perjantai 12. helmikuuta 2010

8.-12.2.2010 Donsol, Legazpi & Mount Mayon, Filippiinit (37746 km)

Otsikosta poiketen olemme tällä hetkellä jo aivan muualla. Itse asiassa kolmannessa valtiossa Filippiinien jälkeen, joten kiirettä on pitänyt. Syynä tämän hetkiseen paikan valintaan Perhentian-saarilla oli lähinnä kylmä ja kostea sää, joka pääsi yllättämään huonosti varautuneet matkailijat Hong Kongissa. Tällä hetkellä lämmittelen siis kohmeisia sormiani kirjoittelemalla ajankuluksi blogia. Ja kuten kuvista näkyy kirjoittaminen on välillä kovaa työtä... Hatun nosto siis kaikille freelance-toimittajille. Ymmärrän, ei se ole helppoa elämää...

Mutta ajassa taaksepäin takaisin valaiden ja tulivuorten pariin Filippiineille. Manilan jälkeen kiiruhdimme lentokoneella Legazpiin, josta jatkoimme suoraan Donsoliin. Kyseessä tuppukylä, jossa ainoa nähtävyys on vuosittan tapahtuva valashaiden (paikallisesti butandin) kerääntyminen vesialueille. Tarkkoja syitä ei tiedetä miksi näin tapahtuu, mutta ainakin planktonipitoinen vesi tarjoaa runsaasti apetta kaloille. Ja turistipitoinen kylä tarjoaa apetta paikallisille, joten kyseessä jonkinmoinen turistirysä. Toiminta on toistaiseksi vielä suht pientä, mutta jo nyt rikkaimmat turret lentää aamulla Legazpiin, taksilla Donsoliin, valashaiden "metsästys", taksi takaisin ja lento illalla johonkin muualle. No, eipä mekään yhtä yötä pitempään vietetty Donsolissa, tosin osasyynä oli käteisvarojen loppuminen. Hotellin isäntä tosin olisi tarjoutunut vaihtamaan todella huonolla kurssilla euroja ja bussimatkalla tapaamamme tanskalaisnainen olisi myös lainannut meille rahaa, mutta menimme illallisella törsäämään loputkin rahamme ja jouduimme lopulta palaamaan yhden yön jälkeen Legazpiin.

Niin, mutta ne hait, tai siis valaat, tai siis valashait, no ainakin ne on kaloja. Ja siis maailman suurimpia sellaisia. Ja voi pojat, kyllä ne on suuria! Kun ensi kertaa "törmää" kyseiseen otukseen elementissä (vesi), johon ihmistä ei ole luotu (vaikka Jussi väittää jotain muuta), niin pelonväreet kulkee pitkin selkää. Kokemusta on vaikea kuvailla, mutta termi epätodellinen on varmaan aika lähellä. Koska kalat on tulleet paikalle syömään planktonia, näkyvyys vedessä on vain noin luokkaa viisi metriä, joten kalan kohtaaminen tulee jokseenkin yllättäen.

Ja vaikka näkemämme nuori yksilö ei ollut kovin iso, vain 9-metrinen, kalaa on mahdoton nähdä yhdellä silmäyksellä. Selkätäplät vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat, kun nämä otukset hitaasti (no, sai siinä kyllä turre polskia ihan tosissaan) lipuvat eteenpäin. Itse en onnistunut näkemään kuin yhden valashain koko aamupäivän aikana, mutta tämä ei harmita. Olkoon se kokemus sitäkin ainutlaatuisempi. Irri oli taas kerran oppaan suosikkioppilas ja opas veti Irrin aina ekaksi paikalle, joten Irri onnistui näkemään valashait kahdesti ja kerran melkein tuli syödyksi, kun opas tarjosi Irriä herkkupalana kalalle (siis veti suoraan kalan ammollaan auki olevan suun, läpimitta noin metri, eteen).

Ainutlaatuisuudesta ei voi ehkä puhua kuin tuon kalan kohtaamisen osalta, sillä muutoin retki herätti hiukan ristiriitaisia tunteita. Ennen vanhaan valashaita kalastettiin aivan kaupallisessa tarkoituksessa ja kanta saatiin kalastettua miltei sukupuuton partaalle. Nyt paikalliset kalastajat on kuitenkin valjastettu turismin satulaan, siis hyvä esimerkki melko onnistuneen tuntuisesta ekoturismista. Kylässä on toimistoa, kansallispuistomaksuja, venemaksuja, yms yms.. Lisäksi on laadittu ohjeistusta ja määräyksiä yhdessä WWF:n kanssa kuinka kaloja häiritään mahdollisimman vähän. Kuten että vain yksi vene saa lähestyä yhtä valashaita kerrallaan ja vain 6 snorklaajaa saa olla kerrallaan vedessä, varoetäisyydet valashaihin on 4 metriä johonkin suuntaan ja 6 metriä johonkin suuntaan. Mutta kun päästään vesille, säännökset vesittyvät. Kun yksikin valashai havaitaan kaikki veneet kiiruhtavat paikalle ja dumppaavat kaikki snoklaajat yhtäaikaa veteen. Joten päivän aikana sattui muutama pieni venekolari ja luultavasti monikin snorklaaja sai räpylästä ja nyrkistä päähänsä. Toiminta muistutti amerikkalaisesta "been there, done that"- kertakäyttökulttuurista, jossa tärkeintä on päästä kehuskelemaan "tehty ja nähty!" Joten vaikka vedenalainen kokemus oli varmasti uskomattomin tähän asti, niin Tankokon delfiini-retki jäi silti kokonaisuutena mieleen hienompana kokemuksena. Haiden isäksi Donsolissa syötiin yksi parhaista illallisista Filippiineillä, oikeastaan ainoassa paikassa joka ylipäänsä oli auki koko rannalla. Hinta oli hiukan suolainen (10€/hlö), mutta toisaalta hinta sisälsi margaritat täällä keskellä viidakkoa, joten ei voi valittaa. Ja näin jälkikäteen ajateltuna hintahan oli naurettava, mutta täällä tulee mukauduttua paikalliseen hintatasoon, johon nähden tuo oli ökyhintainen.

Siirryttiin siis takaisin suurempaan Legazpin kaupunkiin. Lento takaisin Manilaan ja edelleen Hong Kongiin olisi vasta kolmen päivän päästä ja epätoivoissamme mietittiin tekemistä parille päivälle (jottei vaan mene aika hukkaan, kun on rajattu aika matkusteluun...!). Tajuttiin vasta Legazpissa, että ollaan sattumalta (taikka sitten kohtalon johdattamana...) päädytty aivan Mayon-tulivuoren (2462m) juurelle ja mikä olisikaan parempi paikka harkita kyseisen vuoren valloitusta! Mayon tulee filippino-kielen sanasta, joka tarkoittaa kaunista. Ja kaunis tämä vanha rouva todella on, se on miltei täydellisen pyramidin muotoinen ja kraateri on täydellisen pyöreä muodoltaan. Näkymä tulivuoresta on hyvin vaikuttava myös siitä syystä, että vieressä ei ole vuoristoa (kuten alppimaisemissa yleensä), vaan tulivuoren ympäristö muistuttaa lähinnä Pohjanmaata.


Ja jos nyt mediatietoisimmilla lukijoillamme alkaa muistissa kaihertaa tutulta kuulostavat uutisotsikot, niin voimme kertoa, että kyllä: tämä on juuri se tulivuori, jonka aktivoituminen ylitti Suomenkin uutiskynnyksen viimeksi joulukuussa 2009. Silloin siis noin 10 000 lähialueiden ihmistä evakuoitiin pois vuoren juurelta, koska vuori alkoi syökseä laavaa ja tuhkaa. Tämä tulivuori ei siis todellakaan ole mallia "nukkuva/sammunut/hiljaiseloa viettävä". Mayon on purkautunut joulukuuta ennen viimeksi vuonna 2006, jolloin laavapurkausten jälkeinen mutavuory surmasi jopa yli 1000 ihmistä. Sitä ennen purkauksia on sattunut tasaisesti vuosina 1999, 2000, 2001 ja 2004.

Mutta meidän varatessa reissua tulivuorelle, vuori oli luonnollisesti rauhaksiin ja pääsimme matkaan. Varattiin päivän reissu, jossa emme tosin pääsisi kraaterille saakka (se olisi vienyt kaksi kokonaista päivää), vaan noin 1800 metriin, kakkosleiriin saakka. Matkaan lähdettiin kahden oppaan voimalla klo 5 aamulla. Odotimme reitin olevan ylämäkeä, mutta melko helppokulkuista, käveltävää maastoa. Kuinka väärässä olimmekaan! Reitti oli äärimmäisen raskas ja sisälsi todellista kiipeilyä (miinus köydet) ja itsensä vetämistä ylös kielekkeeltä toiselle. Ylöspäin matkaa tehtiin reilu kolme tuntia ja takaisin saman verran. Onneksi oltiin varattu mukaan energiajuomaa ja syömistä, muuten olis joku saanut kantaa meidät vuorelta alas. Onneksi alastullessa tuli vielä pieni sadekuuro, joka kätevästi kasteli (lue: liukastutti) kivikkoisen maaston ja näin vielä lisäsi vaara-/vaikeuskerrointa. Hengissä, mutta pienillä naarmuilla kuitenkin selvittiin, mutta vaativuus (lue: vaarallisuus) hiukan ylitti normaalin turistikiipeilyn. Päivän päätteeksi todettiin, ettei meistä enempään olisi ollutkaan, sen verran kova rutistus kiipeäminen oli. Mutta näkymät oli kyllä jälleen uskomattomat ja luonto todella kaunis. Kuten kuvasta näkyy, niin joulukuisen purkauksen laavavyöryt höyryävät vieläkin. Hieno kokemus, mutta kyllä se voimille otti.

Lähtiessämme perjantaina päivän viimeisellä lennolla kohti Manilaa törmäsimme yllättäen samaiseen tanskalaiseen Karinaan, joka tuli itku kurkussa vastaan lentokentällä. Hänen lentonsa paria tuntia aikaisemmin oli peruttu sateisen sään takia. Lento Manilasta oli käynyt kääntymässä Legazpin yllä, vain todetakseen kiitoradan olevan liian märkä laskeutumiseen ja palannut takaisin Manilaan. Kyseisen kiitoradan huoltotoimet kun rajoittuu lähinnä kahteen harjamieheen ja yhteen harjaan. Karinalla oli vielä samana iltana jatkolento Palauhun, jossa oli tarkoituksena osallistua 8 päivän liveboard(sukellusristeily)-reissulle. Tuonne tyynenmeren saarelle lennetään vain kahdesti viikossa, joten hätäännyksen voi ymmärtää. Mekään emme voineet auttaa asiassa, koska meilläkin oli vielä jatkolento Hong Kongiin samana iltana. Sen lisäksi ei ollut varmuutta pääseekö meidänkään lento laskeutumaan. No, ei muuta kuin sormet ristiin ja odottelemaan. Hyväksi onneksi Karina sai jostain siiven päältä vielä yhden paikan tuohon meidän koneeseen. Ja onneksi kiitorata kuivui sen verran, että konekin saapui. Päästiin kaikki onnellisesti Manilaan, mutta 8 tunnin odotusajasta huolimatta Karina ei enää uskaltanut poistua Manilan lentokentältä (toisin kuin me). Täytyy myöntää, että kerrankin (vähän niin kuin Pekka) olimme onnekkaita kun emme varanneet lippua edellisestä koneesta, muuten olisimme jääneet Legazpiin muiden ei niin onnekkaiden mukana.

Ai niin, lennettäessa Legazpiin ja pois, lentokone laskeutuu ja nousee tulivuoren viereen ja jos istuu koneen vasemmalla puolella ja sää on hyvä, saa mahdollisesti otettua kuvia (kuten Irri) uinuvasta kaunottaresta (kuva 1). Pois lähtiessämme kaunotar ei sitten enää uinunutkaan, mutta ilmeisesti tuollainen pikku tupruttelu on ihan normaalia (kuva 2), vai pääsikä Mayon jo uutisiin Suomessa? Onneksi tehtiin tuo kiipeilyekskursio edellisenä päivänä, vai mitä! Ettei vaan olisi rouva suuttunut amatöörikiipeilijöiden häirinnästä?

Jatkolentoa odotellessa Manilassa ehdin vielä käydä pyörähtämässä kasinolla (Irrin pitäessä postia läheisessä ostoskeskuksessa) ajatuksena kohentaa matkakassaa pokeripöydässä. Pokerin taso kasinolla oli huikean huonoa ja sen alitti ainoastaan jakajien taidot. Enemmän kuin kerran pelaajat joutuivat oikaisemaan jakajan virheitä (esim. kun jakaja "vahingossa" otti liikaa rakea=kasinon osuutta peleistä). Rake nyt oli muutenkin 10%, joten vaikea tuolla on voitolle jäädä. Tällä kertaa kortit eivät olleet yhteistyökykyisiä ja bluffaaminen kyseisen tasoisessa porukassa oli mahdotonta, joten poistuin täsmälleen omillani pois, kuten meidänkin korttiringeissä on tapana (vai mitä Risto?). Joka tapauksessa, Filippiinit oli todella hieno maa ja kokemus jälleen kerran. Kettu kuittailee siis Filippiineiltä tältä erää ja kunnes tapaamme jälleen! Over and out!

4 kommenttia:

Julia kirjoitti...

Hei ystävät!!

Vaikea edes kuvitella että valas on niin iso, vaikka siis asian tietääkin, että se on iso. Mutta NIIN ISO! Livenä näkeminen oli varmasti hurjaa!! Ootte niiden muutamien onnekkaiden joukossa maailmassa, joilla on ollut mahdollisuus uiskennella valaiden kanssa :)

Voikaa hyvin!!!

Jussi kirjoitti...

No kyllä näyttää plogin kirjooottelu epämiellyttävältä. Mahallaan keikkuvalla lautalla ja aurinko porottaa niskaan. Merikipeäksihän tuossa tulee. En vaihtaisi kankaalla vuorattua toimistokuutiotani mihinkään.
Olisit nyt vielä ottanut kylmän oluen tuohon kuvaan mukaan, ..prkle!

No nyt on todisteita valashain kohtaamisesta! Se on epäilemättä pysäyttävä kokemus. Itsekkin toivoisi sen vielä joskus kohdalle osuvan. Kuka tuon kuvan otti?

Ei kai tulivuori nyt noin kovasti "tuptutellut" mitä kuva antaa ymmärtää?!

Kuulemisiin.

Liisa Lindqvist kirjoitti...

No tehän olette ehtineet jos kerran Hong Kongin kautta olette päässeet taas Malesian aluevesille.

Täällä ei mitään sen ihmeempää, Pekka täytti vuosia ja tänään raahaudutaan katsomaan Hjalliksen hallille Rammsteinia. Raahautuminen lähinnä siksi, että kumpikin on taas vähän sairaana - yritettiin tautia poistaa pelaamalla sählyä jääkylmässä koulun liikkasalissa (Hiekkaharjussa), mutta ei tepsinyt.

Suomessa ei toi lumentulo tai pakkanen näytä hellittävän sitten millään, riittäis jo vähäksi aikaa toi tupruttaminen. Säästyis sitten vähän ensi talveksikin.

Terkuin,
Liisa ja Pekka

Anne kirjoitti...

Voi teitä Uhkarohkeilijoita, kirjoitatte keskellä merta blogia! Konehan saattaisi kastua. Katsokaakin tästälähin että olette kuivalla maalla kun vastaavanlaisiin hullutuksiin ryhdytte. Täällä ollaan sydän syrjällä seurattu, niin tuota selän palamista kuin huonojen pelikorttien jakamistakin. No ehkä se reissu siitä turvalliseksi muuttuu kun pääsette mantereelle.

Meillä on vaarallista kuvitella ehtivänsä junalla töihin (mikä työ?) tai saavansa hiihtää yli -15 asteen lämpötiloissa (huomaa suunta, mitä yli sana kuvaa puhuttaessa ulkoilman lämpötiloista). Vaaransa ne on joka puolella maailmaa,
pitäkää rakkaat siis itsestänne huolta.

sydän sykkyrällä
-a-