin vain 20 bolivianosta yhteensä. Näin se tinkiminen ilmeisesti täällä onnistuu... Nousimme bussiin ja parin tunnin köröttelyn (juuri niin, tie oli aika huonossa kunnossa) saavuimme päämääräämme, eli Tupizan kaupunkiin.

Tupiza on pikkuruinen kaupunki keskellä hienoja lännen maisemia. Ja legendan mukaan itse Sundance Kid ja Butch Cassidy kohtasivat loppunsa Bolivian armeijan toimesta lähellä Tupizaa. Majoituimme kaupungin hienoimpaan hotelliin, joka maksoi noin 16 euroa yö ja huoneeseen sisältyi oma kylppäri ja jopa lämminvetinen suihku, mikä täällä ei ole ollenkaan itsestään selvyys. Tupizassa emme ensimmäisenä iltana törmänneet juuri keneenkään muuhun turreen ja iltaelämä oli muutenkin aika minimissä. Tarkoituksena oli kartoittaa tarjontaa retkistä Salar de Uyunille, eli suola-aavikolle, mikä on täällä SE juttu. Käytiin parissa matkatoimistossa kyselemässä ja ilmoittauduttiin parin päivän sisään lähtevälle retkellä, mikäli auto olisi täynnä (hinta sitä halvempi, mitä enemmän matkustajia ja vikat ilmoittautujat tulee halvimmalla). Seuraavaksi päiväksi varattiin kuitenkin viiden tunnin mittainen hevosteluretki lähimaastoissa.

Aamulla vehkeet kasaan ja heppojen selkään. Oppaamme (noin 17-vuotias poika) ei puhunut sanaakaan englantia ja perehdytys hevosmiestaitoihin oli muutenkin olematon. No, onneksi meillä oli ohjaamisesta kokemusta jo Uudesta-Seelannista, joten eikun kaakit liikkeelle. Nämä hepat oli ilmeisesti vähemmän hemmoteltuja kuin Uuden-Seelannin yksilöt, koska ohjaaminen ja suitsista vetely tuotti jopa tuloksia, eli heppa liikkui haluttuun suuntaan. Satulat tosin oli enemmän perusmallia ja siten myös vähemmän helliä pepuille. Maisemat oli varsin hienot, punaista kalliota ja lännentyyliä. Ei ihme, että Sundance Kid ja Butch Cassidy tänne päätyivät. Yritettiin saada heppoja laukkaamaan, koska ravi oli pepuille yhtä tuskaa ja Askon heppa oli aika pienikokoinen ja siten vaarana oli, että Asko tippuu selästä ravin pyörteissä. No, ei suostuneet hepat laukkaamaan, vaikka kuinka yritettiin. Meidän arvion mukaan nämä yksilöt vaikuttivat olevan ihan hyvässä kunnossa, eivät olleet laihoja ja karvakin ihan ok. Vajaan viiden tunnin ratsastuksen jälkeen todettiin, että melkein aika kävi tylsäksi selässä istuessa, vaikka maisemat oli hienoja. Ehkä jos hallitsisi kaikki ratsastuksen hienoudet, saisi siitä enemmän irti. Onneksi sentään ei otettu kahden päivän ratsastusretkeä!


Illalla uudelleen tiedustelemaan matkatoimistosta, olisiko seuraavan päivän reissulle tarpeeksi lähtijöitä. Suostuimme epätoivoisen suostuttelun jälkeen lähtemään vajaalla autolla, kun hintakin laski siedettävälle tasolle. Illaksi syömään kaupungin suosituimpaan Alamos-ravintolaan, jonka sisustus on hassu sekoitus amerikkalaisia elokuvia ja bolivialaista matkamuistoa. Ja pyörihän ravintolan televisiossa ikivihreät musiikkivideotkin Modern Talkingista Boney M:ään. Aamulla aikainen herätys ja kohti suola-aavikkoa ja kurttuista ihoa, mistä lisää seuraavassa.