2.-7.5.2010 Pulau Batam, Pekanbaru & Bukittingi, Indonesia (56743km)

Hyvää sunnuntaita ja erinomaista ÄITIENPÄIVÄÄ kaikille äideille ja äidinmielisille! Ruusuja ja haleja!

Lauttamatka (Bohol-Cebu) oli siis leppoisa, lukuunottamatta Ave-Maria rukouksia, joita saneltiin kaiuttimista aina, kun aallon korkeus ylitti 20cm!!! Kannattaisikohan tuokin aika pidellä ruorista kiinni, eikä käsiä ristissä? Filippiineillä on kuulemma 7107 saarta vai oliko se uimataitoisten määrä, vai miten se oli? Ja oikeasti sää oli niin hyvä, että Jussi & Joni olisi uinut tuon matkan heittämällä. Silmät kiinni. Edestakaisin. Ja vieläpä selvinpäin. Valitettavasti lento Singaporeen oli hiukan pomppuisa ja kun peppu alkoi nousta penkistä vuoristoradan tyyliin, niin rukoukset alkoivat kaikua matkustajien toimesta. Ei siis lentokapun toimesta tällä kertaa. No, viestit meni läpi ja perille päästiin.

Filippiineiltä lähtiessä oli suunnitelmana, että...ööö...ei ole suunnitelmaa! Tiedettiin, että lauttamatkan jälkeen edessä oli 4 tunnin lento Singaporeen ja luultavimmin yö lentokentällä. No, Singiksen kenttä on OK ja ajattelimme yöpyä lentokentän sisäpuolella, jossa on palveluja, kokolattiamattoa yöpymistä varten, sekä ilmaista internettiä tarjolla. Tämä tietenkin, jos saavut pääterminaaliin. Ja voitte arvata saavuttiinko? Tajusimme tilanteen vasta lentokoneessa, että Cebu lentää budjettiterminaaliin. Päätettiin siis vasta Sinkkilän lentokentällä heikkojen yöunien ja kolikonheiton jälkeen suunnata Sumatralle ottamalla lautta Riau-saarille, Batamille ja siitä aina edelleen eteenpäin Sumatralle saakka. Lautta Sinkkilästä Batamin satamakaupunkiin, Sekupangiin, kestää vain noin kolme varttia. Yövyttiin Batamilla jopa kaksi päivää korjaten univelkoja ja hoidellen asioita. Muutoin paikasta ei paljon sanottavaa.

Batamilta lähdettiin hyvien yöunien jälkeen kohti Pekanbarua, joka on lähin suurempi kaupunki saavuttaessa Sumatran saarelle. Ja olikin ehtinyt unohtua, miten aikaa vievää ja vaivalloista matkustaminen on Indonesiassa verrattuna muuhun Aasiaan. Täällä kun etäisyydet on hirvittäviä. Esimerkiksi Sumatra on maailman kuudenneksi suurin saari, pinta-alaltaan vajaat 500 000 neliökilometriä ja vuorta ja jos jonkinlaista kanjonia on vaikka muille jakaa. Joten lähdimme Batamilta Pekanbaruun lautalla ja jostain syystä olimme saaneet pieniin (herne)päihimme ajatuksen, että matka kaupunkiin kestäisi kokonaisuudessaan kuutisen tuntia. No, kyse olikin vain lauttamatkan pituudesta, jonka jälkeen jatkettiinkin bussilla saman verran :/

Ja nyt ei ole kyse mistään maantien ässä-busseista, vaan todellisista julkisista kulkuvälineistä, jotka täällä tungetaan todella täyteen. On kanaa, lasta, mummoa ja vaaria, on sohvaa ja sohvapöytää bussin katolla kaikkien muiden matkatavaroiden lisäksi. Yksi puolentoista metrin penkki on varattu vähintään kolmelle matkustajalle, mikä tekee länkkäreiden pepuille mannaa. Ilmastointia ei ole, jousista puhumattakaan ja kuljettajat ovat todellisia maantien ritareita, jotka on koulutettu ajamaan kuopasta kuin kuopasta mahdollisimman suurella nopeudella, aikataulut ne on täälläkin! Tiet ovat maanjäristysten jälkeisessä kunnossa ja bussi ja muut tiellä liikkujat ajavat mutkitellen kaistalta toiselle (jos siis kaistoja on). Torvea soitetaan jokaisen ohituksen kohdalla ja vähän myös vastaan tuleville tutuille, joita vastaantulijoista on noin 80 prosenttia.

Meillä kävi kuitenkin mäihä, tuuri, eli moukan mäjäys ja saatiin paikat etupenkiltä kuskin vierestä. Vain pakki puuttui ja kuski (kuvasta). Tilaa oli yllättävänkin hyvin ja saatiin eturivin paikat kaikkeen mitä tiellä tapahtuu (valitettavasti). No, rukouksilla/ristinmerkeillä/puolikuilla täällä pääsee pitkälle ja välillä jopa perille. Matka sujui yllättävän kivuttomasti ja saavuttiin Pekanbaruun illalla noin klo seitsemän aikoihin. Pylly sanoi voi persetti, mutta tunto palasi pikkuhiljaa.

Perillä paljastui bussifirman todellinen luonto. Päätepysäkki oli syrjäseudulla kaupungin ulkopuolella, eikä todellakaan pääterminaalissa, kuten olivat puhuneet. "Bussifirman" pihalla päristelivät lähinnä paikalliset ojec-kuskit (mopotaksit) tarjoten ylihintaisia kyytejään kaupunkiin tai majapaikkoihin. Meille jäi valinnaksi maksaa joko suunnilleen yhden yön yöpymisen hintainen taksikyyti keskustaan tai jatkaa suoraan Bukittingiin, noin 8 tuntia lisää bussilla. Kumpikin vaihtoehto oli huono, mutta Irrillä hella napsui sen verran isoilla luvuilla, että jätettiin taksikyydit väliin ja jatkettiin pikkubussilla eteenpäin. Kyllä suoraan sanoen otti päähän, olimmehan juuri noin tunti sitten todenneet, ettei peppu enempää kestäisikään. Mutta ihminenhän taipuu ja ajan myötä tottuu mihin tahansa ja olihan siinä bussimatkalla aikaa sulatella kiukkua. Kiukku kuitenkin laantui kuin taikaiskusta, kun ensimmäisellä taukopaikalla (noin puolen tunnin ajon jälkeen, ei ihme että matkaan menee kahdeksan tuntia!) paikallisen kahvilan isäntä halusi kuvata Irrin noin 10-vuotiaan poikansa kanssa. Liekö esittelee Irrin poikansa tulevana vaimona? Sitä ystävällisyyden ja hymyjen määrää, kiukku katosi ja huijaritaksikuskit unohtui. Kyllä nämä ihmiset on ihmeellisiä!

Bussi, jolla matkaa taitettiin, oli jostain syystä (niin, kuka yöllä matkustaisi??) puolityhjä/-täynnä ja mahduimme hiukan levyttämään, mitä sitä nyt pomppimiselta ehti. Usean pysähdyksen (mm. renkaiden täyttöä, jalkapallomatsin seurantaa matkustajien odottaessa bussissa jne.) jälkeen rahastaja ilmoitti, että olemme päämäärässämme. Bussi pysähtyi pienelle kioskille ja kello oli noin neljä aamuyöstä. Ei karttaa, ei hajuakaan missä päin kaupunkia ollaan, eikä kykyä selvittää asiaa bahasa indonesialla. Noin puolenkymmenen paikallisen avustuksella selvisi, että bussi oli aikeissa jättää meidät viiden kilometrin päähän keskustasta. Emme suostuneet jäämään ja jatkoimme eteenpäin, mutta ensimmäisen majoituspaikan kohdalla, noin kilometri matkan jatkumisen jälkeen, meidät hätistettiin bussista (tai Irri hätäpäissään hyppäsi pois). Siinä sitten oltiin pestyn k.... kanssa ja edelleen selvästi ainakin parin kilometrin päässä citistä. Lähdettiin talsimaan rinkat selässä ja kas, paikalla pyyhälsikin yömyöhäinen taksari, joka tinkaamisen jälkeen heitti meidät keskustaan ylihintaisella 2,5 dollarin hinnalla. Ensimmäinen majoituspaikka oli kiinni. Onneksi päästiin kuitenkin siedettävään majoitukseen ja myöhemmin selvisikin, että kyseinen majoitus olikin hinta-laatusuhteeltaan kaupungin parhaita. Että paistaa se aurinko välillä risukasaankin... Kyllä nukutti ja päällä olleet vaatteet olisi voinut polttaa, no, pistettiin vaan pesulaan. Yhtäjaksoista matkantekoa tehtiin siis 21 tuntia. Ainakin tehokasta matkantekoa...

Aamulla muutamien tuntien yöunien jälkeen lähdettiin tutustumaan Bukittingin kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee noin 900 metrin korkeudessa ja siksi ilma on mukavan viileää. Kaupunkia ympäröi kolme tulivuorta; Merapi, Tandikat ja Singgalang. Asukkaita täällä on hiukan yli satatuhatta, joten ihan tuppukylä tämä ei ole. Kaupungista tehtiin pieni päiväretki paikallisella opeletilla (samanlainen kuin, microlet Sulawesilla) läheiselle kahviplantaasille, jossa tuotetaan yhtä maailman kalleimmista kahveista; Kopi Luwakia.
Kyseisen kahvin kilohinta on täällä huimat 150 Amerikan dollaria. Erikoiseksi kahvin tekee se, että kahvipavut käyvät läpi sivettikissan (luwak) suoliston ja siten saavat aivan erinomaisen maun. Kuvassa nainen siis esittelee sitä ihteään, elikkäs kissanpaskaa, josta sitten väännetään maailman kalleinta kahvia ja länsimaalaiset kahviconnoisseurit pikkurilli pystyssä kehuvat "kahvin" nyansseja. Kuten mekin. Kylla sitä ihminen on olevinaan tai vaan tyhmä. Nyt siellä kotikokit voivatkin alkaa kerätä norjalaisen metsäkissan tai ocicattien kissanhiekasta "sattumat" ja keitellä kahvia ylioppilasjuhliin. Ja vot!

Kyseessä on siis yhden naisen paikallinen yritys. Kahvia hän toimittaa Eurooppaa ja Australiaa myöten. Muitakin kissankakkakahviplantaaseja on olemassa, mutta erotuksena muista tämä kahvi on täysin luomua ja keskeltä Sumatran viidakkoa. Sivettikissat, jotka kahvin "jalostavat", ovat siis ihkaoikeaa viidakon eläimistöä, jotka yöllä saapuvat plantaaseille "jalostamaan". Erotuksena tehotuotantopalantaaseilta, joissa kissat on itse asiassa aidattu plantaaseille. Kuten hienostuneet kahvinkuluttajat pikkurillit pystyssä tietävät tässä on vissi ero:

1. Kissat eivät elä normaaleissa viidakko-olosuhteissa, jolloin ruokavalio ei ole yhtä monipuolinen ja jalostus yhtä kuohkeaa.
2. Kissat ovat yöeläimiä ja syövät naturaaleissa olosuhteissa kahvinpavut vain tiettyyn kellonlyömään keskellä yötä (vähintäänkin Mozartin 9. sinfonian säestyksellä).
3. Kissat valitsevat naturaaleissa oloissa vain parhaimmat, juuri oikeassa kypsyysasteessa olevat hedelmät.

Ja nämä Lutherin teesit, jotka myös R. Pauligin kotioveen on naulattu, eivät tietenkään toteudu tarhaolosuhteissa ja todelliselle kahviammattilaiselle ero on kuin Mietaan ja Wassbergin 15km hiihdossa. Minimaalinen, mutta HYVIN merkittävä. Kahvia on muuten mahdollista tilata myös netistä suoraan tuottajalta. Luultavasti $15/100g+postikulut, joten eikun pannu porisemaan ja postimies Patea odottelemaan. Varokaa kahdesti soittavia postimiehiä :)

Kierrettiin myös itse kaupungin nähtävyydet, eli linnoitus, kanjoni ja japanilaisten toisen maailmasodan aikana rakentamat luolat. Päästäksemme linnoituskukkulalle, jouduimme kiertämään paikallisen eläintarhan kautta. Tulipa taas surullinen muistutus siitä kuinka huonot voi eläintarhan olot pahimmillaan olla. Ikävää, että tulimme erehdyksessä tukeneeksi puiston toimintaa maksamalla sisäänpääsymaksun. Kyllä tuossa sisäinen kettutyttö meinasi päästä valloilleen. Ehkäpä tämä kertoo surullista tarinaa tämän päivän maailmanmenosta, jossa keskellä Sumatran viidakkoa on surkea eläintarha, jotta näkee "villieläimiä". Ennen oli kuumemmat kesät, järvet puhtaita ja ihmiset rehellisiä. Blaa, blaa, blaa, niinpä tietenkin! Itse linnoitus toimii nykyään vesitornina ja sen ympäristö... no, miten sen nyt sanoisi... en maksaisi sisäänpääsystä. Japanilaisissa luolissa oli käytävää toisen perään, joten kovin eksoottista tämäkään ei ollut. Alkaa taas arvostamaan suomalaisia nähtävyyksiä... No, tulipas nyt valitettua ja positiivisista puolista voi sanoa, että itse Bukittingi oli raikas tuttavuus. Täällä elää rinnakkain islam ja kristinusko ja kovin leppoisalta vaikuttaa. Ja täällä Kekkonen on ilmeisesti viettänyt "kuolemansa" jälkeiset vuodet, lisää materiaalia fileen "Kekkosen kalareissut"...

Viime aikoina tullut kirjoitettua paljon matkustelusta, sukelluksista ja kauniista rannoista, pahoittelut yksipuolisuudesta. Tämä vaan on osa meidän arkea (ja mielikuvituksen puutetta). Vaihtelun vuoksi voin tietenkin kertoa myös oman suoleni (kissat käytiin jo läpi) toiminnoista. Pyysikö joku siellä takana? Yleisön pyynnöstä: pääsimme Singaporen kentälle ja suuntasimme riisitautiset kehomme kohti Burger Kingiä. Tilasin kolmen jalopeñon purilaisen: kitalaki kesti, mahalaukku ei. Kuten Mennen-mies sanoisi: "Poltteli mennen tullen." Seuraavaksi Batamin Pizza Huttuseeen ja rasvainen pölykapseli naamaan ja taas oli vessanpöntön reunat öljytty. Apina oppii kuulemma seitsemännellä kerralla, joten eiku illaksi intialaiseen ja curry-huuhtelu oli valmis. Pitkän bussimatkan ajaksi maha onneksi suutahti ja aloitti mykkäkoulun. No, ei kolmea ilman neljättä ja perillä piti vedellä kanamajoneesit ennalta-arvattavilla seurauksilla. Kuvan ravitsemusliike ei liity kuvattuun tapahtumaketjuun, vaikka näin voisikin päätellä. Ja nyt, kun sumatralainen suolihuuhtelu on suoritettu, voi vedellä Padang-ruokaa ja ylläri-pylläri: muna-annoksia taas ilman h(s)uolenhäivää, haa-haa!

Ja lopuksi vielä viikon erikoinen: Mikäs se siinä?

27.4.-1.5.2010 Bohol, Filippiinit (53605km)

Koska oleskelumme Dumaguetessa venyi oletettua pidemmäksi, skippasimme Siquijorin saaren kokonaan ja päätimme oleilla loput 4 päivää Boholilla. Menimme Lonely Planetin ohjeiden (ei aina paras vaihtoehto) perässä saaren sisäosiin Lobociin, jossa sijaitsee Nuts Huts-niminen majoituspaikka jokimaisemalla varustettuna. Lautta, kolmipyörämopo, jeepney ja jokilautta oli päivän kuljetusvälineiden saldo, eli matkustamiseen saa täällä menemään aika paljon aikaa. Nuts Huts oli ihan hieno paikka, mutta aika syrjäinen. Joelta pääsi suoraan perille, mutta maitse joutuu patikoimaan kilometrin, jonka lisäksi perillä odottaa askematon määrä portaita - taas kerran. Eihän tuo paljolta kuulosta, mutta kun kelvinit, celciukset ja fahrenheitit on tapissa ja selässä 25kg, niin sitä yrittää välttää turhaa rehkimistä.

Joten suunnitelma oli toimia viihdykkeellisen Dumagueten jälkeen minimienergialla. Joten Wappu ja 200. matkapäivä menivät huomaamatta ja leppoisissa merkeissä. Perinteitä jää kyllä täällä reissatessa kaipaamaan, kuten Wappu jollaista ei toista ole kuin Suomessa. Niin ja tietenkin kaikki oli muutenkin paremmin ennenaikaan, eli waput olivat kosteammat, vai miten se meni? Ai niin, majapaikassamme muuten oli luonnollisesti oma ravintelinsa, jonka tarjonta oli kohtuullisen maukasta. Ainoa miinuspuoli oli se, että kaikki ruoat näyttivät, koostuivat suunnilleen samoista aineksista ja miltei maistuivatkin samoilta. Tais kokilla olla tietyt lempimausteet, joita osaa käyttää...

Sen verran saatiin neljän päivän aikana puristettua, että päästiin läheisille "vesiputouksille" käymään. Välillä kyllä tuntuu, että turhaan aliarviomme Suomen nähtävyyksiä :) Putoukset olivat kyllä lähellä, mutta vaati joen ylittämisen uimalla - kuudesti. No onneksi meillä on vedenpitävä kassi mukana, ja se osoittautui jälleen kerran hyödylliseksi. Jokea pitkin ja siis myös meidän etuverannan ohi lipui pitkin päivää jokiristeilyaluksia, missä ihmiset nauttivat päivällistä raikuvan musiikin säestyksellä. Hiukan mauttoman oloista huvitusta tulla luonnonrauhaan tuollaisten kaiuttimien kanssa. Aluksilla oli siis pääasiassa paikallisia turisteja, muutamalla valkonaamalla maustettuna (ei me). Mutta kukin tyylillään.

Toinen retkemme suuntautui katsastamaan Filippiinien tarsier-kummituseläintä (tuttu jo Indonesiasta). Pakkohan nuo ötökät oli tarkastaa myös täällä. Mitäpä noista voisi sanoa: hassuja nisäkkäitä!Tarsiereja on itse asissa vapaana ympäri saarta, mutta turistisoituneimmilla alueilla, kuten meidän majapaikan lähellä, noita ötököitä esitellään turreille vangittuina häkeissä ja eläimet ovat siitä hyvin stressaantuneita, kuten oikeanpuoleisen kuvan yksilö. Johtuisiko stressi myös 120 desiBelin kovuudella soitetusta humpasta pitkin päivää? Ja kun kummituseläimethän ovat niitä yöeläimiä. Tästä syystä päädyimme vierailulle erityiseen suojelukeskukseen, jossa ötökät möllöttelevät metsän siimeksessä omassa rauhassaan, lukuun ottamatta silloin tällöin paikalle pölähtävää turistia kameroineen (ei salamaa, kiitos).


Kolmas retkemme suuntautui suklaakukkuloille. Nimi nyt on aika raflaava, koska ainakaan minä en mitään Tobleronea paikalta löytänyt (harmin paikka, sanoo Irri). Hiukan rusehtavat kukkulat ehkä ja paljon matkamuistomyyjiä. Täällä matkustaessa bussit ovat yleensa aina täynnä, mutta kai se on suhteellista, koska yleensä ei tienviereen tarvitse jäädä, vaan jostain löytyy paikka valkolaisellekin. Niin no, Askon säkäkorkeus nyt on hiukan liikaa näihin välineisiin, joten ei tarvitse ihmetellä miksi niska hiukan vihoittelee. Poistuessamme oli pääkaupungissa suuret juhlat, joten julkiset välineet olivat suht täynnä. Mopotaksit yrittivät kaupata kyytejään n. 6€/hlö hintaan, mutta päätimme koettaa onneamme bussien suhteen. Ensimmäinen bussi meni täytenä ohi, mutta perässä tullut jeepney otti matkalaiset (0.5€/hlö) isoine kasseineen kyytiin. Tilaa ei tässä vaiheessa ollut muualla kuin katolla, joten sinne siis. Takanani istui noin 80-vuotias mies, joten ei parane valittaa. Ja ilmaistointihan pelasi kuin unelma.

Poistuimme Boholilta lautalla Cebuun, josta illalla lähti lento Singaporeen (taas) ja luvassa yöpyminen kentällä. Otimme Boholilta sitten taas kerran sen halvimman lautan, joka kesti 4 tuntia. Nopealla olisi päässyt kahdessa ja hintaero oli aika pieni, joten tässä kohtaa säästö oli hiukan turhaa. No, onneksi kiirettä ei ollut ja lautalla paljastui, että olimme ostaneet sänkypaikat avokannelta. Patjatkin olivat keskimääräistä hostelia pehmeämmät. Onni onnettomuudessa ja eiku unta palloon...

Filippiinit oli kaikin tavoin upea kokemus, mahtavia paikkoja, ihania ihmisiä, englannilla pärjää mainiosti, matkustaminen on edullista ja kelit suosi. Tästä taisi tulla ainakin Irrin lempikohde. Palaamme ehdottomasti vielä uudelleen! Tästä matka jatkuu Sumatralle. Kettu kuittaa Filippiineiltä, over and out! Ja vielä viikon kuva-arvoitus, mikä tärkeä työkalu?

21.-27.4.2010 Dumaguete & Apo Island, Filippiinit (53518km)

KLARA WAPPEN WAI MITEN SE OLI?

Matka Moalboalta Dumagueteen sujui kuin entisaikojen HKL:llä konsanaan ja vaihdot kuin maakuntaviestissä parhaimmillaan, muistanette varmaan Mikkelin hiihtoseuran suorituksen vuodelta 1978. Matka alkoi kolmipyörällä majapaikasta Moalboan kylään 15min (40 pesoa), rinkat ulos "taksista" ja samantien tiellä tööttää bussi Botaan, eli kolmessa sekunnissa hypätään kyytiin ja matka jatkuu parin tunnin ajan paikallisbussilla (80 pesoa). Ennen kuin saavutaan Botaan, konnari ulosheittää meidät oikeassa kohdassa, jotta voidaan ylittää salmi lautalla Cebun saarelta Negrokselle. Ulos bussista ja seuraava mies jo huitoo meitä lautalle. Juosten sisään ja lautta lähtee, kun toinen tohveli on vielä maissa. Lautta on hidas (ja halpa) rahtilautta ja sehän sopii meille. Matka kestää peräti 30 min. (80 pesoa). Toiselle puolelle päästyä kieltäydymme kohteliaasti tarjotuista (kalliista) taksikyydeistä. Tarkoitus on jatkaa matkaa Jeepneyllä, joka on tuollainen paikallinen pikkubussi.

Koska matkavauhti oli todellakin ylittänyt odotuksemme, päädyimme hengähtämään ja syomään lauttasatamaan. Perinteisesti vetelen maksa/munuais-annokset hyvällä ruokahalulla Irrin tyytyessä kolaan. Tavallista filippiinoruokaa on tuollaiset maantieruokaloiden kattila-annokset, eli turo-turot (point-point). Eli aamulla kokki valmistaa 10 kattilallista erilaista ruokaa, jota tarjotaan sitten pitkin päivää niin kauan kuin tavaraa riittää. Ilmastoa ei entisestään kannata rasittaa turhilla kylmälaitteilla (niin ei tarvitse rakentaa sitä ensimmäistäkään ydinvoimalaa), vaan ruuat ovat "huoneen" lämmössä koko päivän. Asiakkaat saavat sitten kurkkia rauhassa sisältöjä mieltymystensä mukaan ja osoitella mitä haluavat. Ateriat tarjoillaan riisikeon kanssa ja omalta kohdalta ruuat ovat olleet ihan maukkaita...

Ja takaisin matkantekoon: maksettuamme, eikun läheiseen tienvarteen ja kas, jeepney jo odottaakin asiakkaita. 5 min jälkeen matkaan ja vajaan tunnin matkan jälkeen (15 pesoa) ollaan perillä Dumaquetessa. Kuten kuvasta huomaatte, sai Samsonite taas kyytiä koko rahalla! Ja nyt en tarkoita itseäni. Sattumalta päättäri on 50 metrin päässä hotellistamme. Todellista moukan tuuria, tätä ei meidän matkailu yleensä todellakaan ole. Lisäksi saamme hotellin toiseksi viimeisen huoneen ja paikassa on sentään 47 huonetta. Tällä hetkellä on myös filippiinojen kesäloma (pari kk), joten halvat, anteeksi huippuhotellit on tiukassa...

Dumaguete, Negroksen saaren eteläpäädyssä, on noin 120 000 ihmisen kaupunki. Siellä on yksi Filippiinien arvostetuimista yliopistoista, Sillimanin yliopisto, joka on perustettu jo vuonna 1901. Dumaguete oli iloinen yllätys, koska Filippiineillä suuret tai suurehkot kaupungit eivåt yleensä ole niitä miellyttävimpiä. Dumaguetelle kuitenkin oli kaunista rantabulevardia, nuoria ihmisiä, kivoja ravintoloita ja kahviloita. Se oli juuri sopivan suuri ja sopivan pieni ja kaupunki, johon tällainen kiiruhtava matkailija saattaa jämähtää pitemmäksi aikaa kuin alkuun suunnittelikaan. Vietimme kaupungissa kuusi yötä, koska tekemistä ja näkemistä kaupungin ympärillä riitti. Osansa oli toki iloisella porukallakin, joka jakoi kanssamme saman majapaikan; Harold´s Mansionin. Puhumattakaan omistajasta, Haroldista, joka tällä kertaa ei ollutkaan keski-iän ylittänyt eurooppalainen, vaan ihka oikea paikallinen yrittäjä.

Kuten myös "pieni" paikallinen yrittäjä McRonald. Nuorena se on vitsa väännettävä vai miten? Onhan se hienoa, että monikansalliset yritykset ottavat vastuuta yhteisistä asioista ja opettavat pilteille elämänarvot kohdilleen heti alusta! Ja kukas muukaan kuin me tukemassa toimintaa :/ Nyt ois taas kettutytöille töitä Dumaguetessa!



Päädyimme sukeltamaan myös samaisessa paikassa ja sukellus oli Filippiinien halvinta. Harold oli äskettäin aloittanut sukellustoiminnan ja sukellusvälineet olivat uusimmasta päästä, joten ei pääse valittamaan. Sukellusten jälkeen Harold innostui/erehtyi tarjoilemaan juotavia ja tutustuttuamme vietimme illan, jos toisenkin vieraanvaraisuudesta ja ilmaisista antimista nauttien ;) Baari-illat päätyivät Haroldin asunnolle karaokelaulantaan ja kutsuipa vielä rantahuvilalleen, jossa vietimme sunnuntaipäivän grillaillen. Ilmeisesti bisnekset pyörii "kohtalaisesti". Vai mitä päättelette Mr.H rantahuvilasta ja kakkoskärrystä? Kaikenkaikkiaan huomattavan mukava heppu ja vieraanvarainen kuin mikä. Ja jos tuota tanssikuvaa nyt jotenkin pystyy selittämään, niin täällä kuuminta hottia on tanssia peilaillen häpeättömästi ja jatkuvasti itseänsä peileistä, joita on asennettu ympäri tanssilattiaa...

Sukelluksista: Dumagueten lähistöllä sijaitsee merikansallispuisto ja erityisesti Apon saari, jonka sukellusvedet ovat uskomattoman hienot ja kuuluvat jälleen Filippiinien parhaimmistoon. Tehtiin kolme sukellusta Apolla ja ne olivat tähän astisista sukelluksista parhaita. Hmmm, aivan kuin olisimme julistaneet jotain tämän suuntaista aiemminkin... no ei vain voi muuta kuin olla tyytyväinen, että tällainen rutinoitunut matkaaja vielä saa sävärit hienoista maisemista! Sukelluksilla oli aivan ennen kuulumattoman upea näkyvyys ja korallit olivat normaaliakin paremmassa kunnossa (täällähän sitä dynamiitilla kalastelua on nimittäin vieläkin...). Aivan kuin olisi uinut parhaimmassa meriakvaariossa. Myös kilpikonna suvaitsi ilostuttaa meitä läsnäolollaan, mikä tietysti teki sukelluksista vielä entistäkin hienommat. Ei voi kuin taas kerran suositella ja yhtä lämpimästi kuin mitä vedet täällä on! Huomatkaa kuvasta paikallisten lasten lemmikkieläimet! Koirat ja kissat on niin "last season"! Toisten lemmikit on toisten ruokia ja toisin päin...

Ja yksi hieno sukelluskohde per kaupunkihan ei täällä ole juuri mitään. Dumagueten lähistöllä, Dauinin kylässä oleva sukelluskohde kuulemma on valittu Padin sukeltajien äänestyksellä vuoden 2009 Aasian parhaimmaksi paikaksi sukeltaa muck-divingia. No, voinette tarkistaa asian, paikkansa pitävyydestä ei ole varmuutta ja täällä tuntuu aina yksi sun toinen kohde kuuluvan edellä mainittuun parhaimmistoon. Odotukset olivat siis semi-korkealla ja pettymykseen oltiin varauduttu, koska emme ole aiemmin tehneet muck-sukelluksia. Muck-diving termi tulee siitä, että sukelluksella ei ole koralleja vaan sukelletaan yleensä tummalla hiekkapohjalla, jolla ei luulisi olevan kovin paljoa katseltavaa. Muck-divingissa katseltava on kuitenkin pientä ja pysyy paikallaan, joten sukellus on rauhallinen ja siinä ehtii katsella. Eläimet eivät myöskään piiloudu korallien tai muiden näkyvyyttä "häiritsevien" kasvien/eläinten sekaan.Tekemämme sukellus tehtiin rannalta, jossa maaperä on tuliperäistä ja hiekka siten mustaa. Kun silmät tottuivat etsimään pohjasta elämää, sitä löytyi yllin kyllin. Oli aivan käsittämättömiä muotoja ja värejä, joita ei olisi koskaan uskonut tällaiselta pohjalta löytävänsä. Oli sammakkokalaa useissa eri väreissä, kokona alle sentistä muutamaan senttiin. Oli puolen sentin kokoisia rapuja ja pientä mustekalaa.

Alueelle oli myös jostain syystä päätynyt auton hylky, joka sitten kuhisikin ihan erilaista elämää. Sukelluksen kohokohta oli nähdä siipisimppuja, jotka olivat yli 30-senttisiä ja kaikissa upeissa väreissä. Aivan uskomaton kokemus ja olemme valmiit äänestämään kohdetta uudelleenkin ykköseksi. Kyllä luonto osaa sitten olla ihmeellinen! Tällä matkalla on kyllä tullut nähtyä jos jonkinmoista ötökkää tuolla pinnan alla, jota ei tosiaankaan uskoisi edes olevan. Eli kannattaa pitää uimahousista tiukasti kiinni, kun täälläpäin polskii. Jos jossain kirjassa näette ihmeellisen kalanrötkäleen, niin mahdollisesti olemme kohdanneet sen pinnan alla. Pahoittelemme tätä sukellustarinoiden dominointia näissä Filippiinejä koskevissa kirjoituksissa, mutta kun ne on vaan niin upeita kokemuksia! =)

Mainittakoon vielä vierailu vesiputouksilla, joka ei tällä kertaa ollut uinnillisesti yhtä hieno kuin edellinen, mutta putous oli huomattavasti suurempi. Putous kaiken lisäksi sijaitsi jokseenkin haasteellisen skootteriajon päässä, joten uimaretki tuon jälkeen maistui. Viilennys tosin jäi jokseenkin lyhyeksi, jouduttuamme kipuamaan kaikki 338 porrasta, jotka olimme tullessa vyöryneet alas. Täällä on taas joku Alvar Aalto päässyt vauhtiin ja käynyt suunnittelemassa portaita, argghhh...

Jätimme haikeat hyvästit Haroldille ja hienolle matkaseurallemme Leelle, Kaylle, Anetelle + muille. Thank a lot girls and keep in touch! Suuntaamme vielä viimeistelemään Filippiinien reissua Boholille.

18.-21.4.2010 Moalboal, Filippiinit (53443km)

Lyhyt tilannekatsaus Filippiineiltä: pohjois-Cebusta siirryttiin etelämpään päin, eli Moalboalin kaupunkiin. Moalboal on myös sukelluskohde ja sen edustalla on Pescador-saari, joka on tunnettu kuhisevasta vedenalaisesta elämästä (ja paksuista saksalaisista sukellusturisteista). Majoituttiin viehättävään bungalowiin, joka ei kylläkään ollut rannalla, mutta rannan puutteen korvasi maja ja majassa oleva wifi-yhteys (ei, ei täälläkään pysty olemaan täysin lomalla, työt aina välillä kutsuu Askoa...).

Kolmisen päivää Moalboalissa meni rennolla meiningillä, vuokrattiin mopo ja tarkistettiin jälleen lähiympäristö kivojen paikkojen varalta. Noin 20 kilometrin päässä kaupungista olikin hienot vesiputoukset, joiden vesi viilensi satunnaista matkailijaa. Mikä menee ylös (vaikka tiukkaa teki), tulee monesti myös alas. Hypyt muuten näyttävät vain suoritetun matalalta, todellisuudessa kallio oli tosi korkea :)

Huomatkaa kuvan Joona Puhakan suoritus: kolmois-Lutz, kärkihypyllä! Käytiin myös White Beachilla, jossa oli muutamia resortteja ja melko hieno rantsu, hienoine koralliriuttoineen. Riutta suorastaan kutsui snorklaamaan.

Jaksettiin myös tarkistaa Malapascuan hienojen sukelluskokemusten innoittamana vedenalainen maailma myös täällä ja sukellettiin yhdessä yksi päivädyykki, joka oli seinämäsukellus Pescador-saaren ympärillä. Saaren seinämä laskeutuu useiden satojen metrien syvyyteen ja me sukeltajat kiersimme saarta ympäri, koska sen ympärillä suorastaan kuhisee elämää. Sukellus oli suoraan kuin luontodokumentista; miljoonien sardiinien parvet kiemurtelivat ympärillämme. Oli myös tonni- ja muita kaloja sardiineja saalistamassa ja matalammalla hienoja koralleja auringonvalossa välkehtien. Hieno kokemus, tai katsokaa itse miltä näytti. Video on britti-Danin käsialaa. Thanks, Dan!

Asko heitti vielä yhden iltadyykin brittiveljesten kanssa, mutta mitään mainittavan arvoista ei tuolla sukelluksella kohdattu. Sukellusten lisäksi vietettiin pari ratkiriemukasta iltaa brittiveljekset Pryorin (Dan & Eddy) ja kiwi-Davidin kanssa. Meinasi maha ratketa riemusta ja vuosia tuli monta lisää, sen verran hupaisaa seuraa nämä veijarit oli. Pojat saivat myös vihdoin tuhottua jo parisen kuukautta repun painoina olleet salmiakkikossut (etsikää missä kuvan Jallu luuraa), kiitos siitä! Elikkäs oliko seura hauskaa ollenkaan vaan tekikö Salmari vaan tehtävänsä? Danilla muuten oli myös omakohtaisia kokemuksia ladyboyn suudelmasta ja siitähän naurut saatiin.

Moalboalla oli lomakausi menossa, joten joka ilta oli jotain häpeningiä kylällä. Käytiin siis tarkistamassa tanssi- ja kauneuskilpailut. Kohtalaiset markkinat oli myös paikalla. Vaikka Irri kuvassa lahjoittaakin rahojamme takaisin, voitimme heti ensimmäisellä kierroksella pääpotin. Tarkoitus oli mennä vain viettämään aikaa, eikä viedä paikallisten vähäisiä varoja. Ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Cebussa samassa pelissä kaikki kutoselle ja tottakai eka kierros ja potti kotiin. Raha tulee rahan luokse ;) Oli kyllä pakko tuonkin jälkeen jatkaa pelaamista ja "palauttaa" osa rahoista takaisin, sen verran suomalaista hävetti... Moalboalilta jatketaan Negroksen saarelle Dumagueteen, josta lisää seuraavassa kirjoituksessa.