20.-23.8.2010 Valparaiso, Chile

Haista paska tai osta Humboldt-lietelinko! Saavuttiin aurinkoisesta Santiagosta sumuiseen Valparaisoon. Sumuisuus johtuu jotenkin Tyynenmeren Humboldt-virtauksen primäärisestä yläinvektiovaikutuksesta 33 asteen kulmaan stabiloituneiseen vuorijonoon osuviin aliäänivirtauksiin, tai jotain sellasta. Joka tapauksessa pari ensimmäistä päivää olivat tässä rantakaupungissa harmaita. Hostelimme taas loisti kirkkailla väreillään, ystävällisellä palvelulla ja loistavalla aamupalalla.

Ensimmäiset päivät kierreltiin lähinnä viehättävää asuinympäristöämme, istuen kahviloissa ja käyttäen ascensoreita. Oikeanpuoleisessa kuvassa kuitenkin perinteisempi housunkuluttaja, eli persmäki. Nämä vertikaali-horisontaalihissit (ei siis liukumäki) ovat yksi syy maailmanperintökohde-listalle pääsyyn. Vanhimmat hissit ovat 1800-luvun lopusta, kuten käyttämämme Artellería. Nimestä päätellen sillä pääsee eräänlaisen tykkiaseman huipulle. Nykyään siellä on kylläkin laivastomuseo, joka yllättävää kyllä, käytiin koluamassa. Museo oli varsin kiinnostava, vaikkei aivan kaikkeen jaksettu perehtyäkään. Itsellä kun on aukko myös 1800-luvun Tyynenmeren taistelujen kohdalla. Käsittääkseni mm. englantilaisilla oli positiivinen vaikutus, kun Chile kävi sotaa mm. Perua ja Boliviaa vastaan. Liekö siinä sivussa muutama espanjalainenkin vaihtanut seurakuntaa?


Valparaiso ei rantakaupunkina juurikaan koreile, sillä satama peittää puolet lahdelmasta, lähinnä viehättävyys piilee vanhassa (restauroidussa) kaupunginosassa. Betoniseiniltä löytyy taidetta joka lähtöön. Täysin harmaata seinää on vaikea löytää, vaikka paljon on pelkkää myös tagi-töhryäkin. Vaikea sanoa mikä osa kaupungista vanhaa, restauroitua vai slummia? Päätelkää itse tuosta värien ja muotojen sekamelskasta. Ohiajava taksi kertaalleen huikkasi, että teidän lienee parempi olla menemättä pidemmälle. Kai sitten näin. Tällä kertaa otettiin vinkki perille.

Paikallisten vinkkien perusteeella piti mennä tangoravintolaan syömään, mutta jostain syystä ei saatu aikaiseksi. Kiire vai lorvikatarri? Lisäksi piti mennä syömään paikalliselle paloasemalle, koska raskas työ vaatii kunnon ruokaa. Homma kaatui siihen, ettei löydetty sopivaa (aukeavaa mallia olevaa) ovea paloasemalta. Mistä näitä ideoita oikein tulee? No, onneksi ei ollut tulipalonälkä, heheheh. Tulihan se puujalkavitsikin 10 kuukauden kirjoittelun jalkeen.

Sunnuntaina kunnon kansalainen suuntaa kirkkoon, eli mitäs me tehtiin? No, mehän mentiin tietenkin kuuntelemaan urkukonserttia läheiseen Iglesia San Pablon kirkkoon. Huh, huh! En tiedä miten noin paholaismainen soitin on kirkkoon päässyt. Urkujen soiton rinnalla jumbojet lentää itsestään. No, pertskules, niinhän se tekeekin! Joka tapauksessa on kyllä yksi käsittämättömimmistä ja upeimman kuuloisimmista soittimista. Tässä kyseisessä versiossa oli noin 1600 erilaista piippua, siis melkein yhtä paljon kuin mannella ravivinkkejä keskiviikkoiltana Vermon totoluukulla! Löytyy kosketinta monessa rivissä, kaasua, jarrua ja kytkintä jalkapedaaleista, käsikäyttöistä vaihdevipua peruutuksesta rallivaihteeseen, napukkaa turbobuustia ja tuulilasin pyyhintää varten. Puuttuu ainoastaan wünderbaum, karvanopat ja litran leka takapenkiltä. Iltapäiväksi lähdettiin 9km päähän Viña del Mareen, joka lienee paikallisten Monaco. Löytyy rantabulevardia ja kasinoa. Joten kaupunkikierroksen ja jäätelöbaarin jälkeen, eiku kokeilemaan "onneaan". Lyhyen session jälkeen jäin omilleni tai pikkasen voitolle :) Mutta jää on murrettu tältäkin mantereelta.

Viimeiseksi päiväksi oli jätetty riemukkaimmat vierailukohteet, eli vankila ja hautuumaa. Se on Irrillä toi vankeinhoito NIIIIIIN verissä. Mutta sitä ennen kahvilaan ja submariinit (suomeksi syvyyspommi: kuumaa maitoa, johon sulatetaan suklaata=kaakao, sekä churroja, joita kastetaan makeaan kastikkeeseen), slurps! Kahvilan jälkeen siis takaisin hommiin: kyseessä 1990-luvulla lakkautettu vankila, jonne pääsee ihmettelemään täyshoitolan arkea. Tai sitten ei. Kierrettiin oikealta ja vasemmalta, mutta ovet eivät auenneet. Ilmeisesti rikrek ei ole riittävän huonossa kunnossa. No, ei voi minkään. Hautuumaalle sentään päästiin, vaikka portit olivat sielläkin kiinni. Mutta kielitaitoahan löytyy...Mitäs tuohon lisättävää, hiljaista oli.

Illalla vielä hankittiin seuraavaksi päiväksi bussiliput (18€ ja 8 tuntia) Mendozaan (ARG). Alkuperäinen tarkoitus oli mennä merenrantaravintoloihin syömään, mutta päädyttiin kauppaan ostamaan kenkäsimpukoita (choro zapatos). Nimi viittaa kokoon, ei hajuun. Ai, jai, jai, kyllä meikä on onnenpekka, kun melkein-vaimo pyöräyttää merenelävät pöytään. Illalla juteltiin sopan äärellä muutaman kiwin kanssa, siellä ne kuvan taustalla nälkäisenä väkertää kotitehtäviä. Oltiin sattumalta nähty pariskunta aikaisemmin kaupungilla teryleenit ja shortsit päällä. Kovin olivat valkoisia, joten eivät kovin kauaa olleet vielä matkustaneet. Iltapalaksi vetivät kaloritonta parsakaali-pastaa hikikerrastot päällä. Aikoivat matkustaa 6kk Etelä-Amerikassa ja meno oli sen mukaista. 300-sivuisen muistiinpanovihkosten ohella oli yhtäaikaiset espanjan opinnot käynnissä. Minuuttiaikataulun kohdalla sain jo näppylöitä otsaani. Meidän nauttiessa simpukka-, valkoviini-, olutillallista pariskunta veteli porkkana-selleripirtelöitä. Onneksi heille tuli nukkumaanmenoaika 20.30! No, elämä on! Aamulla aikaisin ylös, reput tiukalle ja muutama syvä henkäys Andien ylitystä varten.

16.-20.8.2010 Santiago, Chile

Jos 16.8.2010 Uudessa-Seelannissa ei miellyttänyt, lennettyämme päivämäärärajan yli, saimme uuden mahdollisuuden kokea 16.8.2010 Chilessä. Kätevää! Kasinolla vietetyn yön toissijaisena tarkoituksena oli väsyttää ruumis ja mieli, että voisin nukkua koko pitkän lentomatkan Santiagoon. Vaikka valvoin vielä koko päivän Aucklandin lentokentällä, en olisi voinut olla pirteämpi lennolla. Great! Onneksi koneesta löytyi elokuvia ja ystävällistä palvelua, sekä shakkitietokone, jonka tietenkin nöyryytin kerta toisensa jälkeen...

Hienoisen Andien vuoristokaartelun jälkeen laskeuduimme Santiagon lentokentälle hiukan ennen puolta päivää paikallista aikaa (noin kuusi tuntia Suomesta jäljessä). Taksisuhariarmaadan läpi päästyämme otimme bussin kaupunkia kohti. Opittuamme sentään jotain matkaltamme, suurkaupungissa on hyvä olla etukäteisvaraus majoituksen suhteen. Osasimme jopa jäädä pois suht oikealla pysäkillä ja löysimme hostelinkin muutamassa minuutissa. Vaikka huone oli hiukan kylmänkostea, henkilökunta, biljardipöytä, ilmainen pesula ja mukavan lämmin olohuone teki paikasta oikein mukiinmenevän. Ja kaupanpäälle ilmainen nettiyhteys, HUOM Australia, Uusi-Seelanti ja muut kivikautiset nettiyhteysmaat!

Lähdettiin illalla testaamaan espanjankielen taitojamme ravintolaan. Ensin todettiin uunituoreen Lonely Planetin paikkansa pitämättömyys. Ensinnäkin ravintolan talon numero oli merkattu kartassa väärään kortteliin ja toiseksi koko ravintolaa ei ollut kyseisessä osoitteessa! Mentiin satunnaiseen kulmakuppilaan ja kas, nälkäiseksi ei jääty. Ymmärrettiin jopa kaikki mitä ravintolasetä sanoi, tosin ei osattu vastata yhtä monisanaisesti. Samaisessa ravintelissa törmättiin viiskymppiseen amerikkalaiseen, joka oli jokseenkin hyperaktiivinen. Kuunneltiin 10 minuuttia yhtäjaksoista pölpötystä puheen pomppiessa aiheesta toiseen. Muun muassa oli pelannut Ameriikan venttiä, eli mustaa Jaakkoa, Las Vegasissa 72 tuntia putkeen, koska juomat olivat pelipöydässä olleet ilmaisia. Oli juonut vuorotellen kahvin ja oluen. En epäillyt hetkeäkään! Tapaamisiltana oli kuulemma jo viides kahvi menossa. Kaiken muun sekavan ja maanisen puheen lisäksi, totesi Amerikan olevan niin turvaton maa, että hänkin joutui hankkimaan käsiaseen. Luoditkin olivat samoja joita FBI käyttää. Lisäksi alkoi elävästi kuvailemaan, kuinka pystyisi ampumaan ihmisen esimerkiksi tuon oviaukon kohdalta ihan noin vaan ja havainnollisti esityksen tähtäämällä oviaukkoon sormillaan. Sen jälkeen kuvaili, kuinka luoti osuisi suoraan silmien väliin ja niin edelleen. Tuossa vaiheessa oli aika moikata itsemme ulos näinkin syvällisestä keskustelusta ja poistuimme terassin puolelle syömään. Ja mies vielä ihmettelee, että Amerikka on vaarallinen maa! Joillekin vaan ei sovi edes kahvi!

Seuraavana päivänä käytiin ihan vaan kävellen haistelemassa Etelä-Ameriikan ilmapiiriä Santiagon keskustassa. Ja siinä sivussa todettiin LP:n olevan väärässä myös turisti-infonkin sijainnin suhteen. Kauppahalllissa käytiin syömässä ihan kelvolliset kala-annokset pienessä kuppilassa. Oli Chilen ainoa paikka, jossa sisäänheittäjät olivat suorastaan agressiivisia. Tämä ei siis koskenut pelkästään turisteja, vaan paikallisia revittiin sisään kahta kauheammin. Poikkeavaa. Santiago muistuttaa Suomea väkiluvultaan, joten myös ilmansaastetta pääsee kertymään laaksoalueelle aika runsaasti. Hiukan harmahtava keskusta-alue on ihan ok useine kirkkoineen ja ainakin me tunnettiin olomme turvalliseksi. Sanonta: "Jumala on kaikkialla, mutta Hänen toimistonsa on Santiagossa", viittaa ilmeisesti juuri kirkkojen määrään. Kirkot ovat ulkokuoreltaan todella vaatimattomia, mutta useimmissa sisätilat hienosti restauroitu. Niin ja koiria on kaikkialla, mutta yhteiselo ihmisten kanssa tuntuu sujuvan mutkattomasti. Koirat viettävät siestaa päivisin, lähtevät liikkeelle iltaisin ja tuntuvat osaavan ainakin liikennesäännöt ihmisiä paremmin.


Hostelimme pitäjät tuntuivat osaavan englantia sujuvasti, joten tarkemmat vinkit meni perille peräpohjolaankin. Ja kysyvähän ei tielle eksy, vai miten se oli? Otettiin metro kohti viinitiloja. Kyllä, metro viinitiloille! Vähän kuin ottaisi metron Kontulan Alkoon! Pääteaseman jälkeen 15 minuutin matka paikallisbussilla (liput ostettiin tyylikkäästi paikallisella kielellä!) ja oltiin Concha y Toro-viinitilan porteilla. Kun kerran tänne asti päästiin, niin otettiin kalliimpi viinikierros, kaikilla herkuilla. Kierrokseen kuului historiakierros, viininmaistelua juustojen kera ja jopa viinilasi ja juustolautanen tuliaisiksi. Mutta eihän ne reppuun mahdu, joten nauttikoon hostelin asukkaat viininsä tyylillä. Chilen kuuluisa Maipo-laakso siis sijaitsee aivan Santiagon laitamilla, liekö pienet pakokaasunkatkut tuo lisäsäväreitä viineihin? Concha y Toron viinitila on yksi Chilen suurimmista ja tuottaa miljoonia litroja viiniä vuodessa. Ei siis mitään nappikauppaa tuo viininviljely.

Viinitilan perusti aikoinaan Don Melchor de Concha y Toro ja hänen nimeään kantava viini on vieläkin valikoimissa (yksi kalleimmista). Yksi, ainakin Suomessa enemmän tunnetuista viineistä, lienee Castillero del Diablo, joka on suomeksi jotakuinkin Paholaisen kellari. Em. Don Melchor kun aikoinaan valmisti laatuviiniä, mutta huomasi, että työntekijät kävivät sitä varastamassa kellarista. Päästi sitten liikkeelle juorun, että viinikellarissa asuu paholainen. Ja johan siihen loppui viinin varastelu. Ja siitä saakka tilan viiniin on kuulunut olennaisena osana tämä tarina. Meille kokemattomille viinihifistelijöille kierros oli suurimmaksi osaksi uutta tietoa.




Tynnyrit, joissa viini ikääntyy, ovat Concha y Torossa yleensä joko ranskalaista tai amerikkalaista tammea. Tynnyreitä käytetään täällä noin viiteen kertaan, joka kerta alempiarvoisiin viineihin. Tämän jälkeen ne myydään viskitislaamoihin US$50 pilkkahintaan, kun ostohinta on noin US€1000. Tammitynnyristä (rypäleiden kuoren lisäksi) tulee siis tanniinin- ja tammenmaku viiniin ja parhaat gran reserva- ja reserva-viinit varastoidaan vain uusiin tynnyreihin, jotta maku olisi mahdollisimman voimakas ja hienostunut (tässä vaiheessa nousee pikkurilli pystyyn...).

Kierroksen jälkeen siirryttiin mielenkiintoisempaan, eli viininmaisteluosuuteen. Saimme paikallisen sommelierin johdolla maistaa neljää erityyppistä viiniä juustojen kera. Slurps! Aloitettiin miedoimmasta Chardonnay-valkkarista ja Merlotin ja Carmeneren kautta tuhtiin Cabernet Sauvignoniin. Kyllä on oma lajinsa tuo maistelu, ei suusta ja päästä löydy sopivia adjektiiveja... Mutta erittäin mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Carmenere-rypäleen erityispiirre muuten on, että siitä 95% viljellään ainoastaan Chilessä. Syynä on, että aikoinaan käsittääkseni euroopasta tuotu rypäle maistuu tuholaishyönteisille tätä nykyä liankin hyvin. Chilessä maaperä taas on sellainen, ettei tuholaiset viihdy ollenkaan. Amerikoissa löytyy tuholaiselle vastustuskykyistä rypälekantaa, mutta vain pieniä määriä. Joten kyseistä rypälelaatua löytyy paljon kaupan hyllyltä.

Samalle viinikierrokselle sattui mukaan hauska parivaljakko Walter (USA) ja Pascal (FRA), jotka vaikuttivat olevan yhtä "kokeneita" kuin mekin. Joten tyhmiä kysymyksiä siis kehtasi esittää. Kuten sanottu, ei ole tyhmiä kysymksiä, ainoastaan tyhmiä kysyjiä ;) Jatkettiin pariskunnan kanssa iltaa vielä lihapitoisen illallisen merkeissä. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä Atkinsin-dieetin variaatio, eli Potkinsin dieetti. Pariskunta oli myös varannut laskettelureissun seuraavaksi päiväksi Valle Nevadoon, Andeille ja Asko sai kaivattua seuraa rinteisiin. Kaiken kaikkiaan riemukkaan hauska parivaljakko.




Kolmantena päivänä Asko siis rusketti naamaansa ja liikutti koipiaan Andien rinteissä ja minä vietin rentouttavaa (!!) päivää kaupungissa päivitellen blogia. Lämpötila oli jostain käsittämättömästä syystä kohonnut katumittarin lukeman mukaan +25 asteeseen. Täh??? Täällä pitäisi olla talvi! No, eihän sitä olisi uskonut, kun hostelissamme oli noin 15 astetta ja kaasutakan lämmössä lämmiteltiin. Itse laskettelumäet sijaitsivat 2500-3500m, joten ohutta ilmaa oli tiedossa. Josko tässä syy pieneen puuskutukseen. Laskettelukausi on täällä vasta reilussa puolessa välissä, mutta uutta lunta ei ole saatu aikoihin. Ja lämpimien päivien johdosta kausi kyllä loppuu ennen aikojaan. Ihan vaikuttava paikka, mutta huonon lumen johdosta laskettelu ei ollut kovin erikoista. Niin monta vuotta on, kun viimeksi laskettelin suksilla, joten enempää ei tarvittukaan. Varsinkaan, kun matkavakuutus ei korvaa talvilajeja.


Viimeisenä päivänä tutustuttiin kaupungin kukkulaan Cerro San Sebastianiin, josta olisi ollut hienot näkymät koko Santiagoon ja ympäröiville Andeille, mutta tuo em. saastepilvi hiukan himmensi Andien loistoa. Tavallisuudesta poiketen eksyimme myös hienoon Museo Chileno de Arte Precolombino-museoon, joka oli täynnä mitä hienoinpia esineitä. Museon kokoelma on muuten alun perin ollut yksityiskeräilijän, joten aikamoisia aarteita ihmisten kodeista edelleen löytyy (Suomen vastine: Taistelevat metsot!). Harmi jälleen, ettei tietämys riittänyt kokonaisvaltaisempaan kokemukseen.


Sää oli jälleen aurinkoinen ja lämmin ja mikäpä sen parempi hetki ottaa siis jogurttijäätelö. Voiko onnellisempaa ilmettä olla? Ja päivähän oli sen jälkeen täydellinen! Iltapäivällä otettiin bussi Valparaisoon, tuohon jälleen Unescon maailmanperintökohdelistalle päässeeseen kaupunkiin. Bussit Chilessa ovat muuten ensiluokkaisia. Ei pääsisi Pelle Miljoonakaan valittamaan. Jalkatilaa löytyy ja istuinta saa varsin avaruudellisiin asentoihin ja hinnat ovat varsin edullisia laatuun nähden. Parin tunnin matka Valparaisoon oli 4€.

10.- 16.8.2010 Kiwi road trip, osa VII

Laskuvarjohypyn euforisisssa jälkilöylyissä lähdettiin ajamaan kohti Queenstownia. Ilman lumiketjuja ei uskallettu lähteä oikoreitille, vaan mentiin suosiolla pidempää reittiä. Lisäksi voi pamahtaa sakot, jos tietyille reiteille lähtee ilman lumiketjuja, vaikkei niitä joutuisi käyttämäänkään. Tylsähkön, mutta ei kovin pitkän ajomatkan jälkeen saavuttiin Queenstowniin, jossa ensitöiksemme etsittiin yöpaikka. Autossa nukkuminen ei oikein kaupunkiympäristössä onnistu ilman sakkojen pelkoa, joten otettiin suosiolla tuplahuone. Tosin jouduttiin etsimään useammasta paikasta hiihtosesongista johtuen.

Ihan mukavan oloinen Alpine Lodge löytyikin. Paikasta löytyi muun muassa ilmainen Wifi ja olohuoneesta takka, jossa lämmitellä. Flea oli irrotellut sen verran railakkaasti edellisenä iltana, eikä päässyt ylös sängystä laisinkaan. Joten mentiin illalla ihan kahdestaan syömään - Hell Pizzaan. Listalta löytyy esimerkiksi kaikki kuolemansynnit :/ Oltiin tilattu yksi tuplapizza puoliksi ja tietenkin olut kyytipojaksi. Sattumalta selailin paikallista viikkolehteä, kun näin kuvan (alla) mainoksen. Ja selvästi keskiviikon kohdalla lukee, että tuplapizzan ostajalle, kaksi olutta yhden hinnalla. Tuotahan ei voi ohittaa, joten menin takaisin "vaatimaan" toista olutta. Löytyihän se ja mikäänhän ei maistu paremmalta kuin "ilmainen" olut! Irri meni yöksi majapaikkaan, minun yöpyessä kasinolla. Kortit eivät suostuneet yhteistyöhön ollenkaan ja kanssapelurit vielä vähemmän. Pienten tappioiden myötä luikin häntä koipien välissä takaisin majaamme.

Alunperin oli tarkoitus kokeilla Uuden-Seelannin lumen kantavuutta juurikin Queenstownissa, mutta en saanut oikein laskuseuraa kenestäkään, joten väliin jäi. Olin jopa varustautunut kaksi yhden hinnalla-lipukkeella, joka tuli olutsalkun kytköskauppana. Jouduin siis pitkin hampain tyytymään ainoastaan olueeseen. Käytiin kuitenkin porukalla kipuamassa läheisen nyppylän huipulle. Näkymät oivat, mäet ei niin loivat! Queenstown muistuttaa hiukan alppimaisemia, ehkö hiukan pienemmässä mittakaavassa. Kovan suorituksen jälkeen lounasteltiin yhdessä. Illalla käytiin vielä päivällisellä yhdessä, pizzalla, kuinkas muuten ja muutamassa baarissa olusella.

KiwiXperience on täällä lähes pyhä ilmiö ja bussikuskit sen mukaisesti puolijumalia. Joka ilta kaupunkiin saapuu bussilastillinen nuoria, jotka ovat valmiita kuluttamaan rahansa baareihin ja elämysturismiin. Bisneksen kannalta on järkevää pitää hyvät välit bussikuskeihin, joten työetuihin kuuluu mm. ilmaiset ruuat, juomat ja aktiviteetit melkein paikassa kuin paikassa. Koska siipeiltiin Flean seurassa, pääsimme myös osallisiksi ilmaisiin juomiin.

Altitude-baarissa käytiin vielä tarkastamassa KiwiX-porukan sekoilua. Lajina oli horisontaaali-benji?!? Kilpailijan piti juosta baarin käytävää eteenpäin benji-köysi selkään kiinnitettynä. Toisessa päässä odotti tietenkin viinatuoppi, mikä piti vielä tyhjentää. Ensimmäinen kilpailija kehiin. Tyttö ravaa hulluna eteenpäin, köysi kiristyy, tyttö saa tuopin käteen, köysi vetää taaksepäin ja seuraavaksi kuuluu armoton mäjäys. Tyttö löytyy selältään baarin lattialta taju kankaalla. Kilpaijoiden "kypärä" = muoviämpäri ilmeisesti suojaa sen verran, että tyttö makaa vain muutaman minuutin tajuttomana baarin lattialla. Tämän jälkeen henkilökunta taluttaa hänet takahuoneeseen. Jotta ilta ei menisi pilalle, kilpailu jatkuu aivan normaalisti. Eikun uusi uhri kehiin. No, nuoriahan ollaan vaan kerran, mutta onneksi tyhmyys ei katoa koskaan...

Käväisin vielä dramaattisen illan päätteeksi kasinolla, kuinkas muuten. Tällä kertaa pöydässä oli varsinainen Hannu Hanhi, joka voitti lähes joka potin. Koko pöytä alkoi jo uskoa salaliittoteorioihin, varsinkin kun pelaajalla itsellään oli tuskin edes säännöt tiedossa. Omalta kohdaltani tarina oli sama kuin edellisenä iltana, joten ei hurraamista. Onnekseni vieressäni istui chileläinen kaveri, jonka kanssa jutustelin ja sain vinkkejä seuraavaan maahamme.

Aamulla päätimme lähteä takaisin Wanakaan, kun laskettelusta ei kuitenkaan tulisi mitään. Mutta sitä ennen piti käydä melkein maailmankuulussa Fergburgerissa. Jos mainitset Queenstownin, kaikki tietävät myös Fergburgerin. Paikasta saa laatu-burgereita 6-9€ hintaan. Ja paikkansa piti: kokoa ja makua löytyy! Paikka on auki noin 20 tuntia vuorokaudesta ja jonoa on AINA, aamusta iltaan. Jokainen hiihtopummi ja lökäpöksylautailija jonottaa kilpaa hampurilaisia. Minäkään en lopulta jaksanut viimeistellä oman hampurilaiseni jälkeen enää Irrin jämiä.


Mutkiteltiin vielä Arrow Townin läpi kohti Wanakaa. Ja karkkipuodin kautta, kuinkas muuten. Sattuipa matkalle vielä kuuluisa A.J. Hacketin (maailman ensimmäinen) benjihyppypaikkakin. Ilmeisesti alkuperäiskansoja ei lasketa mukaan. Sieltähän ne turret tulivat alas. Paikka ei ollut niin houkutteleva, että olisin ollut kiinnostunut (muutenhan toki). Ja koska paikka on se kuuluisa, benjiköydet venyivät kilpaa kukkaron nyörien kanssa. 175 $NZ, kling, seuraava potilas!

Illaksi jälleen kotiin Wanakan leirintäalueelle. Iltapuuhat ja nukkumaan. Seuraavana aamuna oli tarkoitus käydä vaeltelemassa läheisillä kukkuloilla, mutta hiukan sumuisen aamun johdosta eksyin vain lenkille. Tukkoisen aamulenkin jälkeen sain päähäni mennä suihkun sijaan, uimaan Wanaka-järveen. No, sen siitä saa, kylmää oli, uskokaa pois! Iltapäiväksi mentiin kaupungille ostoksille ja nauttimaan kevätauringosta. Kyllä kaupunki on sattunut aika hienolle paikalle. Juuri kun oltiin lähdössä ajelemaan kaupungin ulkopuolelle leirintäalueelle, melkein törmäsimme KiwiX-bussiin. Ringo oli tulossa kaupunkiin lauantaina, joten lähdimme seuraamaan bussia. Käytiin moikkaamassa ja päästiin koeajelulle. Irri pääsi jopa ISON ratin taakse. Ja taas on yksi unelma vähemmän. Huomatkaa Irrin ilme!

Tavattiin Ringo iltasella ja hänen 25-vuotissyntymäpäivänsä aattoa juhlittiin sen mukaisesti. Irri kuitenkin väsähti aivan liian aikaisin ja Ringon ehdotuksesta siirtyi nukkumaan hänen hotellihuoneeseensa. Olimme jo kerran poistumassa baarista, mutta jäimme vielä yksille :) Saavuimme kuitenkin jo ihmisten aikaan, eli hiukan yli kaksi yöllä huoneeseen ja tarkoitus oli jatkaa selvän kuskin (Irri) voimin leirintäalueelle.Ringo kuitenkin taivutteli meidät jäämään nukkumaan hänen king size-petiinsä, kun tämä kaksimetrinen itse nukkui noin 150-senttisellä sohvalla. Tärkeänä osana houkuttelevaan tarjoukseen kuuluivat mm. Vegemite (tuo tämän maanosan lahja maailmalle)-keksit yöpalaksi. No, onneksi aamuun ja herätykseen oli vain muutama tunti aikaa, meidänkin suunnitelmissa oli nimittäin ajaa seuraavana päivänä pitkän matkaa takaisin Christchurchiin autonpalautukseen. Irrillä aamuvuoro :/ Ringosta en tiedä, mutta hänhän ajaakin suuremmalla kalustolla. Mutta tämä kiiwien vieraanvaraisuus on ihan ennen kuulumatonta, hävetti vain vähän...

Sanottiin aamulla heipat Ringolle ja sopimus uudelleentapaamisesta viimeistään vuonna 2012 solmittin samalla. Lähdettiin leirintäalueen ja pyykkäyksen kautta kohti Christchurchia. Matka meni leppoisasti, eikä myöskään pelätystä lumesta ollut matkalla tietoa. Itse kaupungista oltiin jälleen saatu hyvä hotellidiili ihan keskustasta. Kyllä kelpasi autossa nukkumisen jälkeen! Käytiin puunaamassa Conan puhtaaksi sisältä ja ulkoa ja Asko ansaitsi maailman nopeimman imuroijan tittelin; koko auto alle viidessä minuutissa! Kun Conan oli putsiskliini, ajettiin auto sopimuksen mukaan Wickedille ja "piilotettiin" avaimet pakoputkeen. Ja kiitokset Pyhimys Piolle hänen suojeluksestaan meidän automatkoille sekä Australiassa, että Uudessa-Seelannissa. Kaikki meni loistavasti, vieläpä ilman vakuutuksia...

Loppuilta meni tutulla kaavalla; Asko kasinolle ja Irri rentoutui hotellilla. Aiemmasta poiketen, matkakassamme koheni viimeisenä iltana huomattavasti (7xsisäänosto). Otettiin niin sanotusti potut pottuina. Aamulla aikainen herätys ja lentokentälle, josta oli lento ensin Aucklandiin ja iltapäivällä edelleen Santiagoon, Chileen. Ja vaikka kuvasta voisi päätellä, Aucklandin lentokentällä meillä ei ollut mitään kiirettä.


Kettu jättää jälleen jäähyväiset Uudelle-Seelannille ja kaikille ihanille ystäville, joihin tutustuimme. Kohti Uutta Maailmaa käy tiemme (ja tämä Uuden-Seelannin blogiosuus on VIHDOIN paketissa)!

9.- 11.8.2010 Kiwi road trip, osa VI

Vaikka oltiin hiukan pelätty ylittää Haastin sola kesärenkailla, uutisissa mainittu lumimyräkkä oli kuitenkin vain toisella puolella vuoristoa. Solassa ei ollut lumesta tietoakaan, ainoastaan muutamia lumihuippuisia vuoria ja vesiputouksia. Päästyämme Wanakaan saatiinkin hiukan kuittia asiasta Flean sukulaisilta. Kuten näkyy, niin baari-illat kuluu täällä samalla tavalla kuin muuallakin kehittyneissä valtioissa - tekstaillen!

Vietettiin suht rauhallinen ilta ja mentiin yöksi leirintäalueelle. Kansallispuistoissa homma toimii omatoimisuusperiaatteella. Portilla täytetään kuponki, johon täytetään henkilö- ja ajoneuvotiedot. Lisäksi toiseen kuoreen sujautetaan rahat (7€NZ/hlö). Puistonvartija käy "kuulemma" aamuyöllä tarkistamassa maksut ja ajoneuvot. Vähintäänkin tie kutsuu, jos maksuja ei ole suoritettu. Yö oli todella viileä ja aamulla maa oli huurussa ja lätäköt jäässä. Jostain syystä meillä ei ollut yhtään kylmä yöllä. Jokohan sitä on taas alkanut suomalainen veri virtaamaan suonissa? Oltiin varattu kyseiseksi aamuksi ratsastusretki Cardronasta, mutta aina sitä yhden sorsan ehtii lihottaa, anteeksi ruokkia. Minulla kun oli luultavasti paistin kuva silmissä...

Oltiin muodikkaasti 10 minuuttia myöhässä talleilta, mutta retkelle lähti vain yksi muu turisti, joten haitta ei ollut suuri. Ja ratsaille hoi!!! Kyse oli lännentyylin ratsastuksesta ja alla ison pyllyn lisäksi Appaloosa-hevoset. Huomatkaa tyylinäytteet: John Wayne ja Calamity Jane. Minun taustalla tosin pyörii joku Turre lippa vinossa. Minun hevosen nimi oli Pisama ja Irrin Peppi-värityksellä varustettu hepo: Pocahontas. Kuin suoraan Hopeanuolesta.

Heitettiin kaikan kaikkiaan yli kahden tunnin ratsastuslenkki aivan upeissa maisemissa Cardronan laaksossa. Oltais varmaan menty vauhdikkaamminkin, mutta noi kaakit halusivat alkuun käyskennellä omia polkujaan. Vai mitä Irri? Vasta kun saatiin keppi toiseen käteen, alkoi "yhteistyö" paranemaan. Sitten lähti nopea ravi ja laukka kuin Bjurströmillä konsanaan. Raippaahan ei edes tarvitse käyttää, riittää kun hevonen tietää millainen ase tietämättömällä ratsastajalla on :) Matkaa tehtiin siis lähinnä käynnillä, mutta paremmilla tieosuuksilla laitettiin kannustinta hevosen kylkeen ja laukattiin.Tuo oli kyllä minun lempietenemismuoto. Retkellä mentiin muutaman lammaslauman läpi, purojen yli ja kerättiinpä karannut lammaslaumakin takaisin aitaukseen. Siinä sivussa sitten ammuttiin muutama intiaani ja pidätettiin maantierosvoja. Ja katsokaa, kaikki tämä ilman käsiä! Pam, ja sitten mä heräsin! Jälkikäteen vielä hoidettiin hevoset ja syötettiin meidän omat ylijäämävihannekset auton takakontista. Tuo heppa on muuten erittäin epäluuloisen näköinen Askon hoitaessa sitä...


Ai niin, nähtiin ratsastuksella kun kiwit/turistit lensivät laaksossa helikopterilla ja ampuivat jäniksiä - luultavasti singolla. Hmmmm.... jotenkin epätasainen taistelu. Vähän kuin minä vastaan Ihmeneloset. Ja sitten mä oikeesti heräsin. Rtasastus oli joka tapauksessa hieno elämys, jota mentiin pureskelemaan lounaan lisäksi Cardrona-hotelliin. Hotelli on muuten yksi Uuden-Seelannin vanhimpia, vuodelta 1863.

Lounaan jälkeen käytiin Beer Worksin pienpanimossa kysymässä esittelykierrosta. Ystävällinen neiti kertoi, että isäntä-Dave ei ole paikalla, mutta voitte soittaa ja tulla huomenna uudestaan. Ei ongelmaa. Päätettiin tuhlata 3 dollaria lisää ja otettiin yöksi paikka karavaaniparkista. Oli vessaa, lämmintä suihkua ja isoa keittiötä kaikkine herkkuineen (jopa siis uuni!). Kaupasta tarvikkeet ja eikun ruoanlaittoon. Uuni on ollut tällä matkalla niin harvinaista herkkua, että ostettiin paistettava pakastekaakku ja lykättiin uuniin jälkiruoaksi. Nam, nam! Ilta meni jutustellessa mukavia muiden matkailijoiden kanssa, harvinaisempaa herkkua kun matkustelee omassa autossa.

Aamulla aurinko näytti taas kasvonsa ja ilma oli kuin morsian. Asko lähti sään innoittamana lenkille ja minä jäi nauttimaan kauniista säästä. Iltapäivällä olisi tarkoitus lähteä kohti Queenstownia, jossa tapaisimme jälleen Flean ja sukulaiset. Matka Queenstowniin Wanakasta ei ole kuin hiukan yli tunnin, joten ehdimme nauttia Wanakassa kauniista ilmasta. Yritettiin myös mennä panimokierrokselle Beer Worksin panimolle, mutta palvelu oli hiukan tympeää ja Dave panimosta ilmoitti, ettei turrekierroksia sinä päivänä tehdä, koska hän on kipeä (päästä). Jaa, ei sitten, jos ei raha kelpaa... Meillä oli myös muita suunnitelmia aamupäiväksi...

Ja sitten minä tipahdin täysin toimivasta lentokoneesta, totaalisen ventovieraan seurassa. Huimaa! HUI! MAA! Jep, jep, eli menin turistihalpaan ja ostin itselleni tandem-laskuvarjohypyn. Eihän se halpaa ole, mutta itse saa räätälöidä mitä lisukkeita haluaa pakettiin. Suosittua on ottaa videokuvaus hypystä, joko käsivarakameralla tai sitten toisen ammattihyppääjän toimesta. Lisäksi saa valita hautakivensä ja muistokirjoituksen, no ei. Kuten yleensä, vedin ala-avain tyylillä, eli low-key. Joten kuvamateriaalia hypystä löytyy lähinnä kuivaharjoittelusta: 1) pelokasta istuskelua koneessa, 2) hyppy koneest, 3) liitelyä ilmassa 200km/h, 4) varjon aukeaminen, 5) laskeutuminen peffa edellä, 6) paluu arkeen - tyyliin Top Gun. Oikeastaan vain yksi vaihe jäi kuvasarjasta pois: vaihe 0) maksu kassalle; 265 $NZ.


Kaiken kaikkiaan kokemus oli mieleenpainuva. Olin jo edellisenä iltana "päättänyt" olla panikoimatta koko asiasta, joten edes aamulenkillä ei tullut ylimääräisiä kikkareita lahkeesta. Tämähän on vähän niin kuin pelkurin valinta, kun ei suostu ajattelemaan koko hyppyä. No, itse hypyn aikana jouduttiin odottelemaan yli 10 minuuttia vajaassa neljässä kilometrissä, koska lentokentän yllä oli muuta liikennettä. No, sehän ei haitannut. Itse ohjaajat imailivat sen ajan lisähappea. Mielestäni on ihan mukavaa, jos itse varjonhoitaja on suht tajuissaan. Samalla sain siis maisemalennon ja maisemat olivat MAHTAVAT. Kameraa vain ei ollut mukana :(

Näinkin vauhdikkaan päivän jälkeen ei voi kuin todeta: "Been there, done that, bought the T-shirt."