5.-14.7.2010 Feejeexperience

Ensimmäisessä yöpaikassa Mango Bayssa vietettin suht railakas ilta, muun muassa edellä mainittujen jenkkinuorten kanssa. Osoittautuivat oikein hauskaksi porukaksi, vaikka yleissivistys oli kovin yleisellä tasolla. Normaaleista jenkeistä poiketen itseironiaa löytyi senkin edestä. Ja jokaiselta löytyi kassista litran viinaleka, joten yhteinen kieli löytyi nopeasti. Hotellissa oli järjestetty myös erilaista iltaohjelmaa esim. kaljanjuontikilpailu. TODELLA lapsellista touhua, joten osallistuin välittömästi kilpaan. Ja sehän on selvä, että suomalainen ei tänne asti tule häviämään. Olihan se vähän kuin olisi vienyt lapsilta tikkarin, mutta isäpapan oli pakko näyttää mallia. Ja eikun voittajan ylävitoset kehiin!

Naisten kilpasarjassa lajina oli jäätelönsyöntikilpailu. Valitettavasti Irri ei läpäissyt alkukarsintoja ilmeisen ylivoimaisuuden takia. Ilta jatkui riittävän railakkaasti, joten päätimme hypätä bussista ja jäädä parantelemaan oloamme muutamaksi päiväksi, joten sanoimme hyvästit Kemille (opas) ja Arwinille (kuski), sekä muille. Tiedän, tiedän, kuskin nimi Arwin viittaa myös täällä tiettyyn väestönryhmään. Suomesta poiketen kyseessä on FBI, eli Fijian Born Indians.

Rentouduimme muutaman päivän snorklaten, pelaillen lentopalloa, ottaen aurinkoa ja jopa lenkkeillen. Iltaohjelmasta löytyi muun muassa Grab Race, eli rapujen juoksukilpailu. 10 eri maan rapua huutokaupattin ennen kisaa ja kilvan jälkeen omistajat voittivat huutokaupassa kerätyt rahat. Ja sen verran meteliä pidimme, että myös pieni ja pippurinen Suomi sai oman osallistujan kisaan (Italia poistettiin listalta, jotta pääsimme mukaan). Huomatkaa nimi taulussa! No, sen verran kivettynyt oli ravun suoritus, että palkinnon lunastus jäi vain haaveeksi. Säälittävästä suorituksesta hämmentyneinä sisäinen Animalia sai vallan ja Irri päätti vapauttaa sielunkumppaninsa (rapu). Toivottavasti rapu säästeli vauhtiaan kisassa, muutoin ei luonnonvalinta lupaa hyvää tuollaiselle jolkottelijalle.

Hyppäsimme parin päivän päästä uuteen bussiin muutaman vanhan ja uuden tuttavuuden kera. Oppaana Robin ja kuskina Willie. Luvassa oli pienoinen viidakkovaellus ja vesiputous, joka on muuten Fidzin kielellä savu. Mutaista kävelyä, kylmää vettä ja vesileikkejä, eli mukiinmenevä päivä. Saavuttiin seuraavaan yöpaikkaan Uprising Resorttiin hyvissä ajoin ja se osoittautui vieläkin hienommaksi paikaksi, joten päätimme taas kerran viettää muutaman päivän paikan päällä. Yleisessä ohjelmassa oli kookospuun tarinaa ja perinteisiä heimoasusteita. Paikasta löytyi myös ilmainen langaton yhteys, sekä hiukan huolimatonta sähkötyötä. vesi & sähkö on aina hauska yhdistelmä :). Tarkoitus oli myös suorittaa kuuluisa haisukellus. Sukeltajat istuvat pohjassa kallionkielekkeellä katsomassa, kun divemasterit houkuttelee haita ruoalla. Paikalla parveilee jopa 8 erilaista hailajia. No, kohtalo oli päättänyt toisin ja seuraavan päivän sukellus oli jo täynnä. Tässä vaiheessa päätimme hypätä taas pois Feejeen kyydistä ja jatkaa matkaa parin yön jälkeen omatoimisesti pääsaaren itäosien saarille.

Tavallisesta poiketen otimme kimppataksin Fidzin suurimpaan ja pääkaupunkiin Suvaan. Bussipysäkilla tapaamamme paikallinen muusikko neuvotteli puolestamme taksisuharilta sen verran kilpailukykyisen hinnan. Suvassa asukkaita on jopa vajaat 90 000, Ameriikan suurlähetystö (Mc Donalds) ja elokuvateatteri. Yövyttiin yksi yö South Seas-hotellissa ja käytiin ostamassa vaatetusta Pierre Cardinin haarakonttorista. Sivistetiin itseämme elokuvilla, jonka jälkeen maistui paikallinen pikaruoka. Ruokakojut löytyivät lähinnä ajotien varrelta, eli kyseessähän oli drive-In. Paljon oli taksisuhareita asiakkaina ja silloinhan ollaan lähellä asian ydintä roskaruuan suhteen :)

Seuraavana aamuna lähdettiin bussi-lautta-bussi yhdistelmällä kohti Ovalaun saarta ja Levukaa, joka oli aikoinaan Fidzin pääkaupunki. Bussissa on aina tunnelmaa, eikä Fidzi ole poikkeus. Lisäksi Levukassa oli seuraavana päivänä kansallinen rugby-ottelu, joten bussit ja laivat olivat täynnä tavallistakin isompia ihmisiä ja suuria egoja, eli tuomareita. Pieni pelko alkoi hiipimään, että joudutaan yöpymään rannalla, jos kaikki hotellit ovat jo
täynnä. Eräs belgilaispariskunta oli tehnyt etukäteisvarauksen saaren halvimmasta hotellista ($50) ja se oli kuulemma jo täynnä. Mehän ei perinteisesti perusteta etukäteissuunnittelusta, joten Herran haltuun taas kerran. Ja eihän meille muutenkaan kelpaa halvimmat hotellit. Muutaman tunnin lauttamatkan jälkeen päästiin perille todella vihreälle Ovalaun saarelle. Pienen bussimatkan jälkeen saavuttiin uneliaan oloiseen Levukaan. Ei muuta kuin kohti Royal Hotel Levukaa. Ja kas, tilaahan oli ja hinta oli $43, eli halvempi kuin "halvin" hotelli.

Tunnelmaa tuosta Eteläisen tyynenmeren vanhimmasta hotellista ei puuttunut. Vaikka pientä pintaremonttia oli suoritettu ja tätä nykyä paikka muistuttaa ulkoapäin lähinnä isoa latoa, niin sisätiloihin olisi helppo sijoittaa muutamakin Agatha Christien romaani. Ei olisi suurikaan ihmetys, jos Hercule Poirot kävelisi portaissa vastaan tai keittiönpöydällä olisi 10 pientä neekeripoikapatsasta. Tai nyt enää kahdeksan... Meidän onneksi Levukassa oli kuitenkin rikokseton päivä, joten jopa Irrille suotiin lepopäivä. Ilmeisen kirjaimellisesti päivää toteutettiin, sillä seuraavana iltana päästiin todistamaan pientä käsirysyä pääkadulla, jonka seurauksena toinen (=hävinnyt) osapuoli makasi tajuttomana kadulla. Sen verran Äiti Teresaa löytyi turististakin, että käännettiin ilmeisen humalainen nuori kylkiasentoon. Eikä yhtään turhan aikaisin, sillä poika päätti tyhjentää vatsan sisällön juuri silloin. Sen jälkeen alkoi armoton kuorsaaminen, joten uskallettiin jättää paikallisten huostaan.

Seuraavana päivänä seuraamaan rugbya (15 pelaajaa). Kenttä sijaitsi aivan meidän hotellin takapihalla, mutta uskaltauduttiin aivan katsomoon asti. Fidzi on itse asiassa tällä hetkellä hallitseva maailmanmestari 7 hengen versiossa, joten aivan aloittelijoista ei ole kyse, kun pelaavat täällä. Belgialaispariskunnan miesosapuoli pelaa itse ammatikseen Ranskassa ja osasi opastaa säännöissä ja hienouksissa. Ja kuulemma Suomellakin on maajoukkue, ei varmaan kuitenkaan aivan maailmanluokkaa. No, eihän me olla pelattu World Cupissa jalkapallossakaan. Rugby on suht vauhdikas peli, vaikka sadekeli tällä kertaa hiukan hidasti vauhtia. Katsotaan, jos päästään uudelleen pelin tunnelmiin Uudessa-Seelannissa.

Iltaa vietettiin sitten eng/aus-miehen kanssa, joka oli aikoinaan asustellut Fidzillä ja Levukassa, joten saatiin mukavaa paikallistuntemusta paikasta esim. elokuvateatterista, vapaamuurareista, heimosodista yms. yms.. Levukassa sijaitsee mm. 1000 hengen kalatehdas, joka työllistää kolmasosan koko Ovalau-saaren populaatiosta ja tuottaa purkkitunaa varmaan Suomeenkin asti. Jutustelu jatkui lopulta niin pitkään, että myöhästyttiin pitkään haavelemistamme pizzoista kun ravintola oli jo sulkenut ovensa...

Levuka on tosiaan tätä nykyä unelias pikkukylä ja turistivirrat ovat vähentyneet vuosi vuodelta. Paikallisia hiukan sapettaa, koska Nadin ns. turisti-infot lähinnä haukkuvat tätä puolta saaresta ja myyvät paketteja vain Yasawaksen saariryhmille suurempien provikoiden johdosta. Meillekin Donna yritti kaupata FIJ$2000 pakettia saarille. Omatoimimatka Levukaan=FIJ$43/yö. Ei ihme, että 30% provikalla mieluummin myy tuon ensimmäisen paketin. Sateinen sunnuntai vietetiin rauhaksiin ja yritettiin järjestää haisukellusta uudestaan seuraavaksi torstaiksi.

Maanantaiksi oltiin järjestetty kyyditys läheiselle Caqalain missionary-saarelle, joka on toisen läheisen saaren (Motoriki) metodistikirkon omistama ja ylläpitämä pieni paratiisisaari. Parin tunnin perinteisen odottelun (Fiijii-time) jälkeen saatiin venekyyti saarelle. No, saaren ympärihän köpsötteli kymmenessä minuutissa ja se täytti paratiisin tunnusmerkit; pieni, ei suuria turistimassoja, aurinkoa, valkoista hiekkaa ja lämpöä.


Majoituttiin erittäin vaatimattomaan bureeseen, elikkäs paikalliseen mökkiin. Majoituksen hintaan kuului kolme ruokalajia päivässä ja illalla kavaa paikallisten muusikkojen säestyksellä ja "all you can drink"-periaatteella. Kava on siis Fidjin kansallisjuoma ja se valmistetaan paikallisen kavapuun juurista, jotka jauhetaan jauheeksi ja sitten liotetaan veteen. Juoma muistuttaa ulkonäöltään kuravettä, mutta maku on ihan siedettävä; jotain kaarnan ja koivunlehden väliltä. Kavalla on rentouttava ja jopa unettava vaikutus ja sitä nauttiessa välitön vaikutus on kielen puutuminen. Kavan nauttimiseen kuuluu tietynlainen seremonia ainakin kyläyhteisöissä ja onneksi meillekin seremonian kulku oli opetettu, joten osasimme nauttia sitä sen vaatimalla tavalla. Ja kaikille tiedoksi: kavaa voi huoletta ostaa täältä ja tuoda ainakin Ausseihin ja Uuteen Seelantiin, se ei siis ole huumaava aine. Fidjille matkustaville tiedoksi: kannattaa kokeilla, kuuluu kulttuuriin.

Caqalain saarella vuokrattiin paikalliselta sukellusyrityksen naiselta tankit ja lähdettiin kahdestaan koluamaan rantavesiä ja puhaltelemaan pulloja tyhjiksi. No, eipä olleet Fidjin vedet kummoiset ainakaan saaren ympärillä, vaikka ihan mukiinmenevää snorklausta saarella saattaa harrastaa. No, aika hankalaa suunnistaa ilman kompassia tai sukellustietokonetta. Onneksi sentään oli halpa hinta, kun ei tarvittu divemasteria mukaan, maksettiin oikeastaan vain pullojen täytöstä, reilu meininki. Caqalain saarella vietettiin kolmisen päivää ja vikana päivänä käveltiin viereiselle Merikäärme-saarelle, jolle paljastuu laskuveden myötä kulkuväylä. Ja ihan oikea merikäärmekin kohdattiin, huh, huh, onneksi ovat aika rauhallista sakkia myrkyllisyydestään huolimatta. Caqalain saarelta saatiin keskiviikkona kyyti lähimmälle pääsaaren kulkuväylälle, josta paikallisbussi Suvaan ja takaisin kohti Uprising-resorttia Pacific Harbourissa, josta oli tarkoitus hypätä uudelleen Feejeexperiencen kyytiin. Oltiin järjestelty haisukellusta seuraavaksi päiväksi, josta sitten lisää myöhemmin.

30.6.- 4.7.2010 Feejeexperience

Saavuimme Fidzille iltapimeällä hiukan alakuloisin mielin, kun ei oikein tiedetty mitä odottaa. Oltiin jo melkein totuttu länsimaalaisiin tapoihin viiden viikon aikana Ausseissa. Ei tiedetty tullaanko Aussien Mallorcalle vaiko köyhään maalaismaisemaan jossain taka-Aasiassa. Fidziä mainostetaan maailman ystävällisimpänä kansana tai ainakin fidziläiset sitä itse niin mainostavat. Tällaisen lauseen kohdalla yksinäisen matkailijan karvatonkin selkä menee hiukan kananlihalle. Ainakin Air Pacificilla (maailman ystävällisin lentoyhtiö) meinasi kahvimaito muuttua kurriksi, kun yritti tilata kahta olutta samalla kertaa. No, aina pitää antaa toinen mahdollisuus.

Tällä kertaa oltiin kaukaa viisaita ja varattiin majoituspaikka Nadista Hostelworldin kautta. Oli edullisimmasta päästä ja kun mainostivat faciliteettejä uima-altaasta internet-yhteyteen, niin ei kuin varausmaksu kehiin. Lentokentällä parin tunnin jonotuksen jälkeen päästiin tuloaulaan toteamaan, ettei kukaan ollut vastassa hostelista, vaikka niin oltiin luvattu. GREAT, hieno alku. Tämän jälkeen yksi jos toinenkin paikallinen "ystävällinen" alkoi myydä meille matkapaketteja, hotelleja yms., yms. Eivät suhisseet kaislahameet korvissa, eivätkä leit löytäneet meidän kaulaan. No, eikun taksi alle ja ajamaan halki pimeän, sateisen ja ankeahkon maiseman kohti majapaikkaa. Täällä muuten on talvi meneillään ja lokaalit pukeutuu toppatakkeihin ja karvalakkeihin. Paikallisessa lehdessä oli myös artikkeli, jossa neuvottiin miten suojata lapset kylmältä. Ja ennätysmäisen alhainen +17 celciuksen lämpötilakin on jo tänä vuonna koettu. Että silleen...

Yllätys oli siis melkoinen kun taksi pysähtyi lähinnä vajaa muistuttavan talon eteen keskelle peltoja. Hostelli voi todellakin mainostaa olevansa lentokentän lähellä. Koneet jyristelivät yli suorastaan kattoa hipoen. Ja missä uima-allas, ravintola ja se kuuluisa internet? No, ei ainakaan tässä tallissa. Ihan pokerina mainostavat em. mukavuuksia Hostelworldin sivuilla! Majoituttiin kuuden hengen dormiin, jossa onneksi oli ilmastointi, lämpötila nimittäin oli hiukan eri lukemissa kuin Sydneyssä ja yölläkin Nadissa oli melko lämmin.

Nadissa vietettiin kolmisen yötä miettiessä jatkoa. Ei taaskaan oltu juuri vietetty unettomia öitä matkaa suunnitellessa (tästähän on tullut jo tapa...). Katsastettiin ekana päivänä kaupungin ranta ja oli kyllä kaukana paratiisirannasta, täynnä roskaa. Hostelimme pikkuruinen Esteban-kissa päätti lähteä seuraamme päiväkävelylle ja raukalle tulikin sitten pupu pöskyyn kesken matkaa ja alkoi naukua epätoivoisena ja lähti ryntäilemään. Ei siinä auttanut muuta kuin napata katti olkapäälle ja kantaa loppumatka, jotta saatiin takaisin kotitantereelle. Kyllä sen jälkeen uni maittoi, siis katille, ja kelpasi auringossa makoilla ilman huolen häivää.

Nadin pikkukaupunki sisältää yhden kadun, matkamuistomyymälöitä ja useammankin "turistioppaan". Kiteytettynä Nadi on sitä mitä turi$mi on pahimmillaan. Virallisetkin turisti-infot ovat vain sisäänheittopaikkoja serkun matkamyymälään ja kaikki myyvät paketteja länteen, Yasawaksen saariryhmille. Nämä ovat siis resorttisaaria, johon useimmat nuoret backpackerit suuntaavat vaihtovuotensa päätteeksi tuhlaamaan hiellä ansaitut pennosensa. Hinnat saarilla tosin ovat aivan jotain muuta kuin mitä reppumatkailulla yleensä tarkoitetaan ja majoitus silti esim. 120 hengen dormissa!!!

Fidji ei siis todellakaan ole Aasian hintatasoa, vaan lähempänä Australiaa (kuten on tietty sijainniltaankin, luonnollista). Ainoa seikka, joka piti paikkansa hostelimme mainospuheissa, oli turisti-informaatio, jota omistaja/johtaja-nainen Donna hoitaa kiitettävällä sinnikkyydellä. Donna nimittäin istuttaa jokaisen vieraansa ensimmäisenä tai toisena päivänä tuoliinsa ja myy enemmän tai vähemmän väkisin retkiä lähinnä länsipuolen saariryhmille rapealla 30 prosentin provisiopalkallaan. Ja Donnan mukaan itäisellä Fidjillä, kuten Ovalaun saarella ja pääkaupungissa Suvassa, sataa tauotta, joten sinne ei kannata missään nimessä mennä. Okei! Ja rivien välistähän tietysti voi lukea, että noista halvemmista, ei niin turistoituneista paikoista, Donna ei saa kovinkaan suurta provikkaa.

Ja jos haluaisi itsenäisesti matkustaa Yasawaksen saarille, on se aika hemmetin kallista. Pelkkä lautta yhteen suuntaan yli 50 euroa! Mietiskelyn jälkeen ostimme halvimman mahdollisimman retken, pääsaaren Viti Levun kierroksen Feejeexperiencen matkassa, siihen kun sisältyi erinäisiä aktiviteetteja ja muutaman yön majoituksenkin saimme samaan pakettiin. Ja niin taas saatiin kokenutkin matkailija koukkuun... Ja tosiaan ekaa kertaa koko yhdeksän kuukauden matkanteon (ja varmaan ekana ikinä) aikana lähdimme ennakkoluuloja täynnä tuollaiselle kuuluisalle ryhmäbussimatkalle, joita olemme aina haukkuneet ja kammoksuneet.

Lauantai-aamuna meidät siis napattiin siniseen pikkubussiin noin 13 muun matkailijan seuraan ja lähdettiin kohti Coral Coastia, Viti Levu-saaren etelärannikkoa kohti. Ensimmäisenä päivänä mentiin rannalle ottamaan aurinkoa, lounastamaan ja tutustumaan toisiimme. Matkassa oli mukana viiden amerikkalaisen opikelijan porukka. Puolustuksena sanottakoon, että opiskelijan tehtävähän on opiskella elämää, eikä siis olla vielä sen asiantuntija. Mutta kun yksi tytöistä kysyy keitetty kananmuna kädessä: "Mikä tämä on?", ei härmäläinen siinä tiedä nauraako vai NAURAAKO? Tyttö ei ollut koskaan elämässään nähnyt keitettyä munaa saatika sitten sitä maistanut. No, illallisen yhteydessä toinen amerikkalainen oli kovinkin yllättynyt, kun kuuli että kala oli pyydystetty merestä, eikä siis tulekaan kaupan hyllyltä. Daah! Tässähän tuntee itsensä ihan neroksi...

Päivän muina aktiviteetteina oli kylävierailu ja surffailu hiekkasärkillä. Matkattiin siis bussilla paikalliseen kylään, jossa saimme kyläpäällikön talossa kattavan ja mielenkiintoisen luennon maan historiasta ja nykyelämästä. Fidjillähän suurin osa ihmisistä elää edelleen kyläyhteisöissä. Ja kannibalismiahan täällä harrastettiin aina tuonne 1800-luvun lopulle saakka. Eniten homo sapiensiksia nauttinut fidjiläinen oli syönyt elämänsä aikana 999 ihmistorsoa tuoreena tai vähemmän tuoreena. Ja Askoa ei siltikään pelottanut kylän päänleikkauspaikalla, vaikka padat jo porisi hellalla. Viimeinen syöty hemmo muuten sattui olemaan valkolainen lähetyssaarnaaja Thomas Blake, joka meni hölmöyksissään taputtelemaan kyläpäällikköä päähän poistaakseen tämän päästä siihen laskeutuneen kärpäsen. No, hyvillä aikeilla ei ollut merkitystä, pataan meni ukko ja vain kengät jäi syömättä ja ovat nykyään Suvan museossa turrejen ihasteltavina. Päähän ei nimittäin täälläkään parane aikuisia koskea, saattavat vieläkin suutahtaa kovinkin, on nimittäin pyhä osa, kuten Aasiassakin. Kylään mentäessä piti myös kaikkien pukeutua saronkeihin ja olkapäät peittävään paitaan. Fidjillähän miehet pukeutuu hameisiin, on muuten aika makean näköistä, eikä ollenkaan höhlän. Kylässä ei myöskään saa pitää aurinkolaseja tai hattuja.

Kylän jälkeen jatkettiin hiekkasärkille laskettelemaan tai ehkä ennemmin bodyboardaamaan. Mäki näytti aika hurjalta, mutta sen kummempaa, kuin hiekkaa suussa ja silmissä, ei sattunut. Tuossa Askon tyylinäyte seisaaltaan. Hiekkasärkiltä ensimmäisen yön majoituspaikkaan Mango Bayhin, jossa majoituimme dormiin, joka olikin ihan eri tasoa kuin Nadissa tai edes
Australiassa. Tosi hyvät pedit ja siisti paikka kaikin puolin. Feejeexperiencen ideahan on, että voit hypätä bussista pois ja takaisin kyytiin mistä reitin varrelta vaan, soitat ja ilmoitat vaan itsesi edellisenä päivänä puhelimitse. Meidän suunnitelmana oli ekaksi jatkaa heti ekan yön jälkeen eteenpäin. Pienien terveydellisten seikkojen vuoksi päätimme kuitenkin jäädä Mango Bayhin ja ottaa seuraava bussi kolmen yön päästä. Mutta siitä lisää sitten seuraavassa jaksossa...

28.-30.6.2010 Australia road trip osa VII

Erinäisten mutkien ja mäkien jälkeen kohteena oli Blue Mountains, Sydneyn ympäristössä. Matkalla sinne, pääsimme ensimmäiselle lossimatkallemme Australiassa. Aivan tuli lapsuuden mökkimatkat mieleen. Ja sen verran ilmeisesti jännitti, että päätin käyttäytyä asianmukaisella vakavuudella lossia odottaessa. Kun odotetaan, niin odotetaan kunnolla, eikä hötkyillä. Asento! Ja kun emme taaskaan valinneet turistireittiä, niin GPS:lle olisi ollut käyttöä. Kuinka voi ajaa ohi vuoristosta? No, siihen emme mekään pystyneet, vaikka lähellä oli. Illan tullen päristelimme motarilla näissä maisemissa...



Blue Mountains-nimi tulee muuten eukalyptuspuiden levittämästä höyrystä, joka värjää laakson ilman sinertäväksi. Luultavasti tosin hiukan lämpimämpään vuodenaikaan... Meidän kohdalla sini löytyi seuraavana aamuna auton tuulilasista, huomatkaa skrapa. Ulos jättämämme ruokatarvikkeet olivat vaihtaneet olomuotoa ja kahvimaito oli jokseenkin kolisevassa muodossa (huomatkaa tarkka fysikaalinen määritelmä). Liekö tästä johtuen, turistien määrä näköala-alueilla lähentelee nollaa...

Blue Mountains sijaitsee alle 100km päässä Sydneystä, joten se on suosittu viikonlopun lomakohde. Puistossa on paljon kävelyreittejä kaikentasoiseen vaeltamiseen. Valitettavasti emme kuitenkaan omistaneet retkeilyvälineitä, joten kävelyt jäi kävelemättä. Tyydyin siksi vain kaihoisasti muistelemaan Muotkanruatkun maisemia. Aamukahvia siemaillessa vasempaan silmään melkein tiivistyi hiukan kosteutta...snif!

Kävelyn sijaan tyydyimme urheilijaimitaatiohin, tyyliin Matti Nykänen ja Tuuli Matinsalo. Irrin tyylinäyte: Into thin Air! Ja Askon tyylinäyte: Into the Wild! Molemmat englanninkieliset sanonnat ovat muuten kirjan/elokuvan nimiä. Kuka tietää ilman googlausta kuka kirjailija? Hyviä kirjoja ja toinen on elokuvanakin hieno. Minun happamalla perusilmeellä ilmeisempi valinta olisi ollut Janne Ahonen. Huomatkaa yhdennäköisyys. Kuvassa Janne on juuri voittanut Keski-Euroopan mäkiviikon viidennen kerran. Voiko tuon irvistyksen kuitenkin jotenkin tulkita hymyksi??? Ja kun urheiluun taas päästiin, niin mitenkäs se menikään? Nyt on aivan karmea Garmisch-Partenkirchen, pakko saada nopeasti yksi Bischofshofen, jottei tule Oberstdorfit.


Seuraavaksi Sydneyhyn palauttamaan autoa ja sormet ristiin, ettei kukaan huomaa rikkoutunutta etuparkkivaloa. Luultavasti ei ollut hajonnut meidän käytössä muutenkaan, mutta varmuuden vuoksi auto parkkiin keula seinää kohti ja lähelle, jotta tarkastus on mahdollisimman hankala suorittaa :). Ja rehellisyys maan perii... Kaikki hyvin ja taksilla kohti yömajaa. Ongelma: taksit eivät mielellään tykkää ottaa matkustajia joilla on paljon matkatavaroita. Häh??? Eli juuri niitä, jotka taksia eniten tarvitsee. Kuulemma tällaisista asiakkaista joutuu maksamaan jotain ylimääräistä maksua. Luulisi, että se olisi otettu huomioon hinnassa. No, ainoa kyyti saatiin taksilta, joka oli menossa hakemaan toista asiakasta. Päästiin puoleenväliin matkaa ja jatkettiin kävellen. Puolen tunnin päästä oltiin vasta kartan reunalla, joten otettiin suunnaksi ensimmäinen hostelli, joka tuli vastaan.

Paikka oli edullinen ja saatiin oma 8 hengen dormi ihan iteksemme. Siisteyskin oli kohdallaan, vaikka talo oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Australiassahan ei paljon eristystä harrasteta, joten omistajalta saadut tuplaviltit oli paikallaan yöllä, kun mittari lähenteli pakkaslukemia. Talon muut asukkaat olivatkin sitten tapaus erikseen. Paikka muistutti lähinnä kodittomien tai sosiaaliavulla elävien asuntolaa, joten karskilta kielenkäytöltä ei voinut välttyä käytävillä kuljeskellessa. No, noilla määritelmillähän paikka oli kuin meille luotu. Lisäksi paikka oli hyvin lähellä juna-asemaa ja vain muutama pysäkki keskustasta. Asukkaatkin olivat ihan mukavaa porukkaa ja vieläpä wifi ilmainen, mikä on Ausseissa kovin harvinaista herkkua.

Sydneyssä ei ole kovin vaikea saada eksoottista ruokaa, sillä maahanmuuttajia riittää. Tässä vedetään yhdet matkamme parhaista nuudelikeitoista vietnamilaisessa ravintelissa keskellä ostoskeskusta. Ehkä kolea sää vaikutti osaltaan makunystyröihin? Oikeastaan vietettiin vain yksi kokonainen ja kaksi puolikasta päivää Sydneyssä, joten käytiin vain "pakollisissa" nähtävyyksissä ja niissäkin säästellen. Lähinnä nautittiin suurkaupungin ilmapiiristä kiireettömästi istuskellen, kierrellen ja kaarrellen ja pussikaljoja nauttien. Onneksi aurinkoa riitti, vaikka sää olikin kirpeä. Observatorio, oopperatalo, The Rocks (jonne ensimmäiset uudisasukkaat aikanaan saapuivat), FIFA-kisakatsomo yms., yms. Oopperatalo muuten vaikutti meistä molemmista yllättävän pieneltä ja valjulta, eikä se ollut ollenkaan valkoinen, vaan lähinnä likaisen ruskea. Taitaa olla kuvissa käytetty photosoppia... Mitäs olen sanonut: ei ole Enso-Gutzeitin "sokeripalan" voittanutta! ;)

Sydneystä ei hirveästi muuta raportoitavaa. Irrin synttäreitä vietettiin ihan kahden italialaisessa pizzeriassa, olipa hyvää ja romskua, nam nam! Mitäs mieltä olette kyseisestä kuvasta? Kuva otettu lentokoneesta, lähtölupaa odotellessa. Ei hirveän rohkaisevaa, kun kiitoradan päästä nousee musta savupilvi!

Nokka kohti Fidjiä ja viimeiset lämmöt rasvakerrokseen ennen Uuden Seelannin pakkasia. Kettu kuittaa ylösalaisinmaasta kenguruille, vompateille, wallabeille, koalille, valaille ja delfiineille. Over and out!

24.-27.6.2010 Australia road trip osa VI

Pari kolme päivää pyörittiin Gold Coast, Surfers Paradise, Coolangatta ja Tweeds Head-alueella, missä siis käytiin myös tuolla valasreissulla. Kuten nimistä voi päätellä, rantaa ja surffareita riitti. Surfers Paradisessa oli jopa "pilvenpiirtäjiä" ja ostoskeskuksia ja on suosittu aussienkin matkakohde. Minä vietin yöt kasinolla ja matkabudjetti sai mukavan 1500 $AUS lisäyksen. Kiitos ja kumarrus. Ainakin osasta täytyy kiittää singaporelaisia opiskelijoita, jotka olivat lomavisiitillä Ausseissa. On se Singaporen sosiaalihuolto kohdillaan, kun opiskelijoilla on varaa lomailla Australian kasinoilla ja lahjoittaa pelimerkkinsä vilusta ja nälästä kärsiville maailmanmatkailijoille ;) Totuus lienee, että kyseiset pojanklopit olivat vain valinneet vanhempansa oikein. Sillä välin, kun minä hiestä märkänä ja selkä vääränä tein töitä, Irri pyöri kauppakeskuksissa tai istuen kasinon baarissa kieltäytyen kohteliaasti useammastakin drinkkitarjouksesta! Ja illan venyessä pitkäksi joutuipa "yöpymään" hetken matkailuautossamme kasinon parkkihallissa. Voi raukkaa!

Hiukan kiireisen aikataulun johdosta päätimme ensin skipata muutaman rantakohteen matkan varrelta, mm. Byron Bayn (kuva edellisessä kappaleessa). Onneksi kuitenkin "eksyimme" tuonne Australian mantereen itäisimpään pisteeseen ja vietimme päivän ihaillen lähinnä jumalaisen kauniita maisemia. Ja niemenkärjestä pystyi seuraamaan rannan tuntumaan tulleita ryhävalaita. Niin keskivertoa, niin keskivertoa... Voi olla, että siellä Porvoon edustalla joutuu hiukan pidempään odottelemaan juuri mitään merenelävää. Tosin ollaan aikoinamme melkein törmätty hylkeeseen veneretkellä Puotilan edustalla, joten toivoa on...

Ollaan valiteltu (eikä aivan syyttä) vaikeuksia tietoliikenneyhteyksissä täällä ylösalaisinmaassa. Ongelmana on nettiyhteyden ja sähköpistokkeen löytäminen samasta paikasta. Harvassa kahvilassa tai leirintäalueella on minkäänlaista yhteyttä, saati sitten langatonta, ja matkailuauton johdosta ei olla paljon hosteleissa yövytty. Joten oikeastaan ainoa paikka, missä pääsee nettiin on McDonalds. Ilkeyksissään sähkömies Ronald on kuitenkin piilottanut kaikki pistokkeet, joten läppäri pitää käydä lataamassa ensin jossain muualla. Kuvassa on yksi versio nettisurffaamisestamme. Auto parkkiin Mäkkärin viereen, kahvit omalla espressokeittimellä ja vot, surffausta roskiksen kannen päällä.

Oikeaa juhannusta vietettiin pikkuisen nimettömän kylän jokisuistossa grillaillen. Tällä kertaa iloisin mielin, joten uskalsimme kattaa jopa veitsetkin pöytään. Asettelimme tuolit ja pöydän pienelle rantakaistaleella ja nautimme loistoaterian punaviiniä nautiskellen täysikuun valaistessa maisemaa. Jopa Irrin täytyy myöntää, että kattaus oli jokseenkin romanttinen. Ja koska tunnelma oli 7-päivää lehden toimittajille turhan rauhallinen, paikalle saapui vain yksinäinen ja luultavasti nälkäinen opossumi ihastelemaan läskin (en minä) käristystä. Tunnelma oli niin intiimi, että lehdistö sai ottaa kuvia vain täysikuusta ja yllätysvieraasta. Yrittäkääpä bongata kuvasta marsupilami ja juuri teillä on mahdollisuus voittaa jopa yli 10 000 diakuvan iltamat syksyllä 2010.

Ja Australiassa erilaiset piiraat on kova sana lounasmarkkinoilla. Elikkäs siis englantilaistyyppiset voitaikinapiiraat, jotka on täytetty erilaisilla muhennostyyppisillä ratkaisuilla. Ja eihän täällä voi matkustaa, jos ei edes kerran tai toisen maista sellaista. Ja eksyimme, matkaoppaan opastamana tosin, yhteen seudun parhaista. Eri laatujakin oli noin 50! Ja Askon ilmeestä näkee, että kyllä piiras maistuukin.

Piiraiden jälkeen (eräille) maistui nokoset. Tyypillinen ajopäivä siis :). Ja kun on syöty ja nukuttu, niin palan painikkeeksi hiukan viiniä. Suuntasimme Hunter Valleyhyn, joka on jokseenkin kuuluisa viinialue ja paikka on täynnä viinitiloja. Pitkän ajopäivän päätteeksi emme kuitenkaan päässeet oikein sopuun aikataulusta, reitistä, ajovuorosta yms yms., joten viinit muuttuivat suussamme etikaksi. Eikä näillä tiedoilla oikein tehnyt mieli mennä hienostelemaan kalliihkojen viinien keskelle, pysyköön suutari lestissään. Lopulta tyydyimme ostamaan vain juustoa ja "salmiakkia".

Newcastleen päädyimme brittipariskunnan vinkkien perusteella. Itse kaupunki oli kyllä ankeahko ja edes normaalin puiston löytäminen osoittautui suorastaan mahdottomaksi. Yövyimme lähellä luonnonpuistoa ja aamukahveille mentiin itse puistoon. Upea, tosin viileähkö aamupala vietettiin puiston asukkien seurassa. Lähinnä erilaisten lintujen ympäröimänä. Villeinä puistossa (ja mikä parasta, lähestulkoon kaikkialla) elää erilaisia papukaijoja ja tuollainen valkoinen kakadu, jota Suomessa ollaan nähty ehkä lemmikkinä. Ovat muuten ehkä kovaäänisimpiä lintuja ikinä (lukuun ottamatta TIKKOJA)! Olette myös varmaan kuulleet sanonnan parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla?

Puistossa oli myös pieni "eläintarha", jossa oli mahdollista pidellä sylisssä esim. koalaa. Valitettavasti aikataulut eivät millään kohdanneet. No, Irrillehän tuo on muutenkin arkea. Löydättekö koala-kuvista viisi eroavaisuutta? Kuvat otettu noin puolen tunnin välein, useamman rapsutus- ja asennonvaihtosession jälkeen. Kiireistä elämää.

Ja moottoritiellä satuttiin keskelle isojen poikien mopokerhon syyskokousta, kun olivat päättäneet lähteä kimpassa päristelemään sunnuntaipäivän ratoksi. Osalla prätkähiiristä oli muuten hassut liivit päällä. Liekö jotain Mikki Hiiri-klubin kannattajajäseniä? Kuvassa näkyy vain muutama, mutta parhaimmillaan oli satoja "skoottereita". Melkein tuli keskiverto-Toyotassa orpo olo, sen verran nahkaa, kromia ja bensankatkua pyöri ympärillä. Olipa muuten poikien skoottereilla kokoa, taitavat kompensoida jotain...