26.2.2010 Jääkiekko (42151km)

Suomi-Tsekki 2 - 0
Ruotsi - Slovakia 3 - 4, mutta hävisikö Ruotsi tahallaan?

18.-23.2.2010 Pulau Perhentian Kecil, Malesia (42151km)

Hong Kongista otettiin halvin mahdollinen lentovaihtoehto Malesian Penangille ja siitä edelleen yöbussilla niemimaan itärannalle ja edelleen Perhentian-saarille, jotka turisti-infon mukaan olivat jo auki monsuunisateiden päätyttyä. Kaivattiin todella lämpöä ja auringonpaistetta Hong Kongin kylmyyden jälkeen ja sitähän saarilta kyllä löytyi.

Perhentialla majoituttiin pienemmälle kahdesta saaresta ja eipä saarielämästä juuri muuta raportoitavaa ole kuin sitä tavallista tarinaa; riippumattoilua, palaneita neniä, snorklausta, uimista, syömistä. Jaksettiin juuri ja juuri myös vaivautua katsastamaan vedenpinnan alainen elämä pullojenkin kanssa. Eipä mitään erikoista, mukavan rento dyykki, muttei tarvetta toiseen. Jälleen aika paljon kuollutta korallia.

Jostain kumman syystä Perhentian oli myös kansoitettu ruotsalaisilla (taas kerran!), mahtavatko suunnitella K-Aasian saarten valtaamista, kun niin joka saarella pyörivät? No, eipä kiinnostanut ruotsalaispoikia juurikaan olympialaisten jääkiekon Suomi-Ruotsi-ottelu, joka me katsottiin livenä rantabaarissa. No, onneksi ei ollut enempää vastustajien edustajia katsomossa, huonostihan siinä meille kävi.

Perhentialta suunnattiin Singaporeen odottamaan Kaijan ja Pirkon ja edelleen Marleenan ja Aaron tuloa. Siitä meillä alkaakin sitten muutaman viikon mittainen LOMA Borneolla ja Langkawilla. Voipi olla, että kirjoitteluun tulee taas taukoa, yrittäkää siis kestää, niin mekin =).

13.-17.2.2010 Hong Kong & Macao (39479km)

Kiinalainen uusivuosi lähestyi sopivasti, joten ajateltiin käyttää "luppoaika" kätevästi ja painella Kiinaan, elikkäs Hong Kongiin. Halvimmat lennot taas alla, joten saapumisaika Hong Kongin kentälle oli noin 01.00 yöllä. Nu(o)kuttiin yö lentokentällä, mutta näinkin sivistyneessä maassa löytyi internetti kentältä, joten Irri nukkui ja minä roikuin netissä.

Astuessamme ulos kentältä karu totuus säästä valkeni, toisin kuin aamu. Ulkona oli sumuista, tihkusadetta ja lämpötila noin 15 astetta. Jotensakin meillä oli käsitys, että ihan näin kehno sään ei pitänyt olla. Myöhemmin kuulimme, että hiukan ennen tuloamme oli ollut aurinkoista ja 25 astetta. Oikeastaan ensimmäistä kertaa reissullamme kohtasimme huonoa säätä :(


No ei auttanut muuta kuin laittaa ainoat pitkät housut ja paita päälle ja alle 3 t-paitaa. Aamupalaa napaan ja kohti hostelia, joka sijaitsi Causeway Baylla, Hong Kong-saarella. Perillekin löydetttiin, vaikka hostelilla ei ollut yhtäkään opastusta missään. Siinähän se aamupäivä menikin mukavasti. Alakerran vahtimestari vielä kieltäytyi puhumasta sanaakaan, vaan ainoastaan esitti kyltin, jossa luki:"En puhu, en auta!" Huone oli kuitenkin ihan siisti, joskin sänky hiukan kovahko ja vain 160cm pitkä. Tuli mieleen Jussin kanssa suoritettu Bulgarian ekskursio, jossa sängyt oli tehty jo edesmenneen itä-karpatialaisen vuoristopygmiheimon mittojen mukaan (150cm pitkät olkipatjat). Tähän päälle vielä huoneen eristys oli olematon ja tietenkin lämmittämätön, joten huoneessa ollessa piti olla lähinnä vällyjen välissä (ja nyt en puhu Bulgarian matkasta). Onneksi oli sentään paksu peitto. Kaiken tämän valituksen jälkeen nukuimme kuitenkin reissun parhaat unet Hong Kongissa. Ilmeisesti sen verran kylmäverisiä kuitenkin ollaan.

30 minuutin kuuma suihku ja vieläkin enemmän vaatetta niskaan ja kaupungille. Pyörittiin aikamme kaupungilla väkijoukossa ja ostettiin kaupasta sushia ja olutta, mutta tultiin aikaisin nukkumaan. Sunnuntaina käytiin seisomassa hillittömässä tungoksessa ja vesisateessa Victoria Parkissa muiden mukana mitään ymmärtämättä uuden vuoden vietosta. Nähtävyyksiäkään ei liiemmin päästy katsastamaan, koska sumuisen sään takia ei ollut mitään järkeä mennä esim. The Peakille tai näköalahissiin. Kowloonissa käytiin toreilla ostamassa esim. hansikkaita ja huppareita lämmikkeeksi. Sekä ihmettelemässä uuden vuoden kulkuetta, mikä nyt oli aika pettymys. Lähinnä siellä oli erilaisia mainosständejä pyörillä. Ja älkääkä kysykö mitä joulupukki ja pääsiäismuna tekevät kiinalaisessa uudenvuoden kulkueessa???

Maanantai oli varattu Macaon vierailua varten, kun jotenkin tajuttiin, että kyseinen paikkahan on vain tunnin lauttamatkan päässä. Ja onneksemme selvisimme tunnin lauttamatkasta ilman humalaisten miesten tanssiinhakuja :) Ja tietenkin, jos pelkää tulevansa merisairaaksi, pääsee paikalle myös kopterikyydillä. Jos kasinot Macaolla on hurjia, niin kiinalaiset uhkapelurit vieläkin hurjempia tai siis kurjempia. Pelisalit koostuu sadoista pelipöydistä, joissa nämä uhkapelurit pelaavat autonsa, talonsa ja kaiken muun. Peliautomaatteja sen sijaan karsastavat, koska uskovat niiden olevan epäreiluja länsimaisen hapatuksen tuotetta, kun taas Sicbo, ruletti, Black Jack ovat täysin taitopelejä!!! Voi voi. Käytiin muutamalla kasinolla, mutta ei noista kuvista saa oikein käsitystä ja tietenkään kasinon sisällä ei kuvia saa ottaa. Mutta esim. Venetia-kasinolla esiintyy Cirque du Soleil, kasinossa on kanaaleja gondooleineen ja tietenkin tuhansia uhkapelureita.

Ja kun kerran kasinolla ollaan, niin pitihän se onneaan käydä koettelemassa. Kiinalaiset eivät suuremmin pokerista perusta, joten onnekseni muutama sellainen sattui samaan pelipöytään. No eikun korttia pöytään. Tällä kertaa jakajat sentään tiesivät tehtävänsä ja rakekin oli kohdallaan. Ehdin istua vain pari tuntia pöydässä, kun paluulautta oli jo lähdössä, mutta matkakassamme karttui mukavasti 6000 HKD:llä (valitettavasti kyseessä vain Hong Kongin dollarit). Pelimerkkien vaihdossa oli niin kova ruuhka, ettei vaihto onnistunut alkuunkaan, vaan minun olisi pakko tulla seuraavana päivänä uudestaan pelimerkkien kanssa. Lauttaan ehdittiin juuri ja juuri, mutta merenkäynti oli koventunut sen verran, että lautta tuli kiinalaisen oksennuskuoron kera myöhässä takaisin Hong Kongiin. Tarkoitus oli ehtiä kahdeksaksi ilotulitukseen, mutta ei ehditty nähdä kuin rippeitä lautalta. Ilotulitus oli kuulemma ollut aikamoinen spektaakkeli :) Ajoitus ei toiminut taaskaan.

Seuraavaksi päiväksi oli tarkoitus mennä laukkakisoja katsomaan, mutta olin pakotettu takaisin Macaolle vaihtamaan pelimerkkejä. Kävin vielä kääntymässä pokeripöydissäkin, mutta tällä kertaa paikalla oli todella paljon länsimaalaisia pelaajia, jopa PokerStarsin väreissä. Jonkin aikaa pelailin, mutta tyydyin osaani ja kävin vaihtamassa merkit. Lautalla taksiin ja seuraavana aamuna kohti lämpimämpiä maita.

Huomiot Hong Kongista: ajoituksemme petti melkein joka suhteessa, eli suunnilleen kaikki suunnitelmat meni persiilleen. Parhaat/halvimmat ruuat saatiin paikallisista teehuoneista ja välillä keittoannosten koko oli mallia ämpäri :) Muistuu mieleen Spjutsundin makkarakeitot Jarkon kanssa. Kiinalaiset eivät ole merenkävijöitä, vaan noilla lautoilla oli tasainen oksennuksen humina. Lisäksi kiinalaisilla on visuaalisia haasteita. Ensinnäkin 95%:lla kiinalaismiehistä on silmälasit; joko niihin on tarvetta tai sitten Optikko Arvolalla vain on ollut poikkeuksellisen tehokas myyntitykki paikalla. Kävelyvauhti kiinalaisilla ei ole hurja, mutta yhdistettynä havaintokykyyn sitäkin tukkoisempi. Yritit sitten ohittaa yksittäistä kiinalaista missä tahansa, niin aivan varmasti et törmäämättä pääse. Viereinen kuva Gobin autiomaasta -> Se vaan pitää itse kokea, että uskoo. Kiinalaisten pelitaidot jo tiedättekin...

Ps. Nyt kaikki lentohenkilökunta hereillä. Lentäessämme Cebu Airlinellä henkilökunnalla on tapana pitää nyt jo legandaariseksi muodostuneita tieto/taito-kilpailuja lennon aikana. Esim. Henkilökunta laulaa karaoke kappaleita ja matkustajien arvatessa oikein saa palkinnon. Nyt ei muuta kuin Finnairillakin aloitelaatikkoon rustailemaan ehdotuksia työkuvan muutoksesta. Piristää kivasti lentoa :) Tässä vain kuva, yritän vielä ladata videon myöhemmin.

8.-12.2.2010 Donsol, Legazpi & Mount Mayon, Filippiinit (37746 km)

Otsikosta poiketen olemme tällä hetkellä jo aivan muualla. Itse asiassa kolmannessa valtiossa Filippiinien jälkeen, joten kiirettä on pitänyt. Syynä tämän hetkiseen paikan valintaan Perhentian-saarilla oli lähinnä kylmä ja kostea sää, joka pääsi yllättämään huonosti varautuneet matkailijat Hong Kongissa. Tällä hetkellä lämmittelen siis kohmeisia sormiani kirjoittelemalla ajankuluksi blogia. Ja kuten kuvista näkyy kirjoittaminen on välillä kovaa työtä... Hatun nosto siis kaikille freelance-toimittajille. Ymmärrän, ei se ole helppoa elämää...

Mutta ajassa taaksepäin takaisin valaiden ja tulivuorten pariin Filippiineille. Manilan jälkeen kiiruhdimme lentokoneella Legazpiin, josta jatkoimme suoraan Donsoliin. Kyseessä tuppukylä, jossa ainoa nähtävyys on vuosittan tapahtuva valashaiden (paikallisesti butandin) kerääntyminen vesialueille. Tarkkoja syitä ei tiedetä miksi näin tapahtuu, mutta ainakin planktonipitoinen vesi tarjoaa runsaasti apetta kaloille. Ja turistipitoinen kylä tarjoaa apetta paikallisille, joten kyseessä jonkinmoinen turistirysä. Toiminta on toistaiseksi vielä suht pientä, mutta jo nyt rikkaimmat turret lentää aamulla Legazpiin, taksilla Donsoliin, valashaiden "metsästys", taksi takaisin ja lento illalla johonkin muualle. No, eipä mekään yhtä yötä pitempään vietetty Donsolissa, tosin osasyynä oli käteisvarojen loppuminen. Hotellin isäntä tosin olisi tarjoutunut vaihtamaan todella huonolla kurssilla euroja ja bussimatkalla tapaamamme tanskalaisnainen olisi myös lainannut meille rahaa, mutta menimme illallisella törsäämään loputkin rahamme ja jouduimme lopulta palaamaan yhden yön jälkeen Legazpiin.

Niin, mutta ne hait, tai siis valaat, tai siis valashait, no ainakin ne on kaloja. Ja siis maailman suurimpia sellaisia. Ja voi pojat, kyllä ne on suuria! Kun ensi kertaa "törmää" kyseiseen otukseen elementissä (vesi), johon ihmistä ei ole luotu (vaikka Jussi väittää jotain muuta), niin pelonväreet kulkee pitkin selkää. Kokemusta on vaikea kuvailla, mutta termi epätodellinen on varmaan aika lähellä. Koska kalat on tulleet paikalle syömään planktonia, näkyvyys vedessä on vain noin luokkaa viisi metriä, joten kalan kohtaaminen tulee jokseenkin yllättäen.

Ja vaikka näkemämme nuori yksilö ei ollut kovin iso, vain 9-metrinen, kalaa on mahdoton nähdä yhdellä silmäyksellä. Selkätäplät vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat, kun nämä otukset hitaasti (no, sai siinä kyllä turre polskia ihan tosissaan) lipuvat eteenpäin. Itse en onnistunut näkemään kuin yhden valashain koko aamupäivän aikana, mutta tämä ei harmita. Olkoon se kokemus sitäkin ainutlaatuisempi. Irri oli taas kerran oppaan suosikkioppilas ja opas veti Irrin aina ekaksi paikalle, joten Irri onnistui näkemään valashait kahdesti ja kerran melkein tuli syödyksi, kun opas tarjosi Irriä herkkupalana kalalle (siis veti suoraan kalan ammollaan auki olevan suun, läpimitta noin metri, eteen).

Ainutlaatuisuudesta ei voi ehkä puhua kuin tuon kalan kohtaamisen osalta, sillä muutoin retki herätti hiukan ristiriitaisia tunteita. Ennen vanhaan valashaita kalastettiin aivan kaupallisessa tarkoituksessa ja kanta saatiin kalastettua miltei sukupuuton partaalle. Nyt paikalliset kalastajat on kuitenkin valjastettu turismin satulaan, siis hyvä esimerkki melko onnistuneen tuntuisesta ekoturismista. Kylässä on toimistoa, kansallispuistomaksuja, venemaksuja, yms yms.. Lisäksi on laadittu ohjeistusta ja määräyksiä yhdessä WWF:n kanssa kuinka kaloja häiritään mahdollisimman vähän. Kuten että vain yksi vene saa lähestyä yhtä valashaita kerrallaan ja vain 6 snorklaajaa saa olla kerrallaan vedessä, varoetäisyydet valashaihin on 4 metriä johonkin suuntaan ja 6 metriä johonkin suuntaan. Mutta kun päästään vesille, säännökset vesittyvät. Kun yksikin valashai havaitaan kaikki veneet kiiruhtavat paikalle ja dumppaavat kaikki snoklaajat yhtäaikaa veteen. Joten päivän aikana sattui muutama pieni venekolari ja luultavasti monikin snorklaaja sai räpylästä ja nyrkistä päähänsä. Toiminta muistutti amerikkalaisesta "been there, done that"- kertakäyttökulttuurista, jossa tärkeintä on päästä kehuskelemaan "tehty ja nähty!" Joten vaikka vedenalainen kokemus oli varmasti uskomattomin tähän asti, niin Tankokon delfiini-retki jäi silti kokonaisuutena mieleen hienompana kokemuksena. Haiden isäksi Donsolissa syötiin yksi parhaista illallisista Filippiineillä, oikeastaan ainoassa paikassa joka ylipäänsä oli auki koko rannalla. Hinta oli hiukan suolainen (10€/hlö), mutta toisaalta hinta sisälsi margaritat täällä keskellä viidakkoa, joten ei voi valittaa. Ja näin jälkikäteen ajateltuna hintahan oli naurettava, mutta täällä tulee mukauduttua paikalliseen hintatasoon, johon nähden tuo oli ökyhintainen.

Siirryttiin siis takaisin suurempaan Legazpin kaupunkiin. Lento takaisin Manilaan ja edelleen Hong Kongiin olisi vasta kolmen päivän päästä ja epätoivoissamme mietittiin tekemistä parille päivälle (jottei vaan mene aika hukkaan, kun on rajattu aika matkusteluun...!). Tajuttiin vasta Legazpissa, että ollaan sattumalta (taikka sitten kohtalon johdattamana...) päädytty aivan Mayon-tulivuoren (2462m) juurelle ja mikä olisikaan parempi paikka harkita kyseisen vuoren valloitusta! Mayon tulee filippino-kielen sanasta, joka tarkoittaa kaunista. Ja kaunis tämä vanha rouva todella on, se on miltei täydellisen pyramidin muotoinen ja kraateri on täydellisen pyöreä muodoltaan. Näkymä tulivuoresta on hyvin vaikuttava myös siitä syystä, että vieressä ei ole vuoristoa (kuten alppimaisemissa yleensä), vaan tulivuoren ympäristö muistuttaa lähinnä Pohjanmaata.


Ja jos nyt mediatietoisimmilla lukijoillamme alkaa muistissa kaihertaa tutulta kuulostavat uutisotsikot, niin voimme kertoa, että kyllä: tämä on juuri se tulivuori, jonka aktivoituminen ylitti Suomenkin uutiskynnyksen viimeksi joulukuussa 2009. Silloin siis noin 10 000 lähialueiden ihmistä evakuoitiin pois vuoren juurelta, koska vuori alkoi syökseä laavaa ja tuhkaa. Tämä tulivuori ei siis todellakaan ole mallia "nukkuva/sammunut/hiljaiseloa viettävä". Mayon on purkautunut joulukuuta ennen viimeksi vuonna 2006, jolloin laavapurkausten jälkeinen mutavuory surmasi jopa yli 1000 ihmistä. Sitä ennen purkauksia on sattunut tasaisesti vuosina 1999, 2000, 2001 ja 2004.

Mutta meidän varatessa reissua tulivuorelle, vuori oli luonnollisesti rauhaksiin ja pääsimme matkaan. Varattiin päivän reissu, jossa emme tosin pääsisi kraaterille saakka (se olisi vienyt kaksi kokonaista päivää), vaan noin 1800 metriin, kakkosleiriin saakka. Matkaan lähdettiin kahden oppaan voimalla klo 5 aamulla. Odotimme reitin olevan ylämäkeä, mutta melko helppokulkuista, käveltävää maastoa. Kuinka väärässä olimmekaan! Reitti oli äärimmäisen raskas ja sisälsi todellista kiipeilyä (miinus köydet) ja itsensä vetämistä ylös kielekkeeltä toiselle. Ylöspäin matkaa tehtiin reilu kolme tuntia ja takaisin saman verran. Onneksi oltiin varattu mukaan energiajuomaa ja syömistä, muuten olis joku saanut kantaa meidät vuorelta alas. Onneksi alastullessa tuli vielä pieni sadekuuro, joka kätevästi kasteli (lue: liukastutti) kivikkoisen maaston ja näin vielä lisäsi vaara-/vaikeuskerrointa. Hengissä, mutta pienillä naarmuilla kuitenkin selvittiin, mutta vaativuus (lue: vaarallisuus) hiukan ylitti normaalin turistikiipeilyn. Päivän päätteeksi todettiin, ettei meistä enempään olisi ollutkaan, sen verran kova rutistus kiipeäminen oli. Mutta näkymät oli kyllä jälleen uskomattomat ja luonto todella kaunis. Kuten kuvasta näkyy, niin joulukuisen purkauksen laavavyöryt höyryävät vieläkin. Hieno kokemus, mutta kyllä se voimille otti.

Lähtiessämme perjantaina päivän viimeisellä lennolla kohti Manilaa törmäsimme yllättäen samaiseen tanskalaiseen Karinaan, joka tuli itku kurkussa vastaan lentokentällä. Hänen lentonsa paria tuntia aikaisemmin oli peruttu sateisen sään takia. Lento Manilasta oli käynyt kääntymässä Legazpin yllä, vain todetakseen kiitoradan olevan liian märkä laskeutumiseen ja palannut takaisin Manilaan. Kyseisen kiitoradan huoltotoimet kun rajoittuu lähinnä kahteen harjamieheen ja yhteen harjaan. Karinalla oli vielä samana iltana jatkolento Palauhun, jossa oli tarkoituksena osallistua 8 päivän liveboard(sukellusristeily)-reissulle. Tuonne tyynenmeren saarelle lennetään vain kahdesti viikossa, joten hätäännyksen voi ymmärtää. Mekään emme voineet auttaa asiassa, koska meilläkin oli vielä jatkolento Hong Kongiin samana iltana. Sen lisäksi ei ollut varmuutta pääseekö meidänkään lento laskeutumaan. No, ei muuta kuin sormet ristiin ja odottelemaan. Hyväksi onneksi Karina sai jostain siiven päältä vielä yhden paikan tuohon meidän koneeseen. Ja onneksi kiitorata kuivui sen verran, että konekin saapui. Päästiin kaikki onnellisesti Manilaan, mutta 8 tunnin odotusajasta huolimatta Karina ei enää uskaltanut poistua Manilan lentokentältä (toisin kuin me). Täytyy myöntää, että kerrankin (vähän niin kuin Pekka) olimme onnekkaita kun emme varanneet lippua edellisestä koneesta, muuten olisimme jääneet Legazpiin muiden ei niin onnekkaiden mukana.

Ai niin, lennettäessa Legazpiin ja pois, lentokone laskeutuu ja nousee tulivuoren viereen ja jos istuu koneen vasemmalla puolella ja sää on hyvä, saa mahdollisesti otettua kuvia (kuten Irri) uinuvasta kaunottaresta (kuva 1). Pois lähtiessämme kaunotar ei sitten enää uinunutkaan, mutta ilmeisesti tuollainen pikku tupruttelu on ihan normaalia (kuva 2), vai pääsikä Mayon jo uutisiin Suomessa? Onneksi tehtiin tuo kiipeilyekskursio edellisenä päivänä, vai mitä! Ettei vaan olisi rouva suuttunut amatöörikiipeilijöiden häirinnästä?

Jatkolentoa odotellessa Manilassa ehdin vielä käydä pyörähtämässä kasinolla (Irrin pitäessä postia läheisessä ostoskeskuksessa) ajatuksena kohentaa matkakassaa pokeripöydässä. Pokerin taso kasinolla oli huikean huonoa ja sen alitti ainoastaan jakajien taidot. Enemmän kuin kerran pelaajat joutuivat oikaisemaan jakajan virheitä (esim. kun jakaja "vahingossa" otti liikaa rakea=kasinon osuutta peleistä). Rake nyt oli muutenkin 10%, joten vaikea tuolla on voitolle jäädä. Tällä kertaa kortit eivät olleet yhteistyökykyisiä ja bluffaaminen kyseisen tasoisessa porukassa oli mahdotonta, joten poistuin täsmälleen omillani pois, kuten meidänkin korttiringeissä on tapana (vai mitä Risto?). Joka tapauksessa, Filippiinit oli todella hieno maa ja kokemus jälleen kerran. Kettu kuittailee siis Filippiineiltä tältä erää ja kunnes tapaamme jälleen! Over and out!

6.-8.2.2010 Manila, Filippiinit (36824 km)

Päätimme kuitenkin antaa Manilalle uuden mahdollisuuden heikohkon ensivaikutelman jälkeen ja yövyimme siellä pari yötä ennen lentoa Etelä-Luzoniin. Yritettiin myös ottaa kontaktia Sakarin filipino-kollegaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Voipi olla, että paikallisen opastuksella kaupungista olis saanut enemmän irti.

Lento Puerto Princesasta Manilaan oli perillä vasta noin yhdeksän aikaan illalla ja kuten tavallista, emme olleet tehneet mitään etukäteisvarausta majoituksen suhteen (mitäs sitä turhia...). Pyörähdettiin taksilla etukäteen valittuun kaupunginosaan, Malateen, jossa kuulemma olisi edullista backpacker-majoitusta. No, melkein kaikki paikat olikin täynnä ja halvin vapaa huone olis ollut 1400 pesoa, eli törkeät yli 20 euroa. Kaiken lisäksi ikkunan takana rakennettiin suunnilleen uutta World Trade Centeria vielä klo 23 illallakin ja senhän tietää, ettei täällä pidetä vapaapäiviä viikonloppuinakaan. Alennusta ei pyynnöistä huolimatta herunut ja jouduttiin suuntaamaan uudelleen kadulle.

Turistikaduilla meidät nappasi kynsiinsä joku paikallinen ravintolan työntekijä/hostellin sisäänheittäjä/yleinen häsläri, joka lupasi, että hän tietää halvemman majoituspaikan. No, eikös kuulostakin eika epäilyttävältä ja ehkä jopa vaaralliselta, mutta lähdettiin kuitenkin kävellen miehen matkaan mentaliteetilla "eihän se ota, jos ei annakaan" vai miten se oli? Majoitus löytyi syrjemmiltä sivukaduilta ja olihan se halvempi kuin muut. Ja totta kai siihen oli syynsä: huone oli lievästi sanottuna karu ja tunnelma paikassa oli jokseenkin , miten sitä nyt sanoisi... hämärä. Pidettiin arvotavarat visusti mukana huoneesta poistuttaessa ja ovet lukossa yöllä. Tuupattiinpa vielä pöytäkin oven eteen yön ajaksi. No, mitään sen kummempaa, yöllistä humalaisesten tappelua ja arveluttavilta vaikuttavien naishenkilöiden käytävillä liikuskelua lukuun ottamatta, ei tapahtunut. Ja päätettiin myös jättää vaihtamatta paikkaa seuraavana päivänäkään, koska päivittäinen säästö majoituksen suhteen oli aika huikea.

Lähdimme seuraavana päivänä avoimin mielin tutkimaan kaupunkia päivänvalossa. Kävelimme ristiin rastiin pitkin lähitienoita, mutta surullista kyllä, mielipiteemme ei juuri ensivaikutelmista muuttunut. Manila on suurkaupunki ja totta kai 11 miljoonaan ihmiseen mahtuu monenlaista kohtaloa, mikä on näkyvissä myös kaduilla. Paljon kerjääviä lapsia, eri asteittain sekaisin olevia ihmisiä, kaikenlaista häsläriä, myyjää ja hämärätyyppiä. Filipinot on myös "kuuluisia" siitä, että kuseksivat melkein minne tahansa (muistuttaako tämä myös jotain muuta kansaa?) ja Manilassa sen kyllä huomaa, pissa haisee vähintäänkin joka toisessa kadunkulmassa muiden eritteiden lisäksi. Kaikista surullisinta on kuitenkin nähdä pieniä lapsia kaduilla illan pimettyä aivan itsekseen...

Ainoa paikka, joissa Manila tuntui joten kuten siedettävältä, olivat valtavat ostoskeskukset, joita täällä on joka paikassa. Manilassa ostoskeskuksissa hengailu on paikallinen ajanviettotapa ja ostoskeskuksia on kaikenlaisia ja -kokoisia. Yksi Manilan ostosnähtävyyksistä on Mall of Asia, Kaakkois-Aasian suurin ostoskeskus, jossa on normaalien leffateattereiden lisäksi mm. koripallo- ja jääkiekkokenttä.

Täällä Aasiassa myös ostoskeskusten food courtit, eli ravintolakeskittymät, on usein paikkoja, joista saa parasta ruokaa ja kaiken lisäksi halvimmalla. Käytiin testaamassa Mall of Asian food court, josta nautittiin melkein ilmaiseksi sushia ja muita herkkuja. Ostoskeskuksen parvekkeelta nähtiin myös melko hieno auringonlasku, jonka hohtoa himmensi kuitenkin jonkin verran tieto, että auringonlaskut täällä tekee niin upeiksi lähinnä kaupungin yllä lepäävä saastepilvi.

Harhaillessamme ympäri kaupunkia, osuimme sattumalta myös kaupungin vierasvenesatamaan ja olo oli kuin köyhän miehen Monacossa, melkein pääsi unohtumaan millainen tämä kaupunki muualta on. Satamassa nautittiin auringonpaisteesta ja kuvien perusteella voisikin ajatella, että Manila onkin kaunis kaupunki. No, otamme mielellään vinkkejä mitä muuta täällä olisi voinut tehdä ja mistä nauttia. Vaikka emme kyllä todennäköisesti tällä matkalla tänne enää palaa, jos ei ole aivan pakko. Mutta arvokas kokemus tällainenkin, ilman näitähän kauniit paikat ei tuntuis enää miltään (hiukan perspektiiviä)! Mutta suurkaupungin vilinästä siirrymme Mayon-tulivuoren juurelle Legazpiin ja edelleen Donsoliin toivomuksena nähdä valashaita.

1.-5.2.2010 El Nido, Palawan, Filippiinit (36184 km)

Varoituksen sana kaikille lukijoille: jos olet taipuvainen kateuteen, älä jatka lukemista tai ainakin jätä kuvien katselu vähemmälle, seuraava kuvamateriaali nimittäin saattaa vihertää naamaa ja aiheuttaa jonkinlaisia harmistuksen tai kateuden tunteita. Nämä tunteet ovat normaaleja ja niitä voi lievittää pakkaamalla Samsoniten ja varaamalla pikaisen lentolipun mahdollisimman kauaksi. Matkaoppaiden selaaminen saattaa myös lievittää ahdistusta. Elikkä meitä täällä potuttaa, että talvi Suomessa on ollut tänä vuonna niin hieno, emmekä ole yhtään edes päässeet ilkkumaan teitä räntäsateessa tarpojia. Sietänette siksi tätä henkseleiden paukuttelua tämän artikkelin verran. Lupaamme, ettei tällainen toistu...toistu...toistu...

Paukuttelusta itse asiaan: mopon palauttaminisen jälkeen suunnattiin kohti Palawanin "pääturistikohdetta", eli El Nidoa, joka sijaitsee saaren pohjoisosissa. El Nidon kaupungin nimi tulee pääskysistä, joiden pesistä tehdään sitä kuuluisaa pääskysenpesäkeittoa. Vaikka kaupunki on SE turistikohde, on se sitä vielä aika pienessä mittakaavassa, mikä sopii tietysti meille hyvin. Matkaan lähdettiin julkisilla ja valittiin ensimmäinen aamuviiden bussi. Kuten tavallista, bussi ahdettiin aivan täyteen ja Suomen bussien kahden hengen penkillä istuu täällä kolme ihmistä, normaalisti tietysti kolme pientä aasialaista. Ja koska olemme jonkin verran suurempia kuin nämä aasialaiset, meille oli varattu noin 30cm kullekin pepulle ja Asko oli puolittain ikkunasta ulos, koska otti hartioista vastaan. Olosuhteista huolimatta olimme tyytyväisiä, ettemme lähteneet matkaan mopolla kuten olimme aluksi suunnitelleet, koska matkasta yli puolet oli päällystämätöntä tietä ja erilaista työmaata. Mopolla se olisi yksinkertaisesti ollut mahdoton matka.

El Nidossa löydettiin 7,5 euron hintainen huone rannalta, mikä oli todellinen löytö, koska hintataso oli melko korkea (ainakin meidän budjettiin). Tavattiin heti rannalle saavuttua suomalaispariskunta Tuomas ja Viivi, jotka olivat matkailleet Filippiineillä jo parin viikon verran. Tuomaksen ja Viivin, sekä kolmannen suomalaisen, Akun kanssa, vietettiin hauska ilta, kiitos vaan ja pidetään yhteyttä! Koko El Nidon aikana törmättiin muuten yhteensä seitsemään suomalaiseen, mikä onkin enemmän kuin koko aiemman neljän kuukauden matkamme aikana yhteensä. Mikä näitä suomalaisia tänne vetää???

EL Nidossa koko homman idea on tehdä erilaisia island hopping-reissuja lähisaarille. Paikalliset kalastajaveneet kuskeineen on valjastettu kuljettamaan turreja snorklausreissuille. Muutaman päivän aikana tehtiin pari eri päiväreissua. Kuvan neitiä tällainen hyppely alkoi hiukan ramasemaan. Korallit täällä on valitettavasti aika hyvin tuhoutuneita, vain muutamassa paikassa oli tervettä korallia. Liekö syynä paikallinen syanidi- ja dynamiittikalastus, jota täällä on harrastettu? Myös kalojen määrä oli yllättävän vähäinen esim. Indonesiaan verrattuna, vaikka Asko näkikin kilpikonnan snorklausreissullaan. Todellinen harmi oli myös meduusat, joita oli jostain syystä aika paljon liikkeellä, ja jotka sitten polttivat aika ikävästi. Mietittiin tässä myös, että ollaan varmaan totuttu tässä reissun aikana vähän liian hyvään, kun paikat ja maisemat alkaa tuntua aika tavanomaisilta, vaikka olis kuin matkaoppaasta. Niin sitä turtuu ja joskus tuntuu, että tässä mielessä paras matkan pituus olis vain muutama kuukausi, jolloin ei ehtis turtua paikkoihin ja säilyis muistot kirkkaampana. Mutta tämä on siis vain spekulointia, muilta osin pitkä reissu on kaikin puolin kannatettavampi. Joten ei huolta, emme ole tulossa kesken reissun kotiin.

Kyseltiin myös paikallisen sukellusfirman hintoja ja kauppasivat meille uutta liveboard-reissua, joka olis ollut 3,5 päivän reissu ja jolla olis yövytty autioilla saarille teltoissa ja sukellettu joka päivä useaan kertaan. Matka olis jatkunut Coronin saarille saakka, minne meilläkin oli aluksi suunnitelmana mennä, mutta suunnitelma kariutui saarille matkaamisen hankaluuden vuoksi. Hintaa sukellusretkelle oli melko rapeat 450 euroa per naama, minkä vuoksi jätettiin reissu heti harkinnasta pois. Ei ihan sopinut meitin budjettiin. Ja olihan hinta siitäkin syystä aika suolainen, että kyseessä ei ole normaali liveboard-meiningin vene, jossa asuttaisiin omissa hyteissä, vaan pieni paikallinen banga-kalastajavene (kuvassa), jolla vain siirrytään paikasta toiseen. Joten vähän jäi harmittamaan, mutta ehkä teemme tuollaisen reissun sitten joskus myöhemmin paikassa, jossa on varmuudella upeat sukellusvedet.

Ehdittiin myös etsiä paikan kauneinta rantaa. Löydettiin yksi varteenotettava, jolla oli vain yksi resortti, valkeaa hiekkaa ja silmiä hivelevän sininen, tyyni meri (henkselit paukkuu nyt!). Kyseinen ranta muuten on Lonely Planet Filippiinit-oppaan kannessa (rannan kärki näkyy aivan oppaan oikeassa reunassa), mikäli tämä nyt on jonkin tason meriitti. NO, katselkaa kuvista, onko tarvetta vielä käyttää photoshoppia. Valokuvia hienommista rannoista (jos sellaisa löytyy...) voi lähettää allekirjoittaneiden sähköposteihin. Upea ranta, johon ripustettiin riippumatto ja jolla vietettiin hieno päivä ilman auringonpolttamia. Eikä tällä täydellisellä rannalla tietenkään ollut myöskään meduusoja! Ainoastaan koiranpentuja ;)

Pysähdyttiin samaisella reissulla myös auringonlaskua katselemaan juuri avatttuun rantaravintolaan ja juteltiin omistajarouvan kanssa. Omistajista vaimo oli alun perin Filippiineiltä, mutta pariskunta oli asunut vuosikausia Amerikassa ja olivat nyt muuttaneet Palawanille pysyvästi. Olivat ostaneet rantatontin 40 000 dollarilla kolmisen vuotta sitten ja rakentaneet siihen upean talonsa ja nyt olivat viimeistelemässä muutamia huoneita turisteille. Halusivat myös osallistua yhteisön kehittämiseen aloittamalla projekteja, muun muassa lasten urheiluharrastusten tukemiseksi. Rouva kuitenkin kertoi, että systeemi erityisesti El Nidon kaupungissa on kovin mätä ja korruptoitunut ja paikallisen pormestarin kautta naruja vetelee käytännössä erään luksusresortin omistaja, joka haluaa vaikeuttaa muiden matkailuyrittäjien elämää ja bisnestä saadakseen mahdollisimman paljon asiakkaita. Esim. Unileverin johtaja omistaa vasta neljä rantaa täältä. Tiedä onko sitten tämä ukko, joka pyörittää El Nidon kaupunkia. Ja liekö siksi myös lentojen hinnat El Nidosta Manilaan ovat aivan järkyttävän korkeita muihin lentoihin nähden. Toivomuksena kuitenkin on, että toukokuussa pidettävät vaalit (valitaan kaikki johtajat uudelleen presidenttiin saakka) saisivat aikaan muutosta. Vaikutelma rouvan ja joidenkin muidenkin filippiinojen puheista nimittäin on, että koko maan hallinto on monilta osin korruptoitunut ja mätä. Ja nyt ei puhuta tuppeensahatuista laudoista, vaan paljon isommassa mittakaavassa tapahtuvasta kähminnästä. Kuvan kukka, henkilö tai henkilön hernepää (huomautus Marikalle) ei liity kyseiseen tapaukseen, eikä oikeastaan mihinkään, joten kyse lähinnä idioottimaisesta täytekuvasta

23.-31.1.2010 Palawan road trip; Puerto Princesa, Sabang & Narra, Filippiinit (35748 km)

Jätimme Julian selviytymään itsekseen Singaporesta Bangkokin kautta Suomeen ja jatkoimme matkaa (karavaanin on kuljettava...) Filippiineille. Olimme huomaamattamme ostaneet lennon Clarkin kentälle, joka onkin noin kolmen tunnin bussimatkan päässä Manilasta. Jatkolento sitten lähtikin Manilan kentältä Palawanille, joten onneksi vaihtoaikaa lentojen välissä oli runsaasti. Manila itsessään ei vaikuttanut edes päivänvalossa kovin houkuttelevalta; suurkaupunki sanan huonoimmassa merkityksessä. Mutta nyt selvisi, miksi Sakari, olet filipino-kollegoiden mielissä kuuluisuus; katsohan kuvaa! Valitettavasti voit vain unohtaa sen Rokki-stara statuksen. Ai niin, olut on Filippiineillä uskomattoman halpaa, litran 6,9-volttista saa noin 75 centillä (tänne siis kannattaa matkustaa jo senkin vuoksi, Jussi =)).

Manilasta siirryimme siis saman päivän aikana Puerto Princesaan Palawanille. Vuokrattiin alle mopo ja päätettiin lähteä kaikkien kamojen kanssa Palawanin road tripille. Toivomuksena oli saada tehokkaampi vehje, kuin aiemmin mainittu Suzuki Katala, ja onneksi siihen ei paljoa tarvittu. Vuokrattiin 110-kuutioinen mopo (koska vuokraamossa ei muuta ollutkaan tarjolla) ja pakkauduttiin matkaan 30kg matkatavaroiden kera. Näky ei ollut kaunis, mutta komia!

Koko Palawanin saarella on noin kaksi tietä, jotka ovat ainakin suurimmaksi osaksi päällystettyjä. Karttoja ei juurikaan ollut, mutta mitäpä sitä, jos on vain yksi tie, jota seurata (no, näinhän sitä luulisi...). Päätimme lähteä Puerto Princesasta pohjoista kohti tarkoituksena viettää viikko mopon selässä. Ensimmäinen etappi oli Sabang, joka on pikkuinen kylä meren rannalla. Sabangista löytyi mukiinmenevä (!!) bungalowi rannalta ja siellä kuluikin muutama päivä ihan perusmeiningissä, eli riippumattoillen ja uiden.

Ai niin, ja kyllähän me kuntoiltiinkin: käytiin katsastamassa Palawanin kansallispuiston nähtävyys, eli maanalainen joki. Joki virtaa siis vuorten sisällä noin kahdeksan kilometrin matkan alas mereen. Luolilla sanoivat ikää olevan miljoonia vuosia. Yritettiin päästä luolille kävellen, vaikka turisti-infossa sanottiin, että trekkaus oli kielletty (koska kävelyreitti on remontissa) ja pitää ottaa maksullinen venekyyti mestoille. No, suomalainenhan ei varoituksia ja kieltoja usko, vaan omille poluille lähdettiin. Ei päästy kuin kilometri, kun meidät jo pysäytettiin ja jouduttiin ottamaan venekyyti yhdessä yhden hollantilaisen (samanlaisen jääräpään) kanssa. Onneksi kyyti oli ilmainen, koska törmättiin puistossa suomalaiseen Olliin ja hollantilaiseen jannuun (joka kuulemma rakenteli omaa sukellusresorttia Dominikaaniseen tasavaltaan!), jotka tarjoutuivat ottamaan meidät veneeseensä mukaan maksutta.

Itse vedenalainen luola piti visiteerata oppaan kanssa kajakilla. Opas pyöräytti heti luolan suulla päälle nauhoitetulta kuulostavan turismipölötyksen ja joka toinen sana oli vähintäänkin mam tai sir. Jokainen tippukivi muistutti joko jotain vihannesta, eläintä, sarjakuvahahmoa tai säännöllisimmin uskonnollista hahmoa. Olipa luolastossa myös katedraali ja moottoritiekin oppaan mukaan. Eikös ne kivet voi vain olla hienoa ihan itsellään, olematta Jeesuksen tai jonkun muun näköisiä? No, ehkä amerikkalaisturistit voi sitten kehua nähneensä Bart Simpsonin näköisen tippukiven. Suomalaisena useissa kohdin erittäin kehittynyt mielikuvitus oli tarpeen...

Samalla Sabangin reissulla vuokrattiin toiselle reissulle opas ja katsastettiin joen alkupään luolasto. Tunnin verran samoamista viidakossa ja kiipeämistä kivikossa ylös vuorenrinnettä hiki päässä, jotta luoliin pääsi. Ja opas veteli varvasvälisandaaleissa ilman hikipisaraakaan!

Koska Sabangissa käteisvarantomme olivat huvenneet odottamattomasti ja automaatit ovat koko Palawanin saarella harvinaisuus, päätimme ajaa takaisin Puerto Princesaan nostamaan automaatista käteistä ja jatkaakin mopoilemista etelään päin. Uuvuttavan ja perslihaksia koetelleen 180 kilometrin päiväajon jälkeen saavuimme Narran kaupunkiin etsiessämme täydellistä rantaa. No, ei löytynyt Narrasta täydellistä rantaa, mutta kulutimme silti kaksi yötä sielläkin perslihaksia parannellen. Viimeisenä päivänä ennen paluumatkaa Asko kuitenkin poltti lahjakkaasti takapuolensa liian huolettoman auringonoton seurauksena. Seuraavan päivän mopoilusta ei ole muuta kommentoitavaa, kuin että auts!

Paluumatkalla Narrasta poikettiin Iwahigin vankilaan käymään (Irri piti yllä ammatillista osaamistaan; saiskos tästä päivärahat?). Vankilan porteilla huomattiin, että mopon avain on tippunut jonnekin mopon ollessa käynnissä. Ongelma: miten toimia, kun sinulla on käynnissä oleva mopo ilman avainta? No, Asko lähti ajelemaan takaisin päin etsimään avainta tieltä ja minä jäin istuskelemaan päävanginvartijan kanssa portille. Aika kului rattoisasti vartijan siinä laulellessa kovaan ääneen radion uusimpia hitteja (mm. Whitney Houston ja Celine Dion). Aloin jo toivoa Askon pikaista saapumista kun keskustelu siirtyi henkilökohtaisemmalle alueelle käsittelemään siviilisäätyäni ja sitä onko suhteemme vielä honeymoon-vaiheessa. Onneksi mopon avain löytyi noin viiden kilometrin päästä vain hiukan vaurioituneena ja saatoimme jatkaa road trippiä.

Iwahigin vankila on siis ihan oikea vankila, johon pääsee vierailulle. Se on avolaitos, jossa vangit työskentelee ja ja osalla on myös perhettä vankilan alueella. Filippiino-standardeilla mitattuna laitos on varmasti ilmeisen inhimillinen. Päävartijan mukaan nämä vangit eivät kuitenkaan ehdi tanssia, kuten Cebun vankilan Youtube-vangit, kun näiden vankien pitää työskennellä riisipelloilla. Vankila on valtava alue, ikään kuin kylä, jossa asuu myös tavallisia ihmisiä, tai ehkä henkilökunnan perheita tms.. Vankilaan pääsee turistit vierailemaan ja on siellä joku resorttikin, jonka tarkoitus ei selvinnyt meille. Odotimme jonkinlaista opastettua kierrosta vartijoiden tai muunlaisten oppaiden kanssa, mutta niin vain itseksemme ajettiin mopolla portista sisään sisäänkirjoittautumisen jälkeen (ei minkäänlaista tarkastusta) ja ihmeteltiin minne mennä. Siinä sitten ihemeteltyämme vangit myivät meille turreille "luvattomasti" omat vankipaitansa. Vankilassa oli myös tähän asti suurin matkamuistoliike, jota ollaan koko saarella nähty. Ehkä noin 10 prosenttia tavaroista oli vankien tekemiä, joten jätettiin rihkamat kauppaan (jopa Irrikin!).

Voin tässä nyt päivärahojenkin menettämisen uhalla myöntää, ettei vankilan toiminta avautunut minulle täysin enkä ole aivan vakuuttunut miten hyvin vangit vapautumisen jälkeen integroituvat takaisin yhteiskuntaan. Vankilassa istuu vankeja, joiden tuomiot vaihtelee vuodesta elinkautiseen (täällä todella elinkautinen!). Sveitsiläiset matkatoverimme olivat jutelleen vangin kanssa, joka oli joutunut vankilaan 17-vuotiaana ja oli nyt 43-vuotias ja vapautumassa kahden vuoden päästä. Mahtaakohan Filippiineillä olla yhtä hyvää jälkihuoltoa (Krimiä) kuin meillä? Toivottavasti.

Palautettiin vielä mopo ja matka jatkui yleisillä välineillä kohti pohjoista. Ei olis perslihakset enempää kestäneetkään. Ensivaikutelma Filippiineistä: jälleen ultraystävällisiä ihmisiä, upeaa luontoa ja kaiken kaikkiaan helppo paikka matkustaa. Tähän mennessä ei voi kuin suositella!