tiistai 19. lokakuuta 2010

20.10.2010 Viimeiset sanat ja KIITOS!


Aika on siis tämän blogin viimeisten sanojen ja sen jälkeen tämä osoite vaikenee 97. blogituksen kohdalla.

Vuosi kului uskomattoman nopeasti ja paluu tuli uskomattoman äkkiä. Aivan kuin olisimme vasta eilen lähteneet. Ja samalla kuitenkin matkassa on niin paljon kokemuksia, tunteita ja muistoja, että vastaaminen kysymykseen "Millaista oli?" on vaikeaa. Ennen matkaa monet asiat tuntuivat vaikeilta järjestää ja aiheuttivat unettomia öitä. Jotenkin kaikki kuitenkin järjestyi niin helposti, mitään ei jäänyt tekemättä ja sulkeutuneiden ovien tilalle on avautui uusia ovia. Tutustuimme lukemattomiin ihaniin ihmisiin ympäri maailmaa ja ihmisten vieraanvaraisuus ja ystävällisyys oli unohtumatonta. Toivottavasti saisimme heistä jonkun myös joskus tänne meillekin käymään.

Vuoden aikana matkustimme 19 maassa ja niistä 11 oli meille täysin uusia maita. Lentoja kertyi vuoden mittaan huimat 36kpl, mikä laskennallisesti tarkoittaisi, että olisimme lentäneet kymmenen päivän välein. Toki lentoja kertyi enemmän Aasiassa, eikä ollenkaan enää loppumatkassa Etelä-Amerikassa. Hiilijalanjälkemme on tältä vuodelta valtaisa... Kilometrien päivittäminen jäi jossain vaiheessa matkaa, mutta jotain reitin pituudesta kertoo se, että ennen toukokuuta, matkatessamme pelkästään Aasiassa, oli kilometrejä siis kertynyt jo puolitoista kertaa maailman ympäri.

No, mikä oli sitten paras ja pahin paikka? Aasiasta suosikiksi nousi Filippiinit niukasti Indonesian edelle, Etelä-Amerikasta Bolivia. Aussit ja Uusi-Seelanti ovat upeita. Uudelleen ei lähdettäisi Balille, Fidjille ja ei ehkä myöskään Taiwaniin. Budjetissa pysyttiin ja rahaa paloi kahdelta reppureissaajalta maailmanympärilentolippujen jälkeen noin 24 000 euroa. Suurin ihmetyksen aihe on, miten meillä on voinut olla varaa tehdä jotain tällaista. No, kyse on priorisoinnista ja valinnoista (meillä ei mm. ole autoa, eikä autolainaa, ei asuntolainaa jne) ja puhtaasta säästämisestä elinkustannuksissa. Ei mistään sen kummemmasta. Pahin kokemus oli Irrin skorpionin pisto keskellä Laosin syrjäisimpiä seutuja (selvittiin siis säikähdyksellä), parhaita kokemuksia liian monta, jotta voisi poimia vain yhden ykkösen (norsut Thaimaassa, rannat ja kengut Ausseissa, kouluvierailu Fidjillä, Daven vanhemmat Uudessa-Seelannissa, viinitila Santiagossa, Amazonretki Boliviassa, Machu Picchu Perussa vain joitakin mainitaksemme). Kipeinä oltiin vuoden aikana kunnolla kerran (ripuli), pienemmästi kerran-kaksi, joten kyllä vuoden lomailu kannattaa, hyvän resistenssinkin vuoksi (vinkki, vinkki, jos et vielä tähän mennessä ollut halunnut lähteä!).

Se, joka sanoo, ettei voi lähteä, on VÄÄRÄSSÄ! Aina voi lähteä, pitää vain tehdä elämässään tilaa ja kaikki on mahdollista kun vain haluaa! Tekosyitähän löytyy aina. Päätöksen tekeminen on vaikeinta, mutta sen jälkeen kaikki onnistuu. Lähtö ja matka oli yksi meidän suurista unelmistamme ja 100-prosenttisesti kaiken sen unelmoinnin, vaivan ja rahan arvoinen. Vaikeampia hetkiä matkalla toki oli, mutta kertaakaan ei reissussa tullut mieleen, että kaduttaisi tai haluaisi kotiin. Kaikesta ja joka paikasta selvittiin.

Haikein mielin jätämme siis tälle blogikirjoittelulle hyvästit ja haluamme kiittää kaikkia teitä, jotka matkasitte kanssamme vuoden aikana virtuaalisesti blogin ja meilien kautta tai reaalimaailmassa, olette olleet meille korvaamaton ilo! Kiitos, suukko ja kumarrus myös siitä, että matkaan sattui maailman paras maailmanympärimatkaajakaveri! Kettu kuittaa viimeisen kerran ja ripustaa sandaalit naulaan - tällä erää, OVER AND OUT!



P.S. Näillä kuvan sandaaleilla Asko köpötteli noin 10 kuukautta JOKA IKINEN PÄIVÄ. Kengät ostettiin ale-hintaan Suomesta (terkkuja Marielle, käyttääkö Greger vielä samoja sandaaleja?!?), mutta hinta silti melko rapea. Kenkiä korjattiin Bangkokissa, Filippiineillä ja Fidjillä, kaikkien korjausten hinta yhteensä ehkä euron. Ja pohja ei ole kulunut juuri ollenkaan. Kenkien nerokkaan varvassuojan ansioista Asko säästyi noin kymmeneltä varvasmurtumalta. Ja kengät saivat ansaittua huomiota joka paikassa.

10.-13.10.2010 Lontoo, Iso-Britannia

Päätettiin terroristiuhkan (10.10.10) johdosta keskittyä vain noihin "vaarallisimpiin" pääkaupunkeihin, joten Madridista suunnattiin Lontooseen. Parin tunnin lento Iberian kakkakoneella Lontooseen ja koneessa ei ollut minkäänlaista tarjoilua! Siis ilmaista, jota reittilennoille kuuluu. On ilmeisesti lama nakertanut Espanjan ylpeyttäkin sen verran, ettei varaa ilmaisiin paukkuihin enää ole. No, istuttiin kuivin suin. Periaatteet on periaatteita! Thamesin varrella asiat ovatkin toisin, mutta tiukassa ne on korkit täälläkin. Heathrowlta otettiin metro Jo:n ohjeiden mukaan ja asemalta lähdettiin talsimaan reppuinemme kohti Jo:n asuntoa. No, ohjeissa oli pikkuinen virhe, minkä vuoksi jouduttiin talsimaan em. 49kg:n reppuinemme aikamoisen pitempi matka. Onneksi asunto vihdoin löytyi ja olipa siellä meitä odottamassa maukas päivällinenkin.

Jo:n tapasimme siis Filippiineillä kahtena iltana aterioidessamme samassa ravitsemusliikkeessä. Juttu luisti ilmeisesti riittävän hyvin ja vain puolen vuoden jälkeen otimme häneen siis yhteyttä naamakirjan kautta ja kyselimme kiinnostusta tapaamiseen. Jo on alun perin kiwi ja koska hehän ovat tunnetusti vieraanvaraista sakkia, kutsuikin heti meidät asumaan luokseen Lontoossa oleskelumme ajaksi. Ja meillehän sopii kaikki ilmainen, joten emme kieltäytyneet kutsusta. Jo asuu viiden hengen kimppakämpässä West Hampsteadissa. Majoituimme Jo:n makuuhuoneeseen kun hän itse nukkui olohuoneen lattialla patjalla... Hmmmm, tuleepa mieleen eräs toinenkin kiwi, joka nukkui puoli metriä liian lyhyellä sohvalla meidän mammiessa hänen parisängyssään. Kyllä nää on ystävällisiä. Jo:lta saatiin myös seuraaviksi päiviksi vinkkejä Lontoon nähtävyyksistä, itse kun Jo joutui olemaan valitettavasti töissä.

Aamulla kohti keskustaa ja otettiin oikein kaksikerroksinen bussi (melkein kaikki bussithan täällä on kaksikerroksisia...tosi jännää!) ja katseltiin maisemia. Aamupäivä kuluikin tarpeellisia ja tarpeettomia ostoksia (Primark) tehdessä ja iltapäiväksi olikin suunnitelmissa jotain erikoisempaa. Perussa tapaamamme Nadia siis asuu Jasonin kanssa Lontoossa ja Nadia työskenteli ennen matkalle lähtöään Gherkinissa, elikkäs tuossa etikkakurkun näköisessä lasitalossa, joka on nykyään yksi Lontoon näkymimmistä maamerkeistä. Gherkin on toimistorakennus ja ylimmäisessä kerroksessa on ravintola ja baari vain henkilöille, jotka ovat maksaneet x-summan jäsenmaksuja ja tietävät salaisen kädenpuristuksen. Nadia kuitenkin järjesti meidät sisään ottamalla meilitse yhteyttä työkaveriinsa. Ja näin pääsimme nauttimaan hulppeista näköaloista ja kun vielä sääkin oli täydellinen, ei päivä olisi voinut paremmin mennä. Ainoa miinus oli, että meidän vaatepartemme tuntui olevan melko vaatimaton tuon luokan klubeille. No, onneksi oli sisäpiiriporukkaa, että päästiin sisään. Gherkiniin on kuulemma kerran vuodessa avoimet ovet, jolloin kaikki voivat tulla tutustumaan siihen, mutta silloin jonot ovat kuulemma infernaaliset. Olipa hienot näkymät ja kaunis kiitos lähti Nadialle Equadoriin. Illalla vielä Jo:n kanssa syömään a la carte-hamppareita (muuten jälleen uusiseelantilainen firma, kuten Fergburgerkin) ja kotia kohti. Olipa ihana köllähtää "omaan" sänkyyn, vaikka Irri ei saanutkaan unta, lieneekö jet lagia?

Viiemisenä päivänä vierailtiin tiedemuseossa, Hamleysin lelukaupassa ja kokkailtiin enkuille illalla kotiruokaa. Olipa taas kodikas ilta katsellen televisiota ja juoruillen. Ja koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, oli meidänkin kiivettävä jälleen ja tällä kertaa viimeisen kerran koneeseen ja palattava kotiin. No, onneksi oli iloinen, mutta hiukan varautunut vastaanottokomitea vastassa!


8.-10.10.2010 Madrid, Espanja


Ainoa "jännittävä" tapahtuma Espanjassa oli majapaikan etsiminen. $5 majoituksiin tottuneena, Euroopan hintataso shokeerasi kokeneemmankin matkailijan. Jo pelkkä dormipeti maksoi 20€/henkilö. Lisäksi kyseisenä viikonloppuna alkoi espanjalaisilla lomat ja juhlat. 12.10 on kansallispäivä, mahdollisesti nimeltään "El Pilar". Lisäksi lauantaina kaupungissa oli käymässä Guns & Roses, joten kaikki paikat olivat täynnä, kuten kyseinen karkkikauppakin. Ja tietenkin sunnuntaina oli vielä tuo päivämääräkummajainen, eli 10.10.10...



Perjantaiksi mukava keskustahosteli kyllä saatiin, mutta lauantai-illaksi ei ollut tarjolla edes tätä. Ei haluttu viettää iltaa hotellissa kaupungin ulkopuolella, joten päädyttiin etsimään majoitusta ihan jalkaisin. Pitkän etsimisen ja hyvin lähellä luovutusta löysimme 30€/huone aivan toisen hostelimme vierestä. Tämä oli juhlan paikka, joten pari päivää tapaksia, viiniä ja erikoiskauppoja. Suurkaupungiksi vaikutti oikein mukavalta. Seuraavaksi Lontooseen tapaamaan Jo:ta. Alla muuten museo minun mieleen...





5.-7.10.2010 Lima, Peru


Huacachinasta (yläkuvassa Huacachina 50:n peson setelissä) Limaan ei mitään erikoista. Suunnattiin hawaijilais-pariskunnan ohjeiden mukaiseen hosteliin, johon oli tehty varaus. Huone löytyi, mutta ei nyt kovin kummoinen. Ilmeisesti pitää suhtautua varauksella vasta viikon matkalla olleisiin matkailijoihin. Olo oli lähinnä kuin Liisalla ihmemaassa. Jättimäinen (oikealla), mutta onneksi ovi Ihmemaahan löytyi (alhaalla). Onneksi henkilökunta oli mukavaa! Paljastui myös, että paikassa oli asustellut kaksi suomalaista opiskelijaa puolisen vuotta.


Limasta ei ole paljon kerrottavaa. Iso kaupunki, mutta asuttiin "hienostoalueella" Mirafloresissa, joka olikin rahanhajuinen paikka. Onneksi seuraksi tulivat iltapäivällä Nadja ja Jason. Käytiin syömässä ja juomassa yhdessä, sekä tavattiin myös irkut Roy ja Cait seuraavana päivänä. Sama juoni, mutta yllättäen päädyin illaksi kasinolle. Ja nyt löytyi toistaiseksi maailman paras kasino.


Kasinon ottama komissio oli kohdallaan ja muut edut suorastaan häkellyttävät. Jää kyllä plussapisteet toiseksi. Pokeripöydässä pelaavalle kaikki tarjoilut olivat ilmaisia. Kahvi, kakut, ruuat ja myös ALKOHOLI! Nyt kaikki matkailijat, joilla kortit pysyvät edes jotakuinkin kädessä tai mustamaija luistaa, niin Peruun notkumaan pelipöytiin. Tosin ennen kuin tajusin ilmaisen tarjoilun, ehdin maksaa yhdestä tuopista. Tarjoilija totesi vain "gracias", jota hiukan kummastelin. Kun vaihtorahoja ei kuulunut, niin aloin jo hiukan närkästymään, kunnes tajusin tilanteen ja totesin antaneeni 20 pesoa tippiä. Eipä haitannut, eli maksoin Perut perunoina ja join reilut kymmenen tuoppia olutta. Tämän lisäksi matkakassa sai mukavaa lisäystä, vaikka matka jo lopuillaan olikin. Kai se raha kelpaa Suomessakin...


Viimeisenä päivänä mentiin lentoasemalle keskustan kautta. Vuorossa olivat inkvisitiomuseo ja luostarin katakombit. Selviydyttiin kunnialla kummastakin 40 kilon kantamuksilla. Lentokentällä odotimme vain, että kone olisi täynnä ja meille tarjottaisiin rahaa ja hotelliöitä kompensaationa paikoistamme. Näin hyvää tuuria ei tullut eteen vieläkään, joten jouduimme astumaan Iberian koneeseen hiukan alakuloisina. Hyvästi Etelä-Amerikka!

torstai 14. lokakuuta 2010

3.-5.10.2010 Huacachina, Peru


Cuzcosta matka Icaan sujui jälleen huonosti nukkuen, vaikka puitteet bussissa olivat mukiin menevät. Mutta kun sitä mutkaa oli tiessä niin maan penteleesti, että meinasi tippua tuolilta, niin nukkuminen ei oikein taaskaan luonnistunut. Saavuttiin Icaan klo kuusi aamulla ja otettiin neuvottelujen jälkeen ylihintainen taksi Huacachinan pikkukylään, jonne olimme päättäneet mennä rentoutumaan ennen Limaa. Huacachina on ollut aikoinaan Perun ylhäisön lomanviettopaikka ja on aika vänkä mesta keskellä hiekka-aavikkoa. Liekö ollut alunperin aito keidas, mutta on sittemmin laajennettu vastaamaan lomanviettäjien tarpeita. Nykyään kylä on pikkuruinen, aika nuokkuvaa mallia, varsinkin näin off-seasonina. Kierrettiin kylän kokonaiset kolme katua ja käytiin koputtelemassa kaikkia majoituspaikkojen ovia. Päädyttiin sitten kylän hienoimpaan hotelliin, joskin edullisempaan dormimajoitukseen. Houkutuksena kun taas oli ilmainen wifi ja hieno uima-allasalue. Ja sängytkin kelpasivat.


Sattumalta heti ensimmäisenä päivänä törmättiin itävaltalais-englantilaispariskunta Nadiaan ja Jasoniin, joihin oltiin jo jonkun verran tutustuttu Amazanilla samaisessa majoituspaikassa. Olivat suunnitelleet menevänsä iltapäivällä ranta- tai tässä tapauksessa hiekkakirppuajelulle aavikolle, mikä on täällä taasen SE juttu. Meikäläisiä ei tuollainen päristely juuri kiinnostanut, vaikka samalla saisi myös harjoittaa sandboardingia, eli laskettelua dyyneiltä alas. Päädyttiin itse vain kiertelemään kylää ja ottamaan illan viimeiset auringot uima-altaalla. Eihän se wifi kuitenkaan toiminut kuin ajoittain, joten päädyttiin vain retkottamaan kirjojen kanssa altaalla. Pitäähän se saada edes vähän väriä ennen Suomeen paluuta... Illalla mentiin syömään muutaman muun pariskunnan kanssa ja Nadja ja Jason saivat meidät ylipuhutuksi hiekkakirppuajelulle seuraavaksi päiväksi.



Seuraavana aamuna käytiin yhteisellä aamiaisella (huomatkaa heavymenú) ja koska muut pariskunnat olivat jatkamassa matkaa, niin käytiin varaamassa se retki aavikolle auringonlaskuksi. Hintaa parin tunnin retkellä oli huimat 8€, jonka lisäksi piti maksaa euron verran hiekkaveroa! Hehheeh... Aamupäivä maattiin altaalla ja neljältä dyyneille. Kyyti tässä luonnonrauhan rikkojassa (hiekkakirppu) oli kyllä yllättävän hauskaa, vaikka turvavyöt olivat mitä sattui. Lisäksi kuului siis mäenlaskua jonkin sortin hiekkalaudoilla. Kyyti oli sekä autolla, että laudalla hauskaa ja riittävän vauhdikasta. Irrillä meni pupu pöksyyn viimeisissä dyyneissä, joten hän istui kirpun kyydissä, kun minä laskin mahamäkeä dyynejä. Osa porukasta yritti lasketella pystyssä, kuten lumilaudalla, mutta yritys oli toivotonta, kun laudoissa ei ollut kunnon siteitä. Parhaat kyydit sai siis maatessaan mahallaan laudalla. Tästä reissusta olisivat kyllä kummilapset tykänneet! Huacachinasta ei paljon muuta ja seuraavana päivänä lähdettiin kohti Limaa. Hawaijilaispariskunnalta oli saatu jonkinlainen vinkki asumuksesta Limassa, joten kohti sitä.


maanantai 11. lokakuuta 2010

26.9-2.10.2010 Machu Picchu & Cuzco, Peru


Saavuttiin Cuzcoon ilman majapaikkaa kello 04.30 aamulla, alla huonosti nukuttu yö bussissa. Internettiin etsimään hostelia. Ähhh, joko oli hinnakasta tai huonoja arvosteluja. No, saatiin sentään tuhrattua tunti siihen. Kuuden maissa lähdettiin linjakka-asemalta sisäänheittäjän kyytiin. Yksi houkutuksista oli taas kerran ilmainen taksikyyti. Paikka osoittautui sen verran asialliseksi ja edukkaaksi, että jäätiin sinne seuraavaksi kuudeksi yöksi. Iltapäivällä päästiin jopa tutustumaan kaupunkiin, joka Bolivian jälkeen tuntui kuin Mallorcalta. Vaikka nyt on jo sesongin loppu, keskusaukiolla on turistia turistin perään ja vähän sivullekin. Ilmeisesti Machu Picchu ei nuku koskaan...


Kaupunki on kuitenkin kaikin puolin kaunis ja ilmeisesti turistien rahavirtojen avustuksella useat rakennukset ovat nähneet restauroijan. Mikäs siinä, silmät kiittää! Perusta ja Cuzcostakin varoitellaan huijauksista, varkauksista ja ryöstöistä, mutta poliisitiheys on maailman suurin. Tosin osin poliisit ja roistot taitavat tehdä yhteistyötä, mutta ainakaan olo ei tunnu turvattomalta.

Pari päivää ihmeteltiin nähtävyyksiä, johon kuului mm. Cuzcon katedraali. Vau, kyllä on yksi upeimmista rakennuksista. Sisältä muistuttaa lähinnä taidegalleriaa, seinät ovat niin täynnä jättimäisiä maalauksia ja veistoksia. Tokihan tuonne saa pulittaa 7€ sisäänpääsymaksun, joka tuntuu suurelta, kun on tottunut reppumatkailijan budjettiin. Cuzco vaan on niin täynnä pakettimatkailijoita, että hinnat voi pitää korkealla. Itse asiassa Cuzcossa kaikkiin kirkkoihin ja museoihin on sisäänpääsymaksu, mikä tuntuu varsinkin kirkkojen kohdalla kovin erikoiselta. Ei pääse syntinen sisään, jos ei kukkaronnyörit aukea...


Parin yön jälkeen tiistaina päästiin itse asiaan, eli lähdettin kohti inkavaltakunnan loistoa. Jos on Cuzco turistoitunut, niin on matkustus Machu Picchuunkin. Perillehän ei mene autotietä ja ohjeet ovat jokseenkin sekavat, joten turistin rahastus on helppoa. Tässä kootusti mahdollisuudet tuleville sukupolville. Mahdollisuuksia on: 1) vaeltaa mm. 4 päivää perille (42km). Reissut pitää yleensä varata hyvissä ajoin (½ vuotta) ja hintahaitari vaihtelee 300€-650€. 2) Ottaa 4 tunnin junamatka suoraan perille, noin 70€/suunta. 3) Mennä puoleen väliin (Ollantaytambo) bussilla 2€ + junamatka 2 tuntia 30€. TAI 4) Tehdä kaikki omatoimisesti. Tässä suomenkieliset penninvenyttäjän ohjeet pohjoiselle kiertoreitille, jota kovin moni ei tunnu tekevän. Tähän kuuluu 4 tunnin tila-automatka (5 tuntia bussissa) Santa Mariaan (8€). Matkasta viimeiset kaksi tuntia on pelkkää mutkaa, joten vaikka maisemat ovat hienot, pahoinvointipillerit ovat tarpeen. 1 tunnin taksi Perun "kuolemantietä" pitkin Santa Teresaan (2€). Tällä kertaa pudotus tienreunalta oli vain 100 metriä. Toinen ½ tunnin taksimatka hydroelektro-juna-asemalle (1€). Tämän jälkeen on mahdollisuus ottaa ½ tunnin junamatka (8€), ellei sitten kyllästy odottelemaan neljää tuntia ja lähde kävelemään rataa pitkin kohti Aquas Calientesta. Noin kahden tunnin kävely sisältää koko Machu Picchun kiertämisen laakson pohjalla ja mahdollisuuden nähdä kuuluisa vuori myös takapuolelta. Mielestäni ehdottomasti vaivan arvoinen. Irrin mielipide on jokseenkin painokelvoton.

Törmättiin matkalla siskoksiin Ranskasta ja yhteen sveitsiläiseen heppuun. Kuten jo aiemminkin todettu, mutta edelleenkin jaksaa hämmästyttää, kuinka rajallinen tuo englanninkielen taito ranskalaisilla on. Nuorempi siskoksista oli jopa viettänyt 7 kuukautta matkaillen pelkästään Uudessa-Seelannissa. Maassa täytyy olla ranskankielisiä turvasatamia enemmän kuin arvaankaan. Veli-sveitsiläinen vaikutti mukavalta hepulta, kuten sveitsiläiset yleensäkin, kunnes avasi suunsa. Muutama ensi tunti vielä meni, mutta potaskan määrä ylitti geiger-mittarin lukemat hyvin nopeasti. Huomattiin, että hän oli jo tehnyt kaiken ja paremmin. Ja mitä ei ollut vielä tehnyt, tiesi miten tehdä täydellisesti tai ei ollut tekemisen väärti alkuunkaan. Kyseisestä jannusta jatkossa vielä lisää (valitettavasti).


No, perille Aquas Calientekseen (Machu Picchun juurelle) päästiin kuitenkin ennen pimeää. Majapaikkakin löytyi hyvinkin edullisesti, vaikka koko pieni kylä on hyvin turistisoitunut. No, mitäpä muuta voi odottaa. Näin sesongin ulkopuolella kaupunki oli mielestäni kuitenkin ihan siedettävä. Kaupungilla tietenkin törmättiin noihin kolmeen ja vaikka ranskalaisissa ei vikaa ollutkaan, ei jaksettu kuunnella sveitsiläisen leukojen louskutusta, joten poistuttiin kohteliaasti seurasta. Tässä vaiheessa kyseinen Pascal oli menossa Machulle vasta ylihuomenna, koska säätiedotus oli kuulemma luvannut sadetta. Tämän jälkeen tiesi, että jos haluaa kiivetä Waynalle, pitää olla kahdessa ensimmäisessä bussissa tai herätä neljältä aamulla kävelläkseen raunioille, kuten hän oli aikonut tehdä. No, tässä vaiheessa Pasca(l) oli myös kävelemässä Aquas Calienteksesta pois junanraidetta Ollantaytamboon, reilu 50km. Kovat oli suunnitelmat, mutta sanastahan mies tunnetaan.


Portit Machu Picchuun aukeavat kuudelta aamulla ja 20 minuutin bussikyydit (5€) kylästä alkavat 5.30. Jos haluaa kiivetä Wayna Picchulle, täytyy olla ensimmäisten 400 joukossa (päivärajoitus). Ja jos joku asia on rajoitettu ja sinne pitää jonottaa, niin silloinhan kaikki haluavat sinne. Päätettiin itse olla haluamatta. Ja Machu Picchulle kiipeämistä (noin 1½ tuntia) ei ole mitenkään rajoitettu, joten aina on mahdollisuus pieneen aamuvoimisteluun. Itse rauniothan sijaitsevat näiden kahden em. vuorenhuipun välissä. Aamulla herättiin 5.15 ja mentiin bussiasemalle jonon jatkoksi. Päästiin 15. bussiin ja oltiin raunioiden porteilla noin kuudelta. Portilla jaettiin kuitenkin vielä pääsylippuja Wayna Picchulle, joten pakkohan se oli sortua. Irrille kuulemma riitti kapuaminen siltä viikolta.

Turisteja tuntui portilla olevan paljon, mutta ihmiset tuntuivat katoavan raunioihin tai kiipeilemään vuorille, joten paikka ei tuntunut täydeltä, vaan pikemminkin rauhaisalta. Kierrettiin tunnin verran ympäriinsä, jonka jälkeen lähdin kapuamaan Wayna Picchulle. No, yllättäen Pascal tuli portilla vastaan toteamaan kovaan ääneen, että kiipeäminen Wayna Picchulle ei kiinnosta pätkääkään, on kuulemma nähnyt paljon kauniimpiakin paikkoja ja kuinka edellisenä iltana oli juhlinut myöhään. No, mutta hänenhän ei pitänyt ylipäätään olla raunoilla vasta kuin seuraavana päivänä, koska tänään piti sataa... Ja aurinko tietenkin paistoi täysillä. Kuultiin myöhemmin, että jannu oli aamuneljältä lähtenyt kävelemään raunioille ranskalaistyttöjen kanssa vain todetakseen parin kilometrin jälkeen, että lipunmyynti on kaupungissa, ei raunioiden portilla. Eiku takaisin kaupunkiin, lippu kouraan ja BUSSILLA ylös.

Itse kapusin Waynalle puoli tuntia ylös, puoli tuntia pyörin ylhäällä ja ravia alas. Upeat näkymät ja kyllä se kuitenkin sen kapuamisen väärti oli. Loikkimiseni alaspäin herätti jonkin verran huomioita, kun rappuset näyttivät jyrkiltä ja vaarallisilta. En vain yksinkertaisesti jaksanut kökkiä muiden turistien vauhdissa. Irrin kanssa kierreltiin raunioita melkein puoleenpäivään. Machu Picchulle en kuitenkaan jaksanut enää kiivetä. Yhdeksän jälkeen huomasi kuinka turrejen määrä alkoi lisääntyä paikalla. Takaisin kylään otettiin pieni kisa: Asko vastaan bussi. Noin 600 metrin pudotuksen rappusia pitkin ja parin kilometrin ylämäkijuoksun voitti 5 minuutin marginaalilla Suomi. Seuraavana päivänä etureidet ja pohkeet lauloivat kilvan Hoosiannaa. Ja tietenkin alaspäin mennessä törmäsin samaiseen kolmikkoon. Seuraavaksi selvisi, että Pasca(li)n puhuja oli kuitenkin kiivennyt Wayna Picchulle. Eihän tuossa miehessä mikään asia pidä paikkaansa...



Takaisin kylään ostamaan junalippuja, jotka edellisen illan hötäkässä olivat päässeet unohtumaan. No, ensimmäiset ja halvimmat junat olivat varattuja, mutta saatiin kuin varkain suht edukkaat junaliput (48$) Poroyhin, joka on vain 15 minuutin bussimatkan päässä Cuzcosta. Ja yllättäen sveitsiläinen ilmestyi lippuluukulle. Jokin hilse se ei vaan lähde päästä edes Pantenella. Jotain kuittaili hitaasta juoksuvauhdistani, kunnes Irri mainitsi, että olin päihittänyt bussin viidella minuutilla. En viitsinyt olla ilkeä ja kysellä aikoiko hän lähteä kävelemään 50km matkan Ollantaytamboon, vaikka poika oli jo ostanut liput junaan. Heh heh. Hyvästeltiin kolmikko helpottuneena ja lähdettin syömään ja juomaan valloituksen kunniaksi. Eksyin vielä kuumiin lähteisiin pesemään hien ja pölyn reggaen soidessa ja auringon paistaessa. Muutaman happy hourin jälkeen juna-asemalle.

Junamatka alkoi hiukan takkuisesti, kun paikoilemme oli enemmänkin tunkua. Aikamme ihmeteltyä jouduimme toteamaan, että lipunmyyjä oli myynyt meille liput tasan kuukauden päähän. Uups. Juna oli tietenkin buukattu täyteen, joten päädyimme "hiukan" nyreissämme takaisin laiturin puolelle. Ainoa vaihtoehto oli, että saisimme peruutuspaikat, muuten paluu voisi venyä kovinkin myöhäiseksi. Onneksi juurikin 2 matkaajaa oli ilmeisesti niin väsähtänyt retkeilystä, että paikat löytyivät. Ja pienen sompaamisen jälkeen saatiin jopa vierekäiset paikat. Huh. Matka takaisin oli oikeastaan aika mukava, varsinkin verrattuna bussiin. Junassa oli oikein kattoikkunat, joista pääsi ihailemaan vuoria junan matkatessa laakson pohjalla. Ainakin kunnes tuli ilta ja pimeä. Poroysta Cuzcoon bussilla 15 min. ja hotellille lepäämää. Juuri, kun oltiin lähdössä iltapalalle kuulimme respan tienoilta suuren epäuskon vallitessa tutun äänen. Ei ole todellista. Sveitsinmakkara oli päätynyt hotelliimme. Nyt riitti. Hetken mietittyä hiivimme respan ohi mahdollisimman hiljaa ja onnistuimme pakenemaan sveitsiläistä pyllykipua (Pain in...) toivottavasti viimeisen kerran.

Seuraavana päivänä (torstai) onnistuimme vain rentoilemaan kaupungissa ja odottelemaan Nehaa ja Kellyä saapuvaksi kaupunkiin. Selvisi, että olivat tulleet Cuzcoon jo kyseisenä päivänä perjantain sijaan. Heillä tosin ei mikään suunitelma tuntunut pitävän paikkaa. Sovimme tapaavamme illalla kaupungilla juhlimassa synttäreitäni, mutta ehdimme vielä käydä syömässä erittäin hyvät pizzat Carlos pizzeriassa muutaman hollantilaisen kanssa. Lopulta kovan järjestelyn jälkeen näimme tytöt muutamalla vahvistuksella (sekä ihmisillä, että alkoholi) vain 45 minuuttia myöhässä keskusaukiolla. Illat Cuzcossa ovat viileitä, joten odotinkin saavani jotain lämmikettä. Koko ilta menikin sitten heidän piikkiin ja juhlakaluna jouduin juomaan tuplana mitä muut. Ei meinannut lahjahattuni päässä pysyä, niin kova oli pyöritys. Hattukin oli mitä suurinta turistimallia, mutta häpeä haihtui jo muutaman paukun jälkeen. Tanssittiin niin sanotusti yö pois ja nuorison väsähtäessä väännettin vielä Irrin kanssa muutama discokipale. Ei se ikä, mutta kokemus.


Seuraava päivä meni aika rauhaksiin (auts päätä) ja, kun ei oikein saatu yhteyttä tyttöihin ja nähtävyydet oli kierretty, niin päätettiin ostaa bussiliput seuraavalle päivälle Icaan. Ei se matkaajan jalat vaan tunnu pysyvän paikoillaan. Lisäksi Perussa alkoi alkoholintarjoilukielto tulevan vaaliviikonlopun johdosta. No, se nyt ei meitä haitannut. Perussa on mahdollista matkustaa mukavasti bussilla, mutta hintaakin löytyy. Yöbussi 18 tuntia maksaa noin 45€. Turvatoimet ovat kyllä myös sen mukaiset (ylimitoitetut). Matkatavarat tarkastetaan, metallinpaljastimen läpi mennään ja kaikki matkustajat videokuvataan sisään mentäessä. Turvamies tulee vieläpä bussin sisään ja kuvaa jokaisen naaman ja paikkanumeron. Pelottavaa. Bussista löytyy mukavien istuinten lisäksi vessat, tv:t, internet ja ruuat. Kyyti vaan on niin mutkaista, että nukkuminen on suorastaan mahdotonta. Harmittavasti ei ehditty hyvästellä kunnolla Nehaa ja Kellyä, koska heidän suunnitelmansa olivat mallia: epävakaat. Jätettiin siten haikeat hyvästit Cuzcolle. Ilmeisesti matkan loppuminen alkoi painaa jo mielissä...