9.- 11.8.2010 Kiwi road trip, osa VI

Vaikka oltiin hiukan pelätty ylittää Haastin sola kesärenkailla, uutisissa mainittu lumimyräkkä oli kuitenkin vain toisella puolella vuoristoa. Solassa ei ollut lumesta tietoakaan, ainoastaan muutamia lumihuippuisia vuoria ja vesiputouksia. Päästyämme Wanakaan saatiinkin hiukan kuittia asiasta Flean sukulaisilta. Kuten näkyy, niin baari-illat kuluu täällä samalla tavalla kuin muuallakin kehittyneissä valtioissa - tekstaillen!

Vietettiin suht rauhallinen ilta ja mentiin yöksi leirintäalueelle. Kansallispuistoissa homma toimii omatoimisuusperiaatteella. Portilla täytetään kuponki, johon täytetään henkilö- ja ajoneuvotiedot. Lisäksi toiseen kuoreen sujautetaan rahat (7€NZ/hlö). Puistonvartija käy "kuulemma" aamuyöllä tarkistamassa maksut ja ajoneuvot. Vähintäänkin tie kutsuu, jos maksuja ei ole suoritettu. Yö oli todella viileä ja aamulla maa oli huurussa ja lätäköt jäässä. Jostain syystä meillä ei ollut yhtään kylmä yöllä. Jokohan sitä on taas alkanut suomalainen veri virtaamaan suonissa? Oltiin varattu kyseiseksi aamuksi ratsastusretki Cardronasta, mutta aina sitä yhden sorsan ehtii lihottaa, anteeksi ruokkia. Minulla kun oli luultavasti paistin kuva silmissä...

Oltiin muodikkaasti 10 minuuttia myöhässä talleilta, mutta retkelle lähti vain yksi muu turisti, joten haitta ei ollut suuri. Ja ratsaille hoi!!! Kyse oli lännentyylin ratsastuksesta ja alla ison pyllyn lisäksi Appaloosa-hevoset. Huomatkaa tyylinäytteet: John Wayne ja Calamity Jane. Minun taustalla tosin pyörii joku Turre lippa vinossa. Minun hevosen nimi oli Pisama ja Irrin Peppi-värityksellä varustettu hepo: Pocahontas. Kuin suoraan Hopeanuolesta.

Heitettiin kaikan kaikkiaan yli kahden tunnin ratsastuslenkki aivan upeissa maisemissa Cardronan laaksossa. Oltais varmaan menty vauhdikkaamminkin, mutta noi kaakit halusivat alkuun käyskennellä omia polkujaan. Vai mitä Irri? Vasta kun saatiin keppi toiseen käteen, alkoi "yhteistyö" paranemaan. Sitten lähti nopea ravi ja laukka kuin Bjurströmillä konsanaan. Raippaahan ei edes tarvitse käyttää, riittää kun hevonen tietää millainen ase tietämättömällä ratsastajalla on :) Matkaa tehtiin siis lähinnä käynnillä, mutta paremmilla tieosuuksilla laitettiin kannustinta hevosen kylkeen ja laukattiin.Tuo oli kyllä minun lempietenemismuoto. Retkellä mentiin muutaman lammaslauman läpi, purojen yli ja kerättiinpä karannut lammaslaumakin takaisin aitaukseen. Siinä sivussa sitten ammuttiin muutama intiaani ja pidätettiin maantierosvoja. Ja katsokaa, kaikki tämä ilman käsiä! Pam, ja sitten mä heräsin! Jälkikäteen vielä hoidettiin hevoset ja syötettiin meidän omat ylijäämävihannekset auton takakontista. Tuo heppa on muuten erittäin epäluuloisen näköinen Askon hoitaessa sitä...


Ai niin, nähtiin ratsastuksella kun kiwit/turistit lensivät laaksossa helikopterilla ja ampuivat jäniksiä - luultavasti singolla. Hmmmm.... jotenkin epätasainen taistelu. Vähän kuin minä vastaan Ihmeneloset. Ja sitten mä oikeesti heräsin. Rtasastus oli joka tapauksessa hieno elämys, jota mentiin pureskelemaan lounaan lisäksi Cardrona-hotelliin. Hotelli on muuten yksi Uuden-Seelannin vanhimpia, vuodelta 1863.

Lounaan jälkeen käytiin Beer Worksin pienpanimossa kysymässä esittelykierrosta. Ystävällinen neiti kertoi, että isäntä-Dave ei ole paikalla, mutta voitte soittaa ja tulla huomenna uudestaan. Ei ongelmaa. Päätettiin tuhlata 3 dollaria lisää ja otettiin yöksi paikka karavaaniparkista. Oli vessaa, lämmintä suihkua ja isoa keittiötä kaikkine herkkuineen (jopa siis uuni!). Kaupasta tarvikkeet ja eikun ruoanlaittoon. Uuni on ollut tällä matkalla niin harvinaista herkkua, että ostettiin paistettava pakastekaakku ja lykättiin uuniin jälkiruoaksi. Nam, nam! Ilta meni jutustellessa mukavia muiden matkailijoiden kanssa, harvinaisempaa herkkua kun matkustelee omassa autossa.

Aamulla aurinko näytti taas kasvonsa ja ilma oli kuin morsian. Asko lähti sään innoittamana lenkille ja minä jäi nauttimaan kauniista säästä. Iltapäivällä olisi tarkoitus lähteä kohti Queenstownia, jossa tapaisimme jälleen Flean ja sukulaiset. Matka Queenstowniin Wanakasta ei ole kuin hiukan yli tunnin, joten ehdimme nauttia Wanakassa kauniista ilmasta. Yritettiin myös mennä panimokierrokselle Beer Worksin panimolle, mutta palvelu oli hiukan tympeää ja Dave panimosta ilmoitti, ettei turrekierroksia sinä päivänä tehdä, koska hän on kipeä (päästä). Jaa, ei sitten, jos ei raha kelpaa... Meillä oli myös muita suunnitelmia aamupäiväksi...

Ja sitten minä tipahdin täysin toimivasta lentokoneesta, totaalisen ventovieraan seurassa. Huimaa! HUI! MAA! Jep, jep, eli menin turistihalpaan ja ostin itselleni tandem-laskuvarjohypyn. Eihän se halpaa ole, mutta itse saa räätälöidä mitä lisukkeita haluaa pakettiin. Suosittua on ottaa videokuvaus hypystä, joko käsivarakameralla tai sitten toisen ammattihyppääjän toimesta. Lisäksi saa valita hautakivensä ja muistokirjoituksen, no ei. Kuten yleensä, vedin ala-avain tyylillä, eli low-key. Joten kuvamateriaalia hypystä löytyy lähinnä kuivaharjoittelusta: 1) pelokasta istuskelua koneessa, 2) hyppy koneest, 3) liitelyä ilmassa 200km/h, 4) varjon aukeaminen, 5) laskeutuminen peffa edellä, 6) paluu arkeen - tyyliin Top Gun. Oikeastaan vain yksi vaihe jäi kuvasarjasta pois: vaihe 0) maksu kassalle; 265 $NZ.


Kaiken kaikkiaan kokemus oli mieleenpainuva. Olin jo edellisenä iltana "päättänyt" olla panikoimatta koko asiasta, joten edes aamulenkillä ei tullut ylimääräisiä kikkareita lahkeesta. Tämähän on vähän niin kuin pelkurin valinta, kun ei suostu ajattelemaan koko hyppyä. No, itse hypyn aikana jouduttiin odottelemaan yli 10 minuuttia vajaassa neljässä kilometrissä, koska lentokentän yllä oli muuta liikennettä. No, sehän ei haitannut. Itse ohjaajat imailivat sen ajan lisähappea. Mielestäni on ihan mukavaa, jos itse varjonhoitaja on suht tajuissaan. Samalla sain siis maisemalennon ja maisemat olivat MAHTAVAT. Kameraa vain ei ollut mukana :(

Näinkin vauhdikkaan päivän jälkeen ei voi kuin todeta: "Been there, done that, bought the T-shirt."

6.-9.8.2010 Kiwi road trip, osa V

Pictonista jouduttiin koukkaamaan Christchurchiin käymään, koska piti selvittää Wickedin palautuskuvioita. Emme kuitenkaan ehtineet samana päivänä vuokraamoon ja jouduttiin yöpymään kaupungissa. Pienten erimielisyyksien jälkeen päätimme parkkeerata kaupungin karavaanialueelle ja Asko suuntasi kasinolle tuulettamaan tunteitaan.

Aamusella oltiin jo rauhoituttu ja sovinnossa suunnattiin vuokraamoon. Olimme vuokranneet kärryn maanantaihin 16.8. saakka. Meidän lentomme kuitenkin lähtisi kyseisenä aamuna melko aikaisin ja edellisenä päivänä, sunnuntaisin, Wicked on suljettu. No, asiahan selvisi ja saisimme palauttaa auton sunnuntaina parkkikselle ja avaimet pakoputkeen piiloon. Tarkoitus oli myös ottaa autoon lumiketjut, ihan vain varmuuden vuoksi. Meille oli nimittäin Aucklandissa neuvottu, että jos haluamme hakea lumiketjut, voimme ne noutaa Christchurchista. No, mutta kun ketjuja ei ollut Christchurchissa, eikä koko eteläsaarella, kääk! Mitä todennäköisemmin lumentulo ei olisi ongelma, mutta jos sitä tulisi, jäisimme jumiin aika piakkoin. Ja kesänakeillahan täällä ajellaan, joten ihan heti ei tule mieleen lähteä kokeilemaan ajotaitoja lumiselle tielle. No, päätettiin luottaa onneemme ja jätettiin riskillä vuokraamatta omakustantaiset ketjut vuokrausliikkeestä.

Päätimme jälleen seurata Kiwi-bussia ja ajettiin yhtä soittoa länsirannikolle, Franz Josephin jäätikölle, jossa Flea jälleen olisi. Matkalle sattui upeita maisemia kun ajelimme Arthurin solan läpi vuorten välissä. Ja kylläpä oli taas kummallisia lehmiä, kaikilla samanlainen valkoinen raita keskellä massua. Pitihän niistä jälleen kuva saada. Lounasta nautittiin vuorten syleilyssä ja jälleen sää suosi. Pitkä ajomatka väsyttää ja sitten naurattaa, joten pitihän sitä pysähtyä pissatauolla vähän pelleilemäänkin.

Franz Josephin maisemiin päästiin viiden jälkeen iltasella ja Flea tavattiin paikallisessa baarissa. Flean bussissa olivat tällä kertaa mukana myös hänen isäpuolensa, tämän veli ja naapuri. Flean suku muuten on aikas värikästä sakkia ja jos jonkinlaista tarinaa löytyy. Flean äiti on kuollut ja äidin kuoltua isäpuoli tunnustautui homoseksuaaliksi. Isäpuolen veli taas on homokammoinen ja veljen homoksi tunnustautuminen oli hälle kova paikka, kunnes päätti ohittaa asian ja nykyään ovat hyviä ystäviä. Ja naapurilla, joka oli bussissa mukana, oli aikoinaan syrjähyppy Flean äidin kanssa, mistä isäpuoli on tietoinen. Ja ovat siis myös hyvää pataa. Ja kaiken kukkuraksi Flean 89-vuotias viriili isoäiti on esiintynyt Good Charlotte-yhtyeen videolla. Että juttuja riittää...

No, sukulaiset oli hauskaa sakkia ja ilta kului All Blacks-Wallabies (AUS)-rugbymatsia seuratessa, vaikka ei tuo pelin kulku niin Irrille selvinnytkään. Flea ja sukulaiset olivat lähdössä seuraavana päivänä jäätikölle kokopäiväreissulle. Jäätikölle siis ei pääse itsekseen köpsöttelemään, vaan joutuu ottamaan opastetun kierroksen, koska pitää käyttää cramponeita, eli kenkiin kiinnitettäviä rautoja, jottei putoa railoihin. Saimme kutsun mukaan samaiselle reissulle, mutta kun hintaa oli jälleen aika reilusti, päätettiin jättää väliin ja mennä itsekseen vaeltelemaan alueen vaellusreittejä. Yöksi kyltin "No camping" viereen nukkumaan. Ja tällä kertaa opossumit hyppi myös auton katolla keskellä yötä, mitä Asko tosin ei uskonut. Mutta minä kyllä ihan varmasti kuulin...!

Aamusella herättiin upeaan aamuun järven rannalla yhdessä erilaisten lintujen kanssa. Aamiainen nautittiin jälleen erinomaisessa seurassa laiturilla ja pitihän siitä taas näpsäistä kuva. Taivas oli jälleen silmiä kirvelevän sininen. Suunnattiin päivän aluksi Matheson-järvelle, josta voi tyynellä säällä heijastua kuvajainen läheisestä, Uuden-Seelannin korkeimmasta vuoresta, Mount Cookista. Tavoitteena oli siis saada täydellinen kuva.

Järvi oli todella kaunis ja käveltiin sen ympäri noin tunnissa. Järven pinta ei ollut aivan tyyni, joten saatiin aikaiseksi vain kohtalaisia kuvia, vai mitä? Ja kokemushan tuo se tärkein on, olipa hieno aamu. Ja Irri yritti myös kesyttää paikallisia pikkulintuja siinä kuitenkaan ihan täysin onnistumatta. Taitaa Tuire Kaimio vielä pitää oman hommansa...

Seuraavaksi lähdettiin kohti Franz Josephin jäätikköä. Hiukan jäätikkötietoitta: tämä jäätikkö on 12km pitkä ja on Fox-jäätikön (toinen alueella sijaitseva) kanssa yksi ainutlaatuisimmista jäätiköistä maailmassa meren läheisyytensä vuoksi (jäätiköiden alku on vain noin 300 metriä merenpinnan korkeudelta) vuoksi. Ja koska jäätiköt on niin matalalla, mahdollistaa se yhdistelmän sademetsää ja vuoristoilmastoa. Jäätiköt sijaitsevat Te Wahipounamun kansallispuistossa, joka kuuluu maailmanperintökohdelistalle ja ovat myös harvoja jäätiköitä, jotka etenevät huimaa vauhtia, noin 70cm päivässä, mikä on noin kymmenen kertaa enemmän kuin jäätiköt yleensä. Jäätikölle emme siis päässeet köpsöttelemään, mutta käveltiin sen juurelle ja sää olikin äkkiä muuttunut todella tuuliseksi, hyvä että pysyimme aukealla pystyssä.

Illalla päätettiin parkkeerata auto paikalliseen majapaikkaan, johon sai halvemmalla karavaanaripaikan. Varattiin myös paikasta puoleksi tunniksi sauna, koska jotenkin ei piiiitkääänn aikaan olla saunaan päästy. No, olisihan se pitänyt arvata, saunan lämmitys on taitolaji ja vaikka sauna oli suomalaista Sawo-merkkiä, ei sen lämmittäminen oikein lokaaleilta onnistunut. "Saunoimme" siis noin 45 asteen lämmössä, on tainnut vastukset kulua liikaa, kun ei lämmöt nousseet. No, jos ovea ei avannut kertaakaan, oli saunassa melkein hiki. Ja kyllähän se saunaolut silti maistui ihan kivalta. Arkiaskareiden (mm. pyykinpesu) jälkeen suunnattiin ravitsemusliikkeeseen. Ilta oli rauhallinen ja vetäydyttiin ajossa autoon nukkumaan. Nyt paremmilla mielin, kun oli ihan luvallinen paikkakin. Flealla sanottiin siis jälleen hetkeksi heipat, mutta sovittiin, että tavataan vielä myöhemmin Wanakassa ja Queenstownissa, kun aikataulut tuntui sopivan yhteen. Ennen Wanakaa me poikkeaisimme kuitenkin ja päiväksi Jackson Bayhin, joka on syrjässä turrereiteiltä, mutta kuulemma upeata maisemaa. Toiveena olisi myös nähdä pingviinejä.

Lähdimme nämä ajatukset mielissä siis ajamaan Haastin kaupungin kautta Jackson Bayhin. Uuden-Seelannin eteläsaaren länsirannalla on muuten todella harvassa asukkaita, joten autolla saa ajella aika rauhaksiin ja täytyy huolehtia bensan riittävyydestä, saattaa nimittäin olla melko pitkiäkin matkoja ennen seuraavaa tankkauspaikkaa. No, matkalla oli jälleen taas ne tavalliset hepat ja elikot, joita taputeltiin. Ja Thamesin kaupungista (pohjoissaarella) mukaan sattunut matkakaverimme Aasi pääsi tutustumaan serkkuihinsa. No, iloinen jälleennäkeminen ei ehkä ollut ihan molemminpuolista, meinas nimittäin Aasilta lähteä pää, kun tutustui paikallisiin poneihin.


Yritettiin etsiskellä pingviinejä rannoilta huonoin tuloksin, ei näkynyt mitään liiketta vedessä tai rannalla. Kunnes saavuimme Jackson Bayhin... Rannat olivat upeita ja yhdistelmä lumihuippuisia vuoria ja sinistä merta on henkeäsalpaavan hieno. Olimme juuri kääntymässä takaisin päin, kun Askon haukankatse tavoitti jotain liikettä vedestä, noin 10 metriä rannasta. Ei ollut pingviinejä, mutta iso parvi delfiinejä. Vaikka ollaan delfiinejä nähty jo useaan kertaa, on tapaaminen joka kerta ihan käsittämättömän hienoa. Juostiin rannalle ja tosiaan vain noin 10 metrin päässä rannasta liikkui iso delfiiniparvi ilmeisesti kalastellen ja nauttien kauniista säästä. Olivat nimittäin aika leikkisällä päällä ja tekivät hyppyjä ja temppuja vedessä. Seurattiin parvea koko rannan pituudelta ja saatiin hienoa videokuvaa hypyistä. Valitettavasti emme pysty niitä kanssanne jakamaan tämä blogspotin kökköominaisuuden (ei suostu lataamaan videoita) vuoksi. Ja kuvia tuli tietty jokunen kymmentä, olipa hienoa! Onnellisena kohtaamisesta lähdettiin ajelemaan takaisin päätietä kohden.

Asko oli ilmeisesti saanut multa lentsun ja olo alkoi olla aika tokkurainen. Otin siis auton hallintaani ja suunnattiin kohti Wanakaa. Ennen Wanakaa keiteltiin vielä kahvit ja kaakaot levähdyspaikalla, jossa Asko otti pienen levähdystauon.

3.-5.8.2010 Kiwi road trip, osa IV

Aamusella oli siis edelleen eväät tallella, huolimatta opossumeista, jotka ilmeisesti olivat hyppineet myös kylmalaukun päällä yrittäen avata sitä. Sää oli erittäin sateinen ja sumuinen ja otimme asioiden hoidon ja nettailun jälkeen suunnaksi Rotoruan. Hajua oli helppo seurata. Rotorua on siis geotermaalista aluetta, jolla on kuumia ja pulppuavia mutalähteitä sekä geysirejä. Ja koska alue on vulkaaninen, on haju sen mukainen. No, tulipa ainakin kotoinen olo, vai mitä Asko? Rotoruassa oli tarkoitus siis yllättää toinen KiwiX-kuski Ringo. Ringo oli siis tietoinen, että olemme Uudessa-Seelannissa, mutta olimme ilmoittaneet, ettemme todennäköisesti ehdi häntä tavata kireiden matkailuaikataulujen vuoksi. Ja Ringohan myös ajaa Kiwi-bussia ja seurasi Flean renkaanjäljissä, noin viisi päivää jäljessä (bussit menee rinkiä ympäri maata, kahteen suuntaan).

Hiukan pohjustusta jekulle: Ringo on siis 25-vuotias sinkkumies ja matkailivat siis Fidjillä Flean kanssa (ovat kaveruksia). Ja koska nuorella miehellä hormonit hyrrää, katselee Ringokin nuoria naisia sillä silmillä. Meidän tapaamisemme jälkeen pari lomaili siis vielä muutaman päivän Manta Ray-saarella ja siellä Ringo oli iskenyt itselleen kanadalaisen tytön. No, aamusella ei enää kuulemma niin kiinnostanut, ennemminkin hävetti. Ja Fleahän tietysti kertoi meille koko tarinan. Juonemme oli siis seuraavanlainen: jätämme Ringolle hänen Rotoruan majapaikkaansa viestin, joka suomennettuna menee suunnilleen näin: "Kiitos ihanasta ajasta Manta Ray-saarella, muistat varmasti minut. Olen matkalla kotiin, mutta ennen sitä meidän pitää keskustella eräästä asiasta. Tapaa minut Lava-baarissa tänä iltana klo 6. Rakkain terveisin, C." Emme siis tienneet tytön nimeä, mutta eipä muistanut Ringokaan, joten kaunokirjoitus ja keksitty nimen alkukirjain riittänee. Kävin siis jättämässä viestin hotellin respaan.

Ennen iltaa päätimme kuitenkin tutustua Rotoruan nähtävyyksiin. Ensin kaupungin puistoon, jossa voi ilmaiseksi tutustua kuplivaan mutaan ja voimakkaaseen rikinhajuun. Geysirit on kuitenkin alueella, jonne ei pääse ilmaiseksi. Kaupungissa toimii kaksi eri "teemapuistoa", joihin pääsee tutustumaan vulkaaniseen toimintaan. Toinen on hallituksen paikka Te Puia, jonne saa pulittaa sievoisen summan sisäänpääsystä. Toinen on paikallinen Whakarewarewan maorikylä Rotoruan kaupungin keskellä, jossa kylän asukkaat toimivat oppaina ja esittelevät kyläänsä ja sen historiaa. Valitsimme jälkimmäisen jo hintasyistäkin ja myöhemmin selvisi, että olimmekin tietämättämme valinneet vaihtoehdon, joka tukee paikallisten pärjäämistä. Ensin näimme turreille suunnatun konsertin, johon sisältyi paikallista laulua ja muun muassa haka-sotirutanssi, jonka muuten myös Uuden-Seelannin rugby-joukkue All Blacks aina tekee ennen matsejaan. Hakaan kuuluvat olennaisena osina kielen ulostyöntäminen ja suuret silmät pelotteina. Maorisoturit tekivät hakan aikoinaan aina ennen taisteluja ja tarkoituksena olikin yrittää pelottaa vastapuolta jottei taisteluun edes mahdollisesti tarvitsisi lähteä. Hienon näköistä!

Kylässä paikallinen väki käyttää edelleen alueen vulkaanisuutta apuna päivittäisessä elämässä ja esim. maauunit ovat kovassa käytössä. Nautimme paikalla myös kuumassa lähteessä kypsynyttä maissintähkää ja ihan maissilta maistui.Käyntimme aikana satoi aika runsaasti ja yhdistettynä sumuun ja kuumien lähteiden savuun, oli näkyvyys jokseenkin heikko, joten kuvien ottamiselle ei ollenkaan suituisa keli. Jäätiin myös kierroksen jälkeen odottelelmaan alueen suurimman geysirin purkautumista. Oli aika laiskalla tuulella, sillä pientä purskauttelua vain, vaikka yleensä suihkuaa jonnekin 30 metriin saakka. Alueella on kuulemma ollut aiemmin enemmänkin geysireja, mutta luksushotellit ovat ohjanneet kuumia lähteitä omaan käyttöönsä ja sitä myöten geysireiden toiminta on vähitellen hiipunut. Suurin Pohutu-geysirkin on kuulemma ollut aikanaan puolet korkeampi kuin nykyään. Niin se ihminen on jälleen päässyt peukaloimaan luontoa...

Kylässa saimme kutsun myös tulla illalla paikallisten seuraan kylpemään kuumiin lähteisiin. Kylän väki kylpee yhdessä joka päivä aamuin ja illoin. Puhdistautumisen lisäksi kylpemisessä on sosiaalinen aspekti. Sekä naiset, että miehet kylpevät kaikki yhdessä, alasti, mutta kuulemma alastomuutta säätelevät tiukat käyttäytymissäännöt (katsominen poispäin toisen tullessa altaaseen jne.). Kuulemma yksi ainoa ulkomainen on ikinä noudattanut kylpykutsua, oli brittityttö, joka ei kuitenkaan uskaltanut riisua vaatteitaan ja pötki kesken pakoon. No, mehän tietysti olimme jo melkein singnaamassa itsemme mukaan, mutta kun oli tuo Ringon tapaaminen jo sovittuna. Niin, niin...

Whakarewarewan kylästä lähdettiin nauttimaan päivällinen ennen Ringon yllätystä. Päivällisen jälkeen suuntasimme Lava-baariin odottelemaan. Nähtiin mies putsailemassa bussiaan baarin takana ja olikin lähellä, ettei paljastuttu. Luikittiin sateen turvin bussin viertä pitkin baariin. Ringo tuli baariin hiukan yli kuusi ja kyllä oli meillä naurussa pitelemistä. Oli kuulemma panikoinut ihan kunnolla ensin saatuaan viestin ja soittanut Flealle, joka oli ollut tietysti juonessa mukana ja miettinyt Ringon kanssa, mahtaako olla kyse ennemmin Ringon tulevasta isäksi tulosta kuin mahdollisesta sukupuolitaudista. Ringo oli kuitenkin myös puhelun aikana miettinyt onko kyse jekusta ja painostanut Fleata kertomaan mahdollisista tiedoistaan. Flea ei kuitenkaan murtunut, mutta hetken keskustelun jälkeen Ringo arvasi, että kyse olisi meistä, koska Flea kertoi meidät tavanneensa. Ei ollut mies ihan tyhmimmästä päästä, osasi laskea yhteen yksi ynnä yksi. Ilta jatkui hauskasti ja venyi aamun puolella ennen kuin startattiin auto ja siirryttiin nukkumaan Rotoruan ulkopuolelle, opossumien seuraan. Ja Irri herätti minut yön aikana vain kahdesti - kuultuaan ääniä. Ja työmiehen hymy, joka näkyy kuvassa ei ole muuten kummankaan meidän...

Seuraavana aamuna suunnattiin kohti Wellingtonia, josta olisi tarkoitus ottaa lautta eteläsaarelle seuraavana aamuna. Sää oli jälleen erittäin sateinen, mutta siis sopiva ajamiseen. Asko ei edellisen illan jälkeen ollutkaan ajotuulella tai -kunnossa, joten Irri otti ensimmäisen ajovuoron. Ajoimme koko päivän ja saavuimme Wellingoniin iltasella. Mitään erikoista raportoitavaa ei kaupungista ole, jäimme vain yöksi parkkikselle odottelemaan aamua ja kello kahdeksan lauttaan nousua.

Aamusella lautalla päästin vihdoin taas peseytymään ja nukkumaan muutama tunti. Wellingtonista lähtiessä sää oli erittäin tuulinen ja merenkäynti sen mukainen, mutta heti eteläsaaren lähistolle päästyämme näytti aurinko kasvonsa ja sää oli kuin morsian, nyt ei kuitenkaan niin kostea. Päätimme jäädä lauttasatamakaupunki Pictoniin yöksi ja hemmottelimme itseämme omalla huoneella hostelissa. Hosteli kun teki meille tarjouksen, josta ei voitu kieltäytyä; ilmaista nettiä, aamiainen, kuuma vesisammio pihalla ja kaiken kukkuraksi vielä suklaavanukasta ja jäätelöä iltaisin. Mutta koska sää oli suorastaan upea, päätettiin ensin käydä ulkoilemassa ja käytiin valloittamassa paikallinen kukkula ennen kuin hemmottelisimme itseämme. Olihan tuossa sitten taas kiipeämista, mutta huipulta näkymät jälleen upeat. Tämä eteläsaari onkin Uuden-Seelannin hienoimpia maisemia täynnä, täällä kun niin usein näkee samassa kuvassa sekä sinisen meren, että lumihuippuiset vuoret. Pictonissa vietettiin rentouttava ilta ennen lähtöä etelään päin.

1.-2.8.2010 Kiwi road trip, osa III

Kuvassa muuten aito kiwi-lintu!

Matheson Baysta lähdettiin ensin kohti Aucklandia, jossa suoritettiin pakollinen kasinopysähdys, kling :). Tämän jälkeen suunnattiin Rotoruaa kohti, mutta ei jaksettu ajaa kuin puoliväliin ja yövyttiin levähdyspaikalla. Aamulla jätin hyvästit kauluspaidalleni (Irrin inhokille), joka oli illan aikana törmännyt liian suureen kebab-annokseen. Aamulla herätessä edellisen illan menu oli luettavissa liiankin hyvin paidan rinnuksilta. Tuohon ei mitkään OxiAxonit pysty, joten roskakori kutsui. Irrin juhliessa villisti ympäriinsä.


Autommehan ei perinteisesti mene millään suoraan, joten poikettiin vielä Taurangan rannikkokaupungissa. Sää oli syksyisen myrskyisä, mutta se ei estänyt valloittamasta 200 metriä korkeaa Maunganui- kukkulaa. Aikaa kyllä kului tunti ja vartti, kunnes mäki oli saarrettu ja valloitettu. Irri jäi valmistelemaan lounasta ja ottamaan rantakuvia. Ja pitäähän se kerran kuussa käydä pesullakin, joten piipahdettiin kylpylään. Matkailuautolla matkustaessa kylmyys ja kosteus menee luihin ja ytimiin, joka ei millään meinaa poistua elimistössä. Muutaman tunnin kuumapesu ja linkous tuntuu olevan ainoa tapa. Tuolla lämpömäärällä jaksaa taas muutaman päivän ja varsinkin yön.

Matka jatkui Taupoon, eikä siis osuttu vieläkään Rotoruaan, vaikka hajujäljet olivat jo HYVIN vahvat. Oltiin viestitelty Flealle aiemmin ja Kiwi-kuski olikin illan Taupossa, joten päätettiin lähteä tervehtimään. Huomatkaa kuinka Guinness lämmittää sisäisesti ja paidansisäisestikin. Vaihdettiin viimeisimmät kuulumiset Fidjiltä ja Manta Ray-saarelta, jossa Flea ja Ringo olivat viettäneet muutaman päivän meidän lähdön jälkeen. Ai, jai mitä juoruja! Saatiin sen verran aineksia, että suunniteltiin toiselle KiwiX-kuskille Ringolle pientä källiä kun myöhemmin tapaisimme Rotoruassa. Lisäksi saatiin Flealta hyviä vinkkejä matkan varrelle ja suunniteltiin tapaavamme vielä eteläsaarellakin. Flealla oli muuten seuraavaksi päiväksi tasan 0 matkustajaa. Ensimmäinen kerta kuulemma 10-vuotisen uran aikana, kun ei ole yhtäkään matkustajaa.

Yöksi mentiin tien varteen ja aamulla herättiin Haka-putousten läheltä. Naposteltiin aamupalaa varsin kuohuvissa tunnelmissa. Täysin villejä jokia täällä tuskin enää onkaan, koska ovat valjastettu vesivoimalle, mutta kyseinen pätkä on kyllä varsin virtaavaa sorttia. Uusi-Seelantihan on täysin säteilemätön valtio, eikä täällä siis ole ydinvoimaloita ja maan satamat ovat ydinvoimavapaata vyöhykettä, joten laivat, jotka käyttävät voimanaan ydinvoimaa tai joissa on ydinvoimalla toimivia asejärjestelemiä, eivät voi rantautua Uuteen-Seelantiin. Joten toisin kuin joissain valtioissa (!!!) sähköä tuotetaan muilla tavoin (mm. vesivoimaloita). No, onneksi meillä Suomessa sentään rakennetaan ranskalaisella laadulla ja venäläisellä mentaliteetilla, joten tavallista yrittää, mutta priimaa tulee (yeah, right!). Käytiin vielä aamusella ihmettelemässä, kun tulvaportit avataan. Oltiin ensimmäiset ja ainoat turret paikalla. Mistä näitä ideoita oikein tulee? Hieno näkymä, kun kuiva joenuoma päästetään valloilleen!

Iltapäiväksi oli Flean vinkistä suunnitteilla läheisen (Taupo) kukkulan valloitus. Irrin lentsu oli kuitenkin pahentunut yön mittaan, joten viiden minuutin jälkeen Irri kääntyi takaisin autolle. Hyvä niin. Pidin kuitenkin pääni ja painelin menemään. Matka oli pitkä, polku mutainen ja kapea, sekä näkymät polun varrella lähinnä metsää, joten Irri ei paljon menettänyt. Paitsi, että huipulta näkymät olivat hienot, jos siis pilvenraosta pääsisi näkemään. Alaspäin painelin tuhatta ja sataa, koko ajan juosten. Matkaan alaspäin kului 30 minuuttia, kun ylöspäin 90 minuuttia. Lopussa etureidet olivat niin tukossa, että meinasin törmätä lampaisiin. Sillä välin Irri oli nukkunut koko ajan. Näinhän se kipeän pitääkin.

Uudessa-Seelannissa seikkailu-urheilu-turismi on huipussaan. Nuorille ja vanhoillekin myydään kaikkea taivaan ja maan väliltä - ihan kirjaimellisestikin. Jokaisen tulijan on laskettava koskea, hypättävä laskujarjolla tandem tai vähintään benji. Täällä, kuten Australiassakin, nuoret (usein britit) tulevat työviisumilla vuodeksi töihin ja lomailemaan. Kulttuuriin kuuluu, että kaikki ansaitut rahat pistetään kulumaan erilaisiin aktiviteetteihin. Ja täällä turismiteollisuus on kyllä tehnyt kaikkensa, jotta rahareikiä löytyy. Päiväbudjetit ovat aika hurjia, noin niinku reppumatkailuksi. Kyse ei olekaan enää backpackaamisestä, vaan pikemminkin flashpackaamisestä. Matkustamalla esim. Kaakkois-Aasissa rahat riittäisivät varmaan vuodeksi, mutta kukin tyylillään. Tässä taas joku hullu kiinalainen hyppää benjin. Puitteet olivat kyllä niin upeat, että melkein teki mieli itse hypätä. Tuommoinen perusbenji maksoi tuolla noin 70€. Onko se nyt sitten paljon vai vähän?

Käytiin vielä Taupossa uimalassa, kun mainoksien mukaan piti olla oikein sauna ja kaikkea. Mikä yllätys, että sauna oli rikki. Mentiin kuitenkin höyrysaunaan, joka nyt oli aika avuton, mutta kuitenkin lämpimämpi kuin automme :/. Suihkun jälkeen lähdimme kohti Rotoruaa, jossa oli tarkoitus tavata Ringo pienen jekun merkeissä. Yövyimme matkalla levähdyspaikalla, joka muuten kuhisi opossumeja. Uskallettiin silti nostaa kylmälaukku yöksi ulos, kun eivät vielä ole oppineet avaamaan kantta. Täällä muuten ihmiset inhoaa opossumeja, kun Ausseissa jotkut niitä suojelee. Opossumit ovat Uuden-Seelannin tulokaslaji, joka tuhoaa metsää, syö kaikkea mikä liikkuu (mm. kansallislintuja esim. kiiwejä) ja on muutenkin aika haitallinen. Opossumeja metsästetään täällä mm. opossumivaatteita varten. Aika söpöläisiä, mutta kieltämättä erittäin vahingollisia alkuperäisluonnolle.