Saavuttiin Cuzcoon ilman majapaikkaa kello 04.30 aamulla, alla huonosti nukuttu yö bussissa. Internettiin etsimään hostelia. Ähhh, joko oli hinnakasta tai huonoja arvosteluja. No, saatiin sentään tuhrattua tunti siihen. Kuuden maissa lähdettiin linjakka-asemalta sisäänheittäjän kyytiin. Yksi houkutuksista oli taas kerran ilmainen taksikyyti. Paikka osoittautui sen verran asialliseksi ja edukkaaksi, että jäätiin sinne seuraavaksi kuudeksi yöksi. Iltapäivällä päästiin jopa tutustumaan kaupunkiin, joka Bolivian jälkeen tuntui kuin Mallorcalta. Vaikka nyt on jo sesongin loppu, keskusaukiolla on turistia turistin perään ja vähän sivullekin. Ilmeisesti Machu Picchu ei nuku koskaan...
Kaupunki on kuitenkin kaikin puolin kaunis ja ilmeisesti turistien rahavirtojen avustuksella useat rakennukset ovat nähneet restauroijan. Mikäs siinä, silmät kiittää! Perusta ja Cuzcostakin varoitellaan huijauksista, varkauksista ja ryöstöistä, mutta poliisitiheys on maailman suurin. Tosin osin poliisit ja roistot taitavat tehdä yhteistyötä, mutta ainakaan olo ei tunnu turvattomalta.
Pari päivää ihmeteltiin nähtävyyksiä, johon kuului mm. Cuzcon katedraali. Vau, kyllä on yksi upeimmista rakennuksista. Sisältä muistuttaa lähinnä taidegalleriaa, seinät ovat niin täynnä jättimäisiä maalauksia ja veistoksia. Tokihan tuonne saa pulittaa 7€ sisäänpääsymaksun, joka tuntuu suurelta, kun on tottunut reppumatkailijan budjettiin. Cuzco vaan on niin täynnä pakettimatkailijoita, että hinnat voi pitää korkealla. Itse asiassa Cuzcossa kaikkiin kirkkoihin ja museoihin on sisäänpääsymaksu, mikä tuntuu varsinkin kirkkojen kohdalla kovin erikoiselta. Ei pääse syntinen sisään, jos ei kukkaronnyörit aukea...
Parin yön jälkeen tiistaina päästiin itse asiaan, eli lähdettin kohti inkavaltakunnan loistoa. Jos on Cuzco turistoitunut, niin on matkustus Machu Picchuunkin. Perillehän ei mene autotietä ja ohjeet ovat jokseenkin sekavat, joten turistin rahastus on helppoa. Tässä kootusti mahdollisuudet tuleville sukupolville. Mahdollisuuksia on: 1) vaeltaa mm. 4 päivää perille (42km). Reissut pitää yleensä varata hyvissä ajoin (½ vuotta) ja hintahaitari vaihtelee 300€-650€. 2) Ottaa 4 tunnin junamatka suoraan perille, noin 70€/suunta. 3) Mennä puoleen väliin (Ollantaytambo) bussilla 2€ + junamatka 2 tuntia 30€. TAI 4) Tehdä kaikki omatoimisesti. Tässä suomenkieliset penninvenyttäjän ohjeet pohjoiselle kiertoreitille, jota kovin moni ei tunnu tekevän.
Tähän kuuluu 4 tunnin tila-automatka (5 tuntia bussissa) Santa Mariaan (8€). Matkasta viimeiset kaksi tuntia on pelkkää mutkaa, joten vaikka maisemat ovat hienot, pahoinvointipillerit ovat tarpeen. 1 tunnin taksi Perun "kuolemantietä" pitkin Santa Teresaan (2€). Tällä kertaa pudotus tienreunalta oli vain 100 metriä. Toinen ½ tunnin taksimatka hydroelektro-juna-asemalle (1€). Tämän jälkeen on mahdollisuus ottaa ½ tunnin junamatka (8€), ellei sitten kyllästy odottelemaan neljää tuntia ja lähde kävelemään rataa pitkin kohti Aquas Calientesta. Noin kahden tunnin kävely sisältää koko Machu Picchun kiertämisen laakson pohjalla ja mahdollisuuden nähdä kuuluisa vuori myös takapuolelta. Mielestäni ehdottomasti vaivan arvoinen. Irrin mielipide on jokseenkin painokelvoton.
Törmättiin matkalla siskoksiin Ranskasta ja yhteen sveitsiläiseen heppuun. Kuten jo aiemminkin todettu, mutta edelleenkin jaksaa hämmästyttää, kuinka rajallinen tuo englanninkielen taito ranskalaisilla on. Nuorempi siskoksista oli jopa viettänyt 7 kuukautta matkaillen pelkästään Uudessa-Seelannissa. Maassa täytyy olla ranskankielisiä turvasatamia enemmän kuin arvaankaan. Veli-sveitsiläinen vaikutti mukavalta hepulta, kuten sveitsiläiset yleensäkin, kunnes avasi suunsa. Muutama ensi tunti vielä meni, mutta potaskan määrä ylitti geiger-mittarin lukemat hyvin nopeasti. Huomattiin, että hän oli jo tehnyt kaiken ja paremmin. Ja mitä ei ollut vielä tehnyt, tiesi miten tehdä täydellisesti tai ei ollut tekemisen väärti alkuunkaan. Kyseisestä jannusta jatkossa vielä lisää (valitettavasti).
No, perille Aquas Calientekseen (Machu Picchun juurelle) päästiin kuitenkin ennen pimeää. Majapaikkakin löytyi hyvinkin edullisesti, vaikka koko pieni kylä on hyvin turistisoitunut. No, mitäpä muuta voi odottaa. Näin sesongin ulkopuolella kaupunki oli mielestäni kuitenkin ihan siedettävä. Kaupungilla tietenkin törmättiin noihin kolmeen ja vaikka ranskalaisissa ei vikaa ollutkaan, ei jaksettu kuunnella sveitsiläisen leukojen louskutusta, joten poistuttiin kohteliaasti seurasta. Tässä vaiheessa kyseinen Pascal oli menossa Machulle vasta ylihuomenna, koska säätiedotus oli kuulemma luvannut sadetta. Tämän jälkeen tiesi, että jos haluaa kiivetä Waynalle, pitää olla kahdessa ensimmäisessä bussissa tai herätä neljältä aamulla kävelläkseen raunioille, kuten hän oli aikonut tehdä. No, tässä vaiheessa Pasca(l) oli myös kävelemässä Aquas Calienteksesta pois junanraidetta Ollantaytamboon, reilu 50km. Kovat oli suunnitelmat, mutta sanastahan mies tunnetaan.
Portit Machu Picchuun aukeavat kuudelta aamulla ja 20 minuutin bussikyydit (5€) kylästä alkavat 5.30. Jos haluaa kiivetä Wayna Picchulle, täytyy olla ensimmäisten 400 joukossa (päivärajoitus). Ja jos joku asia on rajoitettu ja sinne pitää jonottaa, niin silloinhan kaikki haluavat sinne. Päätettiin itse olla haluamatta. Ja Machu Picchulle kiipeämistä (noin 1½ tuntia) ei ole mitenkään rajoitettu, joten aina on mahdollisuus pieneen aamuvoimisteluun. Itse rauniothan sijaitsevat näiden kahden em. vuorenhuipun välissä. Aamulla herättiin 5.15 ja mentiin bussiasemalle jonon jatkoksi. Päästiin 15. bussiin ja oltiin raunioiden porteilla noin kuudelta. Portilla jaettiin kuitenkin vielä pääsylippuja Wayna Picchulle, joten pakkohan se oli sortua. Irrille kuulemma riitti kapuaminen siltä viikolta.
Turisteja tuntui portilla olevan paljon, mutta ihmiset tuntuivat katoavan raunioihin tai kiipeilemään vuorille, joten paikka ei tuntunut täydeltä, vaan pikemminkin rauhaisalta. Kierrettiin tunnin verran ympäriinsä, jonka jälkeen lähdin kapuamaan Wayna Picchulle. No, yllättäen Pascal tuli portilla vastaan toteamaan kovaan ääneen, että kiipeäminen Wayna Picchulle ei kiinnosta pätkääkään, on kuulemma nähnyt paljon kauniimpiakin paikkoja ja kuinka edellisenä iltana oli juhlinut myöhään. No, mutta hänenhän ei pitänyt ylipäätään olla raunoilla vasta kuin seuraavana päivänä, koska tänään piti sataa... Ja aurinko tietenkin paistoi täysillä. Kuultiin myöhemmin, että jannu oli aamuneljältä lähtenyt kävelemään raunioille ranskalaistyttöjen kanssa vain todetakseen parin kilometrin jälkeen, että lipunmyynti on kaupungissa, ei raunioiden portilla. Eiku takaisin kaupunkiin, lippu kouraan ja BUSSILLA ylös.
Itse kapusin Waynalle puoli tuntia ylös, puoli tuntia pyörin ylhäällä ja ravia alas. Upeat näkymät ja kyllä se kuitenkin sen kapuamisen väärti oli. Loikkimiseni alaspäin herätti jonkin verran huomioita, kun rappuset näyttivät jyrkiltä ja vaarallisilta. En vain yksinkertaisesti jaksanut kökkiä muiden turistien vauhdissa. Irrin kanssa kierreltiin raunioita melkein puoleenpäivään. Machu Picchulle en kuitenkaan jaksanut enää kiivetä. Yhdeksän jälkeen huomasi kuinka turrejen määrä alkoi lisääntyä paikalla. Takaisin kylään otettiin pieni kisa: Asko vastaan bussi. Noin 600 metrin pudotuksen rappusia pitkin ja parin kilometrin ylämäkijuoksun voitti 5 minuutin marginaalilla Suomi. Seuraavana päivänä etureidet ja pohkeet lauloivat kilvan Hoosiannaa. Ja tietenkin alaspäin mennessä törmäsin samaiseen kolmikkoon. Seuraavaksi selvisi, että Pasca(li)n puhuja oli kuitenkin kiivennyt Wayna Picchulle. Eihän tuossa miehessä mikään asia pidä paikkaansa...
Takaisin kylään ostamaan junalippuja, jotka edellisen illan hötäkässä olivat päässeet unohtumaan. No, ensimmäiset ja halvimmat junat olivat varattuja, mutta saatiin kuin varkain suht edukkaat junaliput (48$) Poroyhin, joka on vain 15 minuutin bussimatkan päässä Cuzcosta. Ja yllättäen sveitsiläinen ilmestyi lippuluukulle. Jokin hilse se ei vaan lähde päästä edes Pantenella. Jotain kuittaili hitaasta juoksuvauhdistani, kunnes Irri mainitsi, että olin päihittänyt bussin viidella minuutilla. En viitsinyt olla ilkeä ja kysellä aikoiko hän lähteä kävelemään 50km matkan Ollantaytamboon, vaikka poika oli jo ostanut liput junaan. Heh heh. Hyvästeltiin kolmikko helpottuneena ja lähdettin syömään ja juomaan valloituksen kunniaksi. Eksyin vielä kuumiin lähteisiin pesemään hien ja pölyn reggaen soidessa ja auringon paistaessa. Muutaman happy hourin jälkeen juna-asemalle.
Junamatka alkoi hiukan takkuisesti, kun paikoilemme oli enemmänkin tunkua. Aikamme ihmeteltyä jouduimme toteamaan, että lipunmyyjä oli myynyt meille liput tasan kuukauden päähän. Uups. Juna oli tietenkin buukattu täyteen, joten päädyimme "hiukan" nyreissämme takaisin laiturin puolelle. Ainoa vaihtoehto oli, että saisimme peruutuspaikat, muuten paluu voisi venyä kovinkin myöhäiseksi. Onneksi juurikin 2 matkaajaa oli ilmeisesti niin väsähtänyt retkeilystä, että paikat löytyivät. Ja pienen sompaamisen jälkeen saatiin jopa vierekäiset paikat. Huh. Matka takaisin oli oikeastaan aika mukava, varsinkin verrattuna bussiin. Junassa oli oikein kattoikkunat, joista pääsi ihailemaan vuoria junan matkatessa laakson pohjalla. Ainakin kunnes tuli ilta ja pimeä. Poroysta Cuzcoon bussilla 15 min. ja hotellille lepäämää. Juuri, kun oltiin lähdössä iltapalalle kuulimme respan tienoilta suuren epäuskon vallitessa tutun äänen. Ei ole todellista. Sveitsinmakkara oli päätynyt hotelliimme. Nyt riitti. Hetken mietittyä hiivimme respan ohi mahdollisimman hiljaa ja onnistuimme pakenemaan sveitsiläistä pyllykipua (Pain in...) toivottavasti viimeisen kerran.
Seuraavana päivänä (torstai) onnistuimme vain rentoilemaan kaupungissa ja odottelemaan Nehaa ja Kellyä saapuvaksi kaupunkiin. Selvisi, että olivat tulleet Cuzcoon jo kyseisenä päivänä perjantain sijaan. Heillä tosin ei mikään suunitelma tuntunut pitävän paikkaa. Sovimme tapaavamme illalla kaupungilla juhlimassa synttäreitäni, mutta ehdimme vielä käydä syömässä erittäin hyvät pizzat Carlos pizzeriassa muutaman hollantilaisen kanssa. Lopulta kovan järjestelyn jälkeen näimme tytöt muutamalla vahvistuksella (sekä ihmisillä, että alkoholi) vain 45 minuuttia myöhässä keskusaukiolla. Illat Cuzcossa ovat viileitä, joten odotinkin saavani jotain lämmikettä. Koko ilta menikin sitten heidän piikkiin ja juhlakaluna jouduin juomaan tuplana mitä muut. Ei meinannut lahjahattuni päässä pysyä, niin kova oli pyöritys. Hattukin oli mitä suurinta turistimallia, mutta häpeä haihtui jo muutaman paukun jälkeen. Tanssittiin niin sanotusti yö pois ja nuorison väsähtäessä väännettin vielä Irrin kanssa muutama discokipale. Ei se ikä, mutta kokemus.
Seuraava päivä meni aika rauhaksiin (auts päätä) ja, kun ei oikein saatu yhteyttä tyttöihin ja nähtävyydet oli kierretty, niin päätettiin ostaa bussiliput seuraavalle päivälle Icaan. Ei se matkaajan jalat vaan tunnu pysyvän paikoillaan. Lisäksi Perussa alkoi alkoholintarjoilukielto tulevan vaaliviikonlopun johdosta. No, se nyt ei meitä haitannut. Perussa on mahdollista matkustaa mukavasti bussilla, mutta hintaakin löytyy. Yöbussi 18 tuntia maksaa noin 45€. Turvatoimet ovat kyllä myös sen mukaiset (ylimitoitetut). Matkatavarat tarkastetaan, metallinpaljastimen läpi mennään ja kaikki matkustajat videokuvataan sisään mentäessä. Turvamies tulee vieläpä bussin sisään ja kuvaa jokaisen naaman ja paikkanumeron. Pelottavaa. Bussista löytyy mukavien istuinten lisäksi vessat, tv:t, internet ja ruuat. Kyyti vaan on niin mutkaista, että nukkuminen on suorastaan mahdotonta. Harmittavasti ei ehditty hyvästellä kunnolla Nehaa ja Kellyä, koska heidän suunnitelmansa olivat mallia: epävakaat. Jätettiin siten haikeat hyvästit Cuzcolle. Ilmeisesti matkan loppuminen alkoi painaa jo mielissä...
No, mikä oli sitten paras ja pahin paikka? Aasiasta suosikiksi nousi Filippiinit niukasti Indonesian edelle, Etelä-Amerikasta Bolivia. Aussit ja Uusi-Seelanti ovat upeita. Uudelleen ei lähdettäisi Balille, Fidjille ja ei ehkä myöskään Taiwaniin. Budjetissa pysyttiin ja rahaa paloi kahdelta reppureissaajalta maailmanympärilentolippujen jälkeen noin 24 000 euroa. Suurin ihmetyksen aihe on, miten meillä on voinut olla varaa tehdä jotain tällaista. No, kyse on priorisoinnista ja valinnoista (meillä ei mm. ole autoa, eikä autolainaa, ei asuntolainaa jne) ja puhtaasta säästämisestä elinkustannuksissa. Ei mistään sen kummemmasta. Pahin kokemus oli Irrin skorpionin pisto keskellä Laosin syrjäisimpiä seutuja (selvittiin siis säikähdyksellä), parhaita kokemuksia liian monta, jotta voisi poimia vain yhden ykkösen (norsut Thaimaassa, rannat ja kengut Ausseissa, kouluvierailu Fidjillä, Daven vanhemmat Uudessa-Seelannissa, viinitila Santiagossa, Amazonretki Boliviassa, Machu Picchu Perussa vain joitakin mainitaksemme). Kipeinä oltiin vuoden aikana kunnolla kerran (ripuli), pienemmästi kerran-kaksi, joten kyllä vuoden lomailu kannattaa, hyvän resistenssinkin vuoksi (vinkki, vinkki, jos et vielä tähän mennessä ollut halunnut lähteä!). 
