16.-20.8.2010 Santiago, Chile

Jos 16.8.2010 Uudessa-Seelannissa ei miellyttänyt, lennettyämme päivämäärärajan yli, saimme uuden mahdollisuuden kokea 16.8.2010 Chilessä. Kätevää! Kasinolla vietetyn yön toissijaisena tarkoituksena oli väsyttää ruumis ja mieli, että voisin nukkua koko pitkän lentomatkan Santiagoon. Vaikka valvoin vielä koko päivän Aucklandin lentokentällä, en olisi voinut olla pirteämpi lennolla. Great! Onneksi koneesta löytyi elokuvia ja ystävällistä palvelua, sekä shakkitietokone, jonka tietenkin nöyryytin kerta toisensa jälkeen...

Hienoisen Andien vuoristokaartelun jälkeen laskeuduimme Santiagon lentokentälle hiukan ennen puolta päivää paikallista aikaa (noin kuusi tuntia Suomesta jäljessä). Taksisuhariarmaadan läpi päästyämme otimme bussin kaupunkia kohti. Opittuamme sentään jotain matkaltamme, suurkaupungissa on hyvä olla etukäteisvaraus majoituksen suhteen. Osasimme jopa jäädä pois suht oikealla pysäkillä ja löysimme hostelinkin muutamassa minuutissa. Vaikka huone oli hiukan kylmänkostea, henkilökunta, biljardipöytä, ilmainen pesula ja mukavan lämmin olohuone teki paikasta oikein mukiinmenevän. Ja kaupanpäälle ilmainen nettiyhteys, HUOM Australia, Uusi-Seelanti ja muut kivikautiset nettiyhteysmaat!

Lähdettiin illalla testaamaan espanjankielen taitojamme ravintolaan. Ensin todettiin uunituoreen Lonely Planetin paikkansa pitämättömyys. Ensinnäkin ravintolan talon numero oli merkattu kartassa väärään kortteliin ja toiseksi koko ravintolaa ei ollut kyseisessä osoitteessa! Mentiin satunnaiseen kulmakuppilaan ja kas, nälkäiseksi ei jääty. Ymmärrettiin jopa kaikki mitä ravintolasetä sanoi, tosin ei osattu vastata yhtä monisanaisesti. Samaisessa ravintelissa törmättiin viiskymppiseen amerikkalaiseen, joka oli jokseenkin hyperaktiivinen. Kuunneltiin 10 minuuttia yhtäjaksoista pölpötystä puheen pomppiessa aiheesta toiseen. Muun muassa oli pelannut Ameriikan venttiä, eli mustaa Jaakkoa, Las Vegasissa 72 tuntia putkeen, koska juomat olivat pelipöydässä olleet ilmaisia. Oli juonut vuorotellen kahvin ja oluen. En epäillyt hetkeäkään! Tapaamisiltana oli kuulemma jo viides kahvi menossa. Kaiken muun sekavan ja maanisen puheen lisäksi, totesi Amerikan olevan niin turvaton maa, että hänkin joutui hankkimaan käsiaseen. Luoditkin olivat samoja joita FBI käyttää. Lisäksi alkoi elävästi kuvailemaan, kuinka pystyisi ampumaan ihmisen esimerkiksi tuon oviaukon kohdalta ihan noin vaan ja havainnollisti esityksen tähtäämällä oviaukkoon sormillaan. Sen jälkeen kuvaili, kuinka luoti osuisi suoraan silmien väliin ja niin edelleen. Tuossa vaiheessa oli aika moikata itsemme ulos näinkin syvällisestä keskustelusta ja poistuimme terassin puolelle syömään. Ja mies vielä ihmettelee, että Amerikka on vaarallinen maa! Joillekin vaan ei sovi edes kahvi!

Seuraavana päivänä käytiin ihan vaan kävellen haistelemassa Etelä-Ameriikan ilmapiiriä Santiagon keskustassa. Ja siinä sivussa todettiin LP:n olevan väärässä myös turisti-infonkin sijainnin suhteen. Kauppahalllissa käytiin syömässä ihan kelvolliset kala-annokset pienessä kuppilassa. Oli Chilen ainoa paikka, jossa sisäänheittäjät olivat suorastaan agressiivisia. Tämä ei siis koskenut pelkästään turisteja, vaan paikallisia revittiin sisään kahta kauheammin. Poikkeavaa. Santiago muistuttaa Suomea väkiluvultaan, joten myös ilmansaastetta pääsee kertymään laaksoalueelle aika runsaasti. Hiukan harmahtava keskusta-alue on ihan ok useine kirkkoineen ja ainakin me tunnettiin olomme turvalliseksi. Sanonta: "Jumala on kaikkialla, mutta Hänen toimistonsa on Santiagossa", viittaa ilmeisesti juuri kirkkojen määrään. Kirkot ovat ulkokuoreltaan todella vaatimattomia, mutta useimmissa sisätilat hienosti restauroitu. Niin ja koiria on kaikkialla, mutta yhteiselo ihmisten kanssa tuntuu sujuvan mutkattomasti. Koirat viettävät siestaa päivisin, lähtevät liikkeelle iltaisin ja tuntuvat osaavan ainakin liikennesäännöt ihmisiä paremmin.


Hostelimme pitäjät tuntuivat osaavan englantia sujuvasti, joten tarkemmat vinkit meni perille peräpohjolaankin. Ja kysyvähän ei tielle eksy, vai miten se oli? Otettiin metro kohti viinitiloja. Kyllä, metro viinitiloille! Vähän kuin ottaisi metron Kontulan Alkoon! Pääteaseman jälkeen 15 minuutin matka paikallisbussilla (liput ostettiin tyylikkäästi paikallisella kielellä!) ja oltiin Concha y Toro-viinitilan porteilla. Kun kerran tänne asti päästiin, niin otettiin kalliimpi viinikierros, kaikilla herkuilla. Kierrokseen kuului historiakierros, viininmaistelua juustojen kera ja jopa viinilasi ja juustolautanen tuliaisiksi. Mutta eihän ne reppuun mahdu, joten nauttikoon hostelin asukkaat viininsä tyylillä. Chilen kuuluisa Maipo-laakso siis sijaitsee aivan Santiagon laitamilla, liekö pienet pakokaasunkatkut tuo lisäsäväreitä viineihin? Concha y Toron viinitila on yksi Chilen suurimmista ja tuottaa miljoonia litroja viiniä vuodessa. Ei siis mitään nappikauppaa tuo viininviljely.

Viinitilan perusti aikoinaan Don Melchor de Concha y Toro ja hänen nimeään kantava viini on vieläkin valikoimissa (yksi kalleimmista). Yksi, ainakin Suomessa enemmän tunnetuista viineistä, lienee Castillero del Diablo, joka on suomeksi jotakuinkin Paholaisen kellari. Em. Don Melchor kun aikoinaan valmisti laatuviiniä, mutta huomasi, että työntekijät kävivät sitä varastamassa kellarista. Päästi sitten liikkeelle juorun, että viinikellarissa asuu paholainen. Ja johan siihen loppui viinin varastelu. Ja siitä saakka tilan viiniin on kuulunut olennaisena osana tämä tarina. Meille kokemattomille viinihifistelijöille kierros oli suurimmaksi osaksi uutta tietoa.




Tynnyrit, joissa viini ikääntyy, ovat Concha y Torossa yleensä joko ranskalaista tai amerikkalaista tammea. Tynnyreitä käytetään täällä noin viiteen kertaan, joka kerta alempiarvoisiin viineihin. Tämän jälkeen ne myydään viskitislaamoihin US$50 pilkkahintaan, kun ostohinta on noin US€1000. Tammitynnyristä (rypäleiden kuoren lisäksi) tulee siis tanniinin- ja tammenmaku viiniin ja parhaat gran reserva- ja reserva-viinit varastoidaan vain uusiin tynnyreihin, jotta maku olisi mahdollisimman voimakas ja hienostunut (tässä vaiheessa nousee pikkurilli pystyyn...).

Kierroksen jälkeen siirryttiin mielenkiintoisempaan, eli viininmaisteluosuuteen. Saimme paikallisen sommelierin johdolla maistaa neljää erityyppistä viiniä juustojen kera. Slurps! Aloitettiin miedoimmasta Chardonnay-valkkarista ja Merlotin ja Carmeneren kautta tuhtiin Cabernet Sauvignoniin. Kyllä on oma lajinsa tuo maistelu, ei suusta ja päästä löydy sopivia adjektiiveja... Mutta erittäin mielenkiintoinen kokemus kaiken kaikkiaan. Carmenere-rypäleen erityispiirre muuten on, että siitä 95% viljellään ainoastaan Chilessä. Syynä on, että aikoinaan käsittääkseni euroopasta tuotu rypäle maistuu tuholaishyönteisille tätä nykyä liankin hyvin. Chilessä maaperä taas on sellainen, ettei tuholaiset viihdy ollenkaan. Amerikoissa löytyy tuholaiselle vastustuskykyistä rypälekantaa, mutta vain pieniä määriä. Joten kyseistä rypälelaatua löytyy paljon kaupan hyllyltä.

Samalle viinikierrokselle sattui mukaan hauska parivaljakko Walter (USA) ja Pascal (FRA), jotka vaikuttivat olevan yhtä "kokeneita" kuin mekin. Joten tyhmiä kysymyksiä siis kehtasi esittää. Kuten sanottu, ei ole tyhmiä kysymksiä, ainoastaan tyhmiä kysyjiä ;) Jatkettiin pariskunnan kanssa iltaa vielä lihapitoisen illallisen merkeissä. Kuten kuvasta näkyy, kyseessä Atkinsin-dieetin variaatio, eli Potkinsin dieetti. Pariskunta oli myös varannut laskettelureissun seuraavaksi päiväksi Valle Nevadoon, Andeille ja Asko sai kaivattua seuraa rinteisiin. Kaiken kaikkiaan riemukkaan hauska parivaljakko.




Kolmantena päivänä Asko siis rusketti naamaansa ja liikutti koipiaan Andien rinteissä ja minä vietin rentouttavaa (!!) päivää kaupungissa päivitellen blogia. Lämpötila oli jostain käsittämättömästä syystä kohonnut katumittarin lukeman mukaan +25 asteeseen. Täh??? Täällä pitäisi olla talvi! No, eihän sitä olisi uskonut, kun hostelissamme oli noin 15 astetta ja kaasutakan lämmössä lämmiteltiin. Itse laskettelumäet sijaitsivat 2500-3500m, joten ohutta ilmaa oli tiedossa. Josko tässä syy pieneen puuskutukseen. Laskettelukausi on täällä vasta reilussa puolessa välissä, mutta uutta lunta ei ole saatu aikoihin. Ja lämpimien päivien johdosta kausi kyllä loppuu ennen aikojaan. Ihan vaikuttava paikka, mutta huonon lumen johdosta laskettelu ei ollut kovin erikoista. Niin monta vuotta on, kun viimeksi laskettelin suksilla, joten enempää ei tarvittukaan. Varsinkaan, kun matkavakuutus ei korvaa talvilajeja.


Viimeisenä päivänä tutustuttiin kaupungin kukkulaan Cerro San Sebastianiin, josta olisi ollut hienot näkymät koko Santiagoon ja ympäröiville Andeille, mutta tuo em. saastepilvi hiukan himmensi Andien loistoa. Tavallisuudesta poiketen eksyimme myös hienoon Museo Chileno de Arte Precolombino-museoon, joka oli täynnä mitä hienoinpia esineitä. Museon kokoelma on muuten alun perin ollut yksityiskeräilijän, joten aikamoisia aarteita ihmisten kodeista edelleen löytyy (Suomen vastine: Taistelevat metsot!). Harmi jälleen, ettei tietämys riittänyt kokonaisvaltaisempaan kokemukseen.


Sää oli jälleen aurinkoinen ja lämmin ja mikäpä sen parempi hetki ottaa siis jogurttijäätelö. Voiko onnellisempaa ilmettä olla? Ja päivähän oli sen jälkeen täydellinen! Iltapäivällä otettiin bussi Valparaisoon, tuohon jälleen Unescon maailmanperintökohdelistalle päässeeseen kaupunkiin. Bussit Chilessa ovat muuten ensiluokkaisia. Ei pääsisi Pelle Miljoonakaan valittamaan. Jalkatilaa löytyy ja istuinta saa varsin avaruudellisiin asentoihin ja hinnat ovat varsin edullisia laatuun nähden. Parin tunnin matka Valparaisoon oli 4€.