1.-5.2.2010 El Nido, Palawan, Filippiinit (36184 km)

Varoituksen sana kaikille lukijoille: jos olet taipuvainen kateuteen, älä jatka lukemista tai ainakin jätä kuvien katselu vähemmälle, seuraava kuvamateriaali nimittäin saattaa vihertää naamaa ja aiheuttaa jonkinlaisia harmistuksen tai kateuden tunteita. Nämä tunteet ovat normaaleja ja niitä voi lievittää pakkaamalla Samsoniten ja varaamalla pikaisen lentolipun mahdollisimman kauaksi. Matkaoppaiden selaaminen saattaa myös lievittää ahdistusta. Elikkä meitä täällä potuttaa, että talvi Suomessa on ollut tänä vuonna niin hieno, emmekä ole yhtään edes päässeet ilkkumaan teitä räntäsateessa tarpojia. Sietänette siksi tätä henkseleiden paukuttelua tämän artikkelin verran. Lupaamme, ettei tällainen toistu...toistu...toistu...

Paukuttelusta itse asiaan: mopon palauttaminisen jälkeen suunnattiin kohti Palawanin "pääturistikohdetta", eli El Nidoa, joka sijaitsee saaren pohjoisosissa. El Nidon kaupungin nimi tulee pääskysistä, joiden pesistä tehdään sitä kuuluisaa pääskysenpesäkeittoa. Vaikka kaupunki on SE turistikohde, on se sitä vielä aika pienessä mittakaavassa, mikä sopii tietysti meille hyvin. Matkaan lähdettiin julkisilla ja valittiin ensimmäinen aamuviiden bussi. Kuten tavallista, bussi ahdettiin aivan täyteen ja Suomen bussien kahden hengen penkillä istuu täällä kolme ihmistä, normaalisti tietysti kolme pientä aasialaista. Ja koska olemme jonkin verran suurempia kuin nämä aasialaiset, meille oli varattu noin 30cm kullekin pepulle ja Asko oli puolittain ikkunasta ulos, koska otti hartioista vastaan. Olosuhteista huolimatta olimme tyytyväisiä, ettemme lähteneet matkaan mopolla kuten olimme aluksi suunnitelleet, koska matkasta yli puolet oli päällystämätöntä tietä ja erilaista työmaata. Mopolla se olisi yksinkertaisesti ollut mahdoton matka.

El Nidossa löydettiin 7,5 euron hintainen huone rannalta, mikä oli todellinen löytö, koska hintataso oli melko korkea (ainakin meidän budjettiin). Tavattiin heti rannalle saavuttua suomalaispariskunta Tuomas ja Viivi, jotka olivat matkailleet Filippiineillä jo parin viikon verran. Tuomaksen ja Viivin, sekä kolmannen suomalaisen, Akun kanssa, vietettiin hauska ilta, kiitos vaan ja pidetään yhteyttä! Koko El Nidon aikana törmättiin muuten yhteensä seitsemään suomalaiseen, mikä onkin enemmän kuin koko aiemman neljän kuukauden matkamme aikana yhteensä. Mikä näitä suomalaisia tänne vetää???

EL Nidossa koko homman idea on tehdä erilaisia island hopping-reissuja lähisaarille. Paikalliset kalastajaveneet kuskeineen on valjastettu kuljettamaan turreja snorklausreissuille. Muutaman päivän aikana tehtiin pari eri päiväreissua. Kuvan neitiä tällainen hyppely alkoi hiukan ramasemaan. Korallit täällä on valitettavasti aika hyvin tuhoutuneita, vain muutamassa paikassa oli tervettä korallia. Liekö syynä paikallinen syanidi- ja dynamiittikalastus, jota täällä on harrastettu? Myös kalojen määrä oli yllättävän vähäinen esim. Indonesiaan verrattuna, vaikka Asko näkikin kilpikonnan snorklausreissullaan. Todellinen harmi oli myös meduusat, joita oli jostain syystä aika paljon liikkeellä, ja jotka sitten polttivat aika ikävästi. Mietittiin tässä myös, että ollaan varmaan totuttu tässä reissun aikana vähän liian hyvään, kun paikat ja maisemat alkaa tuntua aika tavanomaisilta, vaikka olis kuin matkaoppaasta. Niin sitä turtuu ja joskus tuntuu, että tässä mielessä paras matkan pituus olis vain muutama kuukausi, jolloin ei ehtis turtua paikkoihin ja säilyis muistot kirkkaampana. Mutta tämä on siis vain spekulointia, muilta osin pitkä reissu on kaikin puolin kannatettavampi. Joten ei huolta, emme ole tulossa kesken reissun kotiin.

Kyseltiin myös paikallisen sukellusfirman hintoja ja kauppasivat meille uutta liveboard-reissua, joka olis ollut 3,5 päivän reissu ja jolla olis yövytty autioilla saarille teltoissa ja sukellettu joka päivä useaan kertaan. Matka olis jatkunut Coronin saarille saakka, minne meilläkin oli aluksi suunnitelmana mennä, mutta suunnitelma kariutui saarille matkaamisen hankaluuden vuoksi. Hintaa sukellusretkelle oli melko rapeat 450 euroa per naama, minkä vuoksi jätettiin reissu heti harkinnasta pois. Ei ihan sopinut meitin budjettiin. Ja olihan hinta siitäkin syystä aika suolainen, että kyseessä ei ole normaali liveboard-meiningin vene, jossa asuttaisiin omissa hyteissä, vaan pieni paikallinen banga-kalastajavene (kuvassa), jolla vain siirrytään paikasta toiseen. Joten vähän jäi harmittamaan, mutta ehkä teemme tuollaisen reissun sitten joskus myöhemmin paikassa, jossa on varmuudella upeat sukellusvedet.

Ehdittiin myös etsiä paikan kauneinta rantaa. Löydettiin yksi varteenotettava, jolla oli vain yksi resortti, valkeaa hiekkaa ja silmiä hivelevän sininen, tyyni meri (henkselit paukkuu nyt!). Kyseinen ranta muuten on Lonely Planet Filippiinit-oppaan kannessa (rannan kärki näkyy aivan oppaan oikeassa reunassa), mikäli tämä nyt on jonkin tason meriitti. NO, katselkaa kuvista, onko tarvetta vielä käyttää photoshoppia. Valokuvia hienommista rannoista (jos sellaisa löytyy...) voi lähettää allekirjoittaneiden sähköposteihin. Upea ranta, johon ripustettiin riippumatto ja jolla vietettiin hieno päivä ilman auringonpolttamia. Eikä tällä täydellisellä rannalla tietenkään ollut myöskään meduusoja! Ainoastaan koiranpentuja ;)

Pysähdyttiin samaisella reissulla myös auringonlaskua katselemaan juuri avatttuun rantaravintolaan ja juteltiin omistajarouvan kanssa. Omistajista vaimo oli alun perin Filippiineiltä, mutta pariskunta oli asunut vuosikausia Amerikassa ja olivat nyt muuttaneet Palawanille pysyvästi. Olivat ostaneet rantatontin 40 000 dollarilla kolmisen vuotta sitten ja rakentaneet siihen upean talonsa ja nyt olivat viimeistelemässä muutamia huoneita turisteille. Halusivat myös osallistua yhteisön kehittämiseen aloittamalla projekteja, muun muassa lasten urheiluharrastusten tukemiseksi. Rouva kuitenkin kertoi, että systeemi erityisesti El Nidon kaupungissa on kovin mätä ja korruptoitunut ja paikallisen pormestarin kautta naruja vetelee käytännössä erään luksusresortin omistaja, joka haluaa vaikeuttaa muiden matkailuyrittäjien elämää ja bisnestä saadakseen mahdollisimman paljon asiakkaita. Esim. Unileverin johtaja omistaa vasta neljä rantaa täältä. Tiedä onko sitten tämä ukko, joka pyörittää El Nidon kaupunkia. Ja liekö siksi myös lentojen hinnat El Nidosta Manilaan ovat aivan järkyttävän korkeita muihin lentoihin nähden. Toivomuksena kuitenkin on, että toukokuussa pidettävät vaalit (valitaan kaikki johtajat uudelleen presidenttiin saakka) saisivat aikaan muutosta. Vaikutelma rouvan ja joidenkin muidenkin filippiinojen puheista nimittäin on, että koko maan hallinto on monilta osin korruptoitunut ja mätä. Ja nyt ei puhuta tuppeensahatuista laudoista, vaan paljon isommassa mittakaavassa tapahtuvasta kähminnästä. Kuvan kukka, henkilö tai henkilön hernepää (huomautus Marikalle) ei liity kyseiseen tapaukseen, eikä oikeastaan mihinkään, joten kyse lähinnä idioottimaisesta täytekuvasta

23.-31.1.2010 Palawan road trip; Puerto Princesa, Sabang & Narra, Filippiinit (35748 km)

Jätimme Julian selviytymään itsekseen Singaporesta Bangkokin kautta Suomeen ja jatkoimme matkaa (karavaanin on kuljettava...) Filippiineille. Olimme huomaamattamme ostaneet lennon Clarkin kentälle, joka onkin noin kolmen tunnin bussimatkan päässä Manilasta. Jatkolento sitten lähtikin Manilan kentältä Palawanille, joten onneksi vaihtoaikaa lentojen välissä oli runsaasti. Manila itsessään ei vaikuttanut edes päivänvalossa kovin houkuttelevalta; suurkaupunki sanan huonoimmassa merkityksessä. Mutta nyt selvisi, miksi Sakari, olet filipino-kollegoiden mielissä kuuluisuus; katsohan kuvaa! Valitettavasti voit vain unohtaa sen Rokki-stara statuksen. Ai niin, olut on Filippiineillä uskomattoman halpaa, litran 6,9-volttista saa noin 75 centillä (tänne siis kannattaa matkustaa jo senkin vuoksi, Jussi =)).

Manilasta siirryimme siis saman päivän aikana Puerto Princesaan Palawanille. Vuokrattiin alle mopo ja päätettiin lähteä kaikkien kamojen kanssa Palawanin road tripille. Toivomuksena oli saada tehokkaampi vehje, kuin aiemmin mainittu Suzuki Katala, ja onneksi siihen ei paljoa tarvittu. Vuokrattiin 110-kuutioinen mopo (koska vuokraamossa ei muuta ollutkaan tarjolla) ja pakkauduttiin matkaan 30kg matkatavaroiden kera. Näky ei ollut kaunis, mutta komia!

Koko Palawanin saarella on noin kaksi tietä, jotka ovat ainakin suurimmaksi osaksi päällystettyjä. Karttoja ei juurikaan ollut, mutta mitäpä sitä, jos on vain yksi tie, jota seurata (no, näinhän sitä luulisi...). Päätimme lähteä Puerto Princesasta pohjoista kohti tarkoituksena viettää viikko mopon selässä. Ensimmäinen etappi oli Sabang, joka on pikkuinen kylä meren rannalla. Sabangista löytyi mukiinmenevä (!!) bungalowi rannalta ja siellä kuluikin muutama päivä ihan perusmeiningissä, eli riippumattoillen ja uiden.

Ai niin, ja kyllähän me kuntoiltiinkin: käytiin katsastamassa Palawanin kansallispuiston nähtävyys, eli maanalainen joki. Joki virtaa siis vuorten sisällä noin kahdeksan kilometrin matkan alas mereen. Luolilla sanoivat ikää olevan miljoonia vuosia. Yritettiin päästä luolille kävellen, vaikka turisti-infossa sanottiin, että trekkaus oli kielletty (koska kävelyreitti on remontissa) ja pitää ottaa maksullinen venekyyti mestoille. No, suomalainenhan ei varoituksia ja kieltoja usko, vaan omille poluille lähdettiin. Ei päästy kuin kilometri, kun meidät jo pysäytettiin ja jouduttiin ottamaan venekyyti yhdessä yhden hollantilaisen (samanlaisen jääräpään) kanssa. Onneksi kyyti oli ilmainen, koska törmättiin puistossa suomalaiseen Olliin ja hollantilaiseen jannuun (joka kuulemma rakenteli omaa sukellusresorttia Dominikaaniseen tasavaltaan!), jotka tarjoutuivat ottamaan meidät veneeseensä mukaan maksutta.

Itse vedenalainen luola piti visiteerata oppaan kanssa kajakilla. Opas pyöräytti heti luolan suulla päälle nauhoitetulta kuulostavan turismipölötyksen ja joka toinen sana oli vähintäänkin mam tai sir. Jokainen tippukivi muistutti joko jotain vihannesta, eläintä, sarjakuvahahmoa tai säännöllisimmin uskonnollista hahmoa. Olipa luolastossa myös katedraali ja moottoritiekin oppaan mukaan. Eikös ne kivet voi vain olla hienoa ihan itsellään, olematta Jeesuksen tai jonkun muun näköisiä? No, ehkä amerikkalaisturistit voi sitten kehua nähneensä Bart Simpsonin näköisen tippukiven. Suomalaisena useissa kohdin erittäin kehittynyt mielikuvitus oli tarpeen...

Samalla Sabangin reissulla vuokrattiin toiselle reissulle opas ja katsastettiin joen alkupään luolasto. Tunnin verran samoamista viidakossa ja kiipeämistä kivikossa ylös vuorenrinnettä hiki päässä, jotta luoliin pääsi. Ja opas veteli varvasvälisandaaleissa ilman hikipisaraakaan!

Koska Sabangissa käteisvarantomme olivat huvenneet odottamattomasti ja automaatit ovat koko Palawanin saarella harvinaisuus, päätimme ajaa takaisin Puerto Princesaan nostamaan automaatista käteistä ja jatkaakin mopoilemista etelään päin. Uuvuttavan ja perslihaksia koetelleen 180 kilometrin päiväajon jälkeen saavuimme Narran kaupunkiin etsiessämme täydellistä rantaa. No, ei löytynyt Narrasta täydellistä rantaa, mutta kulutimme silti kaksi yötä sielläkin perslihaksia parannellen. Viimeisenä päivänä ennen paluumatkaa Asko kuitenkin poltti lahjakkaasti takapuolensa liian huolettoman auringonoton seurauksena. Seuraavan päivän mopoilusta ei ole muuta kommentoitavaa, kuin että auts!

Paluumatkalla Narrasta poikettiin Iwahigin vankilaan käymään (Irri piti yllä ammatillista osaamistaan; saiskos tästä päivärahat?). Vankilan porteilla huomattiin, että mopon avain on tippunut jonnekin mopon ollessa käynnissä. Ongelma: miten toimia, kun sinulla on käynnissä oleva mopo ilman avainta? No, Asko lähti ajelemaan takaisin päin etsimään avainta tieltä ja minä jäin istuskelemaan päävanginvartijan kanssa portille. Aika kului rattoisasti vartijan siinä laulellessa kovaan ääneen radion uusimpia hitteja (mm. Whitney Houston ja Celine Dion). Aloin jo toivoa Askon pikaista saapumista kun keskustelu siirtyi henkilökohtaisemmalle alueelle käsittelemään siviilisäätyäni ja sitä onko suhteemme vielä honeymoon-vaiheessa. Onneksi mopon avain löytyi noin viiden kilometrin päästä vain hiukan vaurioituneena ja saatoimme jatkaa road trippiä.

Iwahigin vankila on siis ihan oikea vankila, johon pääsee vierailulle. Se on avolaitos, jossa vangit työskentelee ja ja osalla on myös perhettä vankilan alueella. Filippiino-standardeilla mitattuna laitos on varmasti ilmeisen inhimillinen. Päävartijan mukaan nämä vangit eivät kuitenkaan ehdi tanssia, kuten Cebun vankilan Youtube-vangit, kun näiden vankien pitää työskennellä riisipelloilla. Vankila on valtava alue, ikään kuin kylä, jossa asuu myös tavallisia ihmisiä, tai ehkä henkilökunnan perheita tms.. Vankilaan pääsee turistit vierailemaan ja on siellä joku resorttikin, jonka tarkoitus ei selvinnyt meille. Odotimme jonkinlaista opastettua kierrosta vartijoiden tai muunlaisten oppaiden kanssa, mutta niin vain itseksemme ajettiin mopolla portista sisään sisäänkirjoittautumisen jälkeen (ei minkäänlaista tarkastusta) ja ihmeteltiin minne mennä. Siinä sitten ihemeteltyämme vangit myivät meille turreille "luvattomasti" omat vankipaitansa. Vankilassa oli myös tähän asti suurin matkamuistoliike, jota ollaan koko saarella nähty. Ehkä noin 10 prosenttia tavaroista oli vankien tekemiä, joten jätettiin rihkamat kauppaan (jopa Irrikin!).

Voin tässä nyt päivärahojenkin menettämisen uhalla myöntää, ettei vankilan toiminta avautunut minulle täysin enkä ole aivan vakuuttunut miten hyvin vangit vapautumisen jälkeen integroituvat takaisin yhteiskuntaan. Vankilassa istuu vankeja, joiden tuomiot vaihtelee vuodesta elinkautiseen (täällä todella elinkautinen!). Sveitsiläiset matkatoverimme olivat jutelleen vangin kanssa, joka oli joutunut vankilaan 17-vuotiaana ja oli nyt 43-vuotias ja vapautumassa kahden vuoden päästä. Mahtaakohan Filippiineillä olla yhtä hyvää jälkihuoltoa (Krimiä) kuin meillä? Toivottavasti.

Palautettiin vielä mopo ja matka jatkui yleisillä välineillä kohti pohjoista. Ei olis perslihakset enempää kestäneetkään. Ensivaikutelma Filippiineistä: jälleen ultraystävällisiä ihmisiä, upeaa luontoa ja kaiken kaikkiaan helppo paikka matkustaa. Tähän mennessä ei voi kuin suositella!

20.-23.1.2010 LOMA Julian kanssa; Singapore (32493km)

Hyvästit Balille (kuvassa). Jälleen aamuvarhainen lento Singaporeen tutustumaan hiukan toisenlaiseen suurkaupunkiin Bangkokin jälkeen. Singaporessahan kaikki on kovin steriiliä ja puhtoista, mutta tämähän ei missään nimessä tarkoita, että itse citi olisi tylsä. Jännitys tiivistyi heti saavuttuamme lentokentälle, kun Julia jäi tullissa kiinni tupakkakartongin kanssa. Oli fiksuna (?) hankkinut halpaa tupakkia Balilta, muttei muistettu, ettei Singaporeen saa tuoda avaamattomia tupakkipaketteja. No, käry kävi ja melkein kirjaimellisestikin kun Julia hetken harkitsi tupakkien menettämisen pelossa polttavansa koko kartongin kentällä. Onneksi säästyttiin keuhkoahtaumataudilta ja tilanteesta selvittiin jälleen kaivamalla dollarinippu esiin. Koska Julialla siis oli esittää lentolippu edelleen Bangkokiin, sai tupakit jättää "säilytykseen" kentälle nimellistä korvausta vastaan (ilmeisesti sait kääryleet takaisin?). Näin tehtiin, koska toinen vaihtoehto olisi ollut maksaa Sinkkilän rapeat tupakkaverot, vain noin 40 euroa per kartsa.

Olimme ottaneet hyvissä ajoin ennen kaupunkiin saapumista yhteyttä paikalliseen kontaktiimme Jianweniin (kuvassa pullon vieressä), jonka olimme tavanneet jo matkan alussa Tamaon retkellä Kambodzassa. Antoi silloin (ehkä erehdyksessä??) yhteystietonsa ja kehotuksen ottaa yhteyttä Sinkkilään tullessa. Ja näin totta kai teimme.

Majoituimme edukkaaseen hostelliin metroradan varrelle ja lähdimme sieltä käsin kartoittamaan kaupunkia. Olimme sopineet Jianwenin kanssa treffit keskustan metroasemalle ja Jianwenin kirjaimellinen viesti oli: "Meet me at the MRT station in front of fish tank where there are people inside". No, otimme viestin kirjaimellisesti ja etsiskelimme metroasemalta akvaariota, jossa uiskentelisi ihmisiä. Sillä kaikkihan on mahdollista Sinkkilän ostospaikoissa, jopa akvaariossa uivat ihmiset; ehkä joku mainoskikka vaikka? No, erinäisten kyselyjen jälkeen Jianwen löysi meidät sattumalta, koska seisoa pönötimme hölmön näköisinä keskellä metroasemaa. Fish tankilla oli tarkoittanut aseman lasista infokoppia, jossa istuu ihmisiä sisällä. No, loppu hyvin, kaikki hyvin, löysimme toisemme.

Jianwenin kanssa tutustuimme yhteen kaupungin erinomaisista food courteista, jotka usein ovat ostoskeskusten yhteydessä. Noissa ruokakeskuksissa syö yleensä erittäin hyvää ruokaa ja vieläpä erittäin halvalla. Tarjolla oli tälläkin kertaa kaikkea mahdollista intialaisesta Malesian nonya-keittiön herkkuihin. Ainoa ongelma oli valinnan vaikeus.

Illaksi siirryimme Boat Quayihin, josta Jianwen oli varannut meille pöydän paikallisesta Lautapelit.fi-liikkeestä, elikkäs paikasta, jonne ihmiset kokoontuvat pelaamaan erilaisia paikan tarjoamia lautapelejä. Singaporessa hintaa pelkälle pelaamiselle olisi tullut rapeat 4,5 euroa per lätty, mutta koska Jianwen oli kanta-asiakas, pelaaminen meni hänen piikkiinsä kanta-asiakasetuna. Suomalaisesta pelikulttuurista kiinalainen (tai singaporelainen) kulttuuri tuntui poikkeavan kovasti: ääntä lähti enemmän kuin desibelimittari olisi sallinut ja häviäjän mollaaminen tuntui olevan pelin suola. Kaiken kaikkiaan yksi hauskimmista peli-illoista aikoihin! Naurua riitti ja kaikkein yksinkertaisimmat lautapelit olivatkin niitä hauskimpia (ai, miksiköhän???).

Toisena Sinkkilän päivänä päätettiin mennä piknikille paikalliseen kasvitieteelliseen puutarhaan. Ostettiin ruhtinaalliset eväät noin 10 euron naamahintaan ja siihen saikin kaikkia herkkuja juustoista ja sushista (huomio Sakari!) tuoreisiin vadelmiin ja paikallisiin leivoksiin. Kasvitieteellisestä onnistuttiin kuitenkin valitsemaan se ainoa paikka, jonka myös muurahaiset olivat valinneet ja hetken istumisen jälkeen muurahaisia kuhisi joka paikassa. Ruoka oli joka tapauksessa seuran lisäksi erittäin hyvää.

Ja vaikka myös me pitkänmatkalaiset olimme LOMAlla, kiemurteli LOMAllekin arjen käärme. Kantislentoyhtiömme Air Asian siirrettyä jo ostettua lentoa "vain" viidellä tunnilla aiemmaksi, meni suunnitelmat jatkojen suhteen plörinäksi ja meidän oli pakko yrittää selvittää asiaa LOMAlta. Asko uhrasi yhden LOMApäivistään ja jäi selvittämään asiaa. Kyseinen lentoyhtiö kun vastailee sähköposteihin huiman nopealla 1-2 viikon vastausajalla ja kysymykseen kuin kysymykseen vastataan kehotuksella soittaa yhtiön puhelinpalveluun. Toimimme siis näin.

Puhelinpalvelussa varaustunnuksen tavaamiseen meni vain noin 10 minuuttia, kun keskusneiti ei tiennyt millä kirjaimella alkaa maa nimeltä Australia. Kun itse varauksen tiedot näkyivät vihdoin neidin ruudulla, ilmoitti hän, ettei hän pysty tässä numerossa muuttamaan varausta. Daaaaa, ja missähän varausta sitten pystyy muuttamaan, jos ei lentoyhtiön omassa puhelinpalvelussa?!? Tämän jälkeen neiti kehotti soittamaan toiseen palvelunumeroon varauksen muuttamiseksi ja antoi uudelleen oman numeronsa! Kun ystävällisesti kerroimme hänelle, että meillä on jo kyseinen numero ja olemme parhaillaan yhteydessä kyseiseen linjaan, päätti neiti yhdistää meidät muualle. Tämän jälkeen seurasi noin 15 minuutin odottelu linjoilla, minkä jälkeen odottajalta kärähti käämi/puhelimesta loppui akku/operaattori meni konkkaan tai muuta vastaavaa tapahtui. Joten asian selvittely jatkuu tulevaisuudessa ja tulevia käänteitä lienee mahdotonta ennustaa.

Askon selvittelyn ajaksi me tytöt suuntasimme katsastamaan Sentosan keinotekoinen saari, sekä Chinatown. Olimme sopineet Jianwenin kanssa treffit, mutta eipä poika tiennytkään joutuvansa kaitsemaan kahta naista. Oli kuitenkin etiäisen saatuaan varustautunut esiliinalla ja ottanut mukaansa myös kaverinsa Thomaksen. Pojat veivät meidät kiinalaiseen dumplings-ravintolaan syömään. Ihmetys oli suuri kun me, kaksi hyvinvarusteltua eurooppalaista naista, emme jaksaneet syödä juuri mitään (ei olis ruumiinrakenteesta uskonut!) ja kiinalaiset riisitikut vaan pisteli dumplingsia poskeen.

Tavattiin Asko Chinatownissa ja päästiin myös maistamaan paikallista herkkua, duriania. Askohan tuota "herkkua" maistelikin jo aiemmin, mutta me tytöt oltiin asiassa aivan neitsyitä. Durian kuuluu paikallisten herkkuihin ja Jianwen pisteli sitä poskeensa todellisen herkuttelijan meiningillä. Meille muille hedelmä ei edelleenkään auennut, aivan kauheaa tavaraa; sormet haisee kaksi päivää ja henki vielä pitempään.

Viimeinen ilta meni sishaa eli vesipiippua poltellessa. On muuten muoti-ilmiö Sinkkilässä, milloinhan mahtaa tulla Suomeenkin? Sisha on siis maustettua tupakkia. Julia pisteli menemään vanhan tupakoijan varmoilla otteilla/keuhkoilla, onneksi meilläkin oli kokemusta muutaman vuoden takaa. Jätimme Jianwenille, Thomasille ja Markille jäähyväiset toistaiseksi (Thanks for a great time; Jianwen, Thomas, Mark and all other, see you again soon!) ja kun me suuntasimme seuraavana aamuna kohti Filippiinejä, otti Julia lennon Bangkokiin (ostoskeskusten kautta) ja edelleen kotia kohden. Loma Julian kanssa oli huisin hauska, mutta aivan liian lyhyt. Kiitos hienosta matkaseurasta ja seuraavaa odotellessa =)!

10.-20.1.2010 LOMA Julian kanssa; Bali (30809km)

Balilta toivoimme löytävämme kaunista luontoa, aurinkoa ja erittäin ystävällisiä ihmisiä, joihin olimme törmänneet muualla Indonesiassa. Aurinkoa löytyi ihan mukavasti ja luontokin oli kaunis. Valitettavasti massaturismin käärme oli luikerrellut tänne(kin). Suurin osa saaren asukkaista saa elantonsa turismista ja sen myötä turisti tai valkkari on ehtymätön rahan lähde. Bali on ensimmäinen paikka reissullamme, jolla todella ärsyyntyi paikallisiin ihmisiin. Rannalla sai koko ajan olla toistelemassa "ei kiitosta" ja hätistelemässä kaiken maailman roinan tai erinäisten palvelusten kauppaajia kauemmas. Ja auta armias kun erehdyt kysymään hintaa tuotteelle tai palvelulle, joka ehkä mahdollisesti kiinnostaisi, olet käytännössä jo ilmoittanut ostavasi sen hintaan mihin hyvänsä. Ja tämä ilmiö oli havaittavissa myös Kuta-massaturismin ulkopuolella. Joten tässä mielessä Bali voidaan rinnastaa melkein mihin tahansa matkaoppaan massaturismilomakohteeseen. Täytyy sanoa, että olimme kaikki kolme (korjaa Julia, jos olemme väärässä) hiukkasen pettyneitä saareen.

Mutta jottei menisi aivan paasaamiseksi, olihan meillä lomalaisilla silti Balilla myös oikein hauskaa. Paikalliseksi oppaaksi saarelle saatiin semi-paikallinen surffari; Ilpiano da Costa, jonka opastuksella Asko tutustui surffauksen ihmeelliseen maailmaan ja onnistui pysymään laudan päällä huimat kaksi kertaa koko parin päivän session aikana.
Herra da Costa tutustutti meitä myös menestyksekkäästi paikalliseen ravintolatarjontaan ja saariekskursiomme olisi ollut vain puolittain onnistunut ilman häntä. Kiitoksat Ilpianolle ja harkitse matkaoppaan uraa, jos surffaus ei lyö leiville.

Matkan ensimmäiset viisi päivää vietettiin Jimbaranilla, joka on itsessään melko rauhallinen kalastajakylä, jossa muuta tekemistä ei juuri ollut kuin nauttia auringosta ja merenelävistä (suun kautta). Lähdettiin myös testaamaan paikallinen joki koskenlaskun muodossa ja olimmekin ainoa venekunta, jolle varattiin heti kättelyssä kaksi opasta mukaan venereissulle. Ilmeisesti meidän koskenlaskutaidot oli huomattu jo kaukaa. Ja kotikokeille tiedoksi, että kumiveneeseen kannattaa varata mahdollisimman paljon paljasta pintaa, joka hiukan märkänä on liukas kuin mikä. Ja eipä aikaakaan, kun Julialta näkyi vain jalkaterät ja nainen pyöri veneen pohjalla kuin ryssä Stockan ovissa. Ja kyllä siellä veneenpohjalla kävi kukin kerrallaan. Seuraava suunnitelmamme oli vallata laiva ja pudottaa oppaat yksi kerrallaan jokeen. No, suunnitelma onnistui vain puolittain. Vai liekö opas todennut, että hän mieluummin laskee joen paljaaltaan kuin meidän kanssa? Toisen oppaan kohdalla Julia toimi oikein päämäärätietoisesti (aika pitkä ja vaikea sana, katselkaa wikipediasta loput) ja yritti parhaansa mukaan mukiloida opasta melalla. Daaa, mitä muutakaan järkevää käyttöä noin reilun metrin mittaisella kepillä olisi? Valitettavasti opas tajusi kuvion ja lopulta takavarikoi Julialta melan kokonaan, ennenkuin Balin saarivaltakunnalle tapahtuisi sen suurempaa tuhoa. Tämän jälkeen Julia toimi, kuten virassaan, eli lähinnä kuolleena painona ;) (=tosin elävä, eikä löydy paljon painoakaan). Kaikenkaikkiaan koskenlaskusta jäi saldoksi yksi jokeen pudonnut sandaali (löytyi muutaman kilometrin päästä), kaksi pudonnutta melaa, yksi pudonnut meloja ja paljon naurua. Reissulla nähtiin myös saaren kauneinta luontoa, riisiterasseja, vesiputouksia ja jylhää maisemaa.

Balin matkailun toinen osa muodostui road tripista, joka tehtiin vuokraamalla sokkona paikallinen (tai japanilainen) nuhapumppu Suzuki Katana, jonne mahduimme juuri ja juuri kolmisin rinkkojen kera. Takapenkillä olija joutui kyllä istumaan puoliksi renkaan päällä. Olishan se pitänyt arvata, että japsit tekee noin pieniä autoja. Muutenkin "Katala" oli melko loppuun poljettu, sama kuin ois mättääseen polkassut. Joka ylämäessä joutui käyttelemään pienintä vaihdetta. Ja jäätiimpä kerran mäkeen, eikä päästy edes ykkösellä liikkelle. "Auton" parhaat jouset löytyi lähinnä omasta takalistosta ja täällä päin Indonesiaa tiet eivät olekaan niin hyvässä kunnossa kuin muualla (kts. aiempi merkintä "Liikehdintää Indonesiassa"). Ja eihän autoa kortilla ajeta, edes Suomessa. Täällä lähinnä Pyhällä Hengellä, joten otettiin kunnon siunaukset. Ja loppuun asti se Suzukin lopulta jaksoi.

Kolmen vuorokauden road tripillä koluttiin lähinnä etelä- ja itäpuolta saaresta ja yövyttiin Candidasassa ja Ubudissa. Kun virkistystä tarvittiin, käytiin uimassa.
Ja kaikkihan muistaa vuoden 2000 Sydneyn olympialaisten pettymyksen, kun Jani Sieviseltä tipahti uimalasit lähtöhypyn yhteydessä ja "varma" olympiakulta menetettiin. Kyseisestä tapahtumasta on löytynyt YLE:n salaisesta arkistosta lisämateriaalia (yhdessä Urkin kootut kalaretket- ja JFK:n murhaaja-kansioiden välistä). Tämä yksi arkaluontoisimmista mysteereistä paljastetaan tässä ja nyt. Ja kuten salaliittoteoriat ovat jo aiemmin epäilleet, huomaatte kyseisestä kuvasarjasta, että eihän Sievisellä ole laseja alkuunkaan!!! Viereiseltä radalta lähtenyt kilpakumppani on vaan yksinkertaisesti rasvannut Janin lähtötelineen!!!


Näköaloja varten joutui katselemaan auton ikkunasta ulos (takapenkiltä näkyvyys TIETENKIN rajoitettu). Ja snorkaustakin ehdittiin harrastamaan. Candidasa oli semituristikohde, johon tulee jokunen pakettimatkailija, joten esim. ravintolahinnat oli hiukan korkeammat. Lisäksi käytiin jossain satunnaisessa saksalaisessa kylpylässä katselemassa kuinka rikkaat viettävät lomiaan. Liekö maailmalla taantuma, kun vain yksi pöytäseurue löydettiin paikalta? Kun kurvattiin paikalle Katalalla, luulivat varmaan lähinnä extratyöntekijöiden tulevan töihin. Vartijallakin silmät pyöri kuin hedelmäpelissä. Ei tiennyt itkeäkö vai nauraako! Ubud oli ihan mukava pikkukaupunki, josta löytyi esim. saaren halvimpia ruokamestoja ja saatiin paras kattaus paikallista menuuta (vertaa Indonesian buffet). Toisaalta kaupungista löytyi myös kallista tarjontaa, eli hiukan sivukujille täytyy ajautua.

Sukelluksen osalta saaren tarjonta jäi vähäiseksi. Julia halusi snorklausta vain uima-altaassa ja mekin tutustuimme paikalliseen tarjontaan vain vierailemalla Tulumbenin kylän edustalla olevalla hylyllä. Näkyvyys oli melko huono ja olosuhteet muutenkin heikohkot. Julia jäi odottelemaan parempia kelejä neitsytsnorklaukselleen (mekin jäämme odottamaan). Me snorklaajat/sukeltajat emme myöskään nähneet Balin kuuluisia möhkäkaloja, koska satuttiin saarelle vääränä vuodenaikana, hitsin hitsi.

7.-10.1.2010 LOMA Julian kanssa; Bangkok (27839km)

Odotuksemme palkittiin ja Julia saapui Bangkokiin. Tuijotimme saapuvia matkaajia tv-ruutujen äärellä josko sattuisimme bongaamaan blondia suomalaista. No ruudut oli väärät ja niin oli myös Julian hiusten väri. Tuossa paniikissa tervetulokylttikin oli ylösalaisin ja vieläpä nurinpäin. No kuohuviinikin oli vaihtunut siideriksi. Lähdimme ensi töiksi hermosauhuille ulos ja muutaman tupakin jälkeen huomasimme polttavamme "tupakointi kielletty 5000 bahtin uhalla"-kyltin alla.Käry nousi onneksi vain Julian tupakista, joten käytännössä säästimme mukavan summan. Julia varmaan löysi tuolle rahalle käyttöä MBK:sta :) Riittikö?

Seuraavaksi "hienoon" hotellimme, johon ei tietenkään päästy heti aamusta tsekattua sisään. Kamat säilytykseen ja kävellen haistelemaan ilmapiiriä ja katselemaan kulttuuria. Pakolliset Buddhat eri asennoissa, palatsit ja temppelit tuli kierrettyä. Ja tietenkin kohdattiin myös kus-kus-ettava tuk-tuk-kuski (tuk-tuk, tuo maailman suurin kusetus internetin jälkeen!). Juu, temppeli ei ole auki turisteille ollenkaan, mutta oletteko käyneet siellä ja siellä, minä vie halvalla, vain tuhat bahtia per naama. Ystävällinen tuk-tuk-kuski!!! Alarm, alarm, ring-ring kellot soimaan. Muutaman askeleen maailmaa kiertäneenä ja lotus-asennoissa istuneena rupesi äijän puheet epäilyttämään. Tosin äijän kalsarit olivat NIIN liekeissä, että jopa minun nenään nousi käry. Eli eiku kolmistaan temppeliä kohti ja aukihan se oli kuin Moskovan stadionin ovet (viittaus 1984 Moskovan kisoihin).

Tyttöjen vaatetus oli ilmeisesti sen verran rietasta, että jouduttiin oikein pukeutumaan paikallisiin silkkihamosiin. Muut turret meni ohi oikealta ja vasemmalta tuskin vesirajan hamosissa. No, suomalainen harvoin valittaa. Temppelit oli täynnä kultaa ja kimallusta ja räpsittiin kuvia minkä kerettiin, myös me, jotka ollaan temppelissä jo aiemminkin käyty. Iltasella käytiin tutustuttamassa Julia paikalliseen ruokatarjontaan katukeittiöiden muodossa. Ja olipa hankalaa yrittää tilata ei-tulista ruokaa. Vaikka kovasti väitettiin, ettei ole tulista, niin kyllähän se kokemattomammalla suuta poltteli ja vettä kului pullotolkulla. NO, edelleenkään suomalainen (=Julia) ei valita. Ostoskeskusten lomassa ehdittiin myös käytellä kaikki mahdollisia paikallisia julkisia liikennevälineitä.

Seuraavaksi päiväksi oltiin varattu aikaa Askon lempipuuhalle, eli Julian tutusttamiseen paikalliseen ostostarjontaan. Tämä tietysti siksi, että Julia osaisi viimeisenä matkapäivänään itse löytää takaisin parhaille ostosmestat. Käytiin myös kaikkien markkinoitten äidiksi kutsutuilla Chatuthackin markkinoilla, jossa myyjiä on noin 20 000 ja ostajia noin kymmenen kertaa enemmän. Asko päätti sovittaa shortseja ja eihän siinä muuta kuin isointa kokoa peliin ja sovittamaan. Eipä ennen ole asioitu Loretta-liikkeen sfääreissä. Myyjä meinasi kuolla nauruun, olisiko ollut hauskuutuksesta vai nolostuksesta. No, housut löytyi ja isointa kokoa, mutta halvalla lähti.

Olimme hämmästyneitä Julian päämäärätietoisesta ja -hakuisesta toiminnasta liittyen shoppailuun. Neiti ei paljoa aikaa kuluttanut kaupoissa, ostaminen oli tehokasta ja ajankulutus maksimoitu optimiin. No, rahaa ei tainnut kuitenkaan tällä reissulla kulua niin paljoa kuin normaalisti, hinnat oli sen verran edukkaita. Ja mitä tinkimiseen tulee, olemme löytäneet luonnonlahjakkuuden. Esimerkkinä: myyjä pyytää tuotteesta 250 paikallista rahaa, Julia ilmoittaa maksavansa 60. Myyjä yrittää kaikkensa, mutta Julia pysyy hinnassaan nostamatta sitä penniäkään/senttiäkään/rinkulaakaan, ja lopulta hinta laskee pyydettyyn. Ja koko prosessi noin minuutissa. Ei voi muuta sanoa, kuin että Juliaan verrattuna olemme täysiä amatöörejä.

Tappelukin saatiin aikaiseksi, mutta vain maksamalla. Päädyttiin Muay Thai otteluun. Tämä oli kaikille osallistujille SE ensimmäinen kerta. No joillekin ottelijoille kävi kuin snagarijonossa foorumin kulmilla, eli sitä suuta tuli soitettua "väärälle" Tare Uusivirralle. Muutoin nuorattu kehä tarjosi pikkaisen pettymyksen. Ajatuksena oli päästä kiinni tunnelmaan, eikä vähiten pienen vedonlyönnin muodossa paikallisten kanssa. No, olimme sitten ostaneet turisti liput "alennuksella" ringside-paikoilta, jossa ei sitten ollut kuin muita turisteja. Blääh. Katselin kateellisena 3-luokan paikoille, kun paikalliset kävivät kiivasta keskustelua ja kaupankäyntiä ottelusta. Niin ja Muay Thai otteluissa ottelijoilla on joko siniset tai punaiset housut jalassa. Mitään muita värejä ei sallita. Joten lähettämämme housut Anne on "feikit". Mutta nuo varmaan menee toistaiseksi harjoitussalilla, kunnes pääset noihin suuriin otteluihin ;)

Ja Bangkokissa tavattiin uudestaan myös jo Sulawesilta tuttu Nalle viehättävän tyttöystävänsä Jennyn kanssa. Jenny oli lähdössä takaisin Ruotsiin viiden viikon loman jälkeen ja Nalle oli syystäkin allapäin. Asko lohdutteli parhaansa mukaan ja Nalle taisi löytää lohdutuksen pullon hengestä, sen verran pitkäksi venyi pojilla ilta ja kovin lyhyeksi jäi Askon unet ennen aamuvarhaista Balin lentoa. Skandinaavien käsittelyssä tuollainen oluttorni on lastenleikkiä.

4.-6.1.2010 Sukhothai, Thaimaa (24140km)

Muutama päivä Julian tuloon ja Bangkokissa pitäisi olla siis 7.1. aikaisin aamulla. Päätettiin puolittaa matka Chiang Maista Bangkokiin ja pysähtyä välillä Sukhothain kaupunkiin.

Kaupunki on yksi Thaimaan vanhimmista ja kuuluu Unescon maailmaperintölistalle. Kaupunkia rakennettiin 1200-luvun loppupuolelta 1300-luvun alkupuolelle kuningas Ramkanghaengin aikana. Sukhothai kukoisti miltei 150 vuotta, kunnes Ayutthaya valtasi sen. Kaupungissa on yksi Thaimaan vaikuttavimmista rauniokaupungeista, ja sitä tietysti piti päästä ihmettelemään. Kuitenki näin kolmen kuukauden matkanteon jälkeen huomaa, että tämä nähtävyyksien katseleminen alkaa jo käydä työstä; ei oikein jaksa enää innostua temppeleistä, kivikasoista jne. (anteeksi kaikki kulttuurimatkailijat!), joten meidän historiallinen pyörähdys Sukhothain vanhassa kaupungissa oli melko pikainen (noin 2 tuntia, jossa välissä torkut puun alla). Hienoja pytinkejä ovat rakennelleet, olisi saanut kyllä enemmän irti, jos omaisi edes auttavat tiedot tämän maailmankolkan (tai yleensäkään) historiasta (em. tiedot tarkistettu Wikipediasta= 100 % faktaa). Mutta kun ei, niin ei.

Ainoa toinen blogissa mainittavan arvoinen asia on, että Asko kokeili aitoa thaimaalaista hierontaa (siis sitä ihan oikeaa hierontaa!). Hierontapaikan vastaanotossa oli vastassa viehättävä, nuori thaityttö ja Asko uskaltautui sisään. No, vaatteiden vaihdon ja lavitsalle asettumisen jälkeen yllätys olikin melkoinen, kun sisään astuikin noin 60-vuotias, kauniisti sanottuna keskivertoa painavampi naishenkilö, joka aloitti murjomaan Askoa. No, hieronta oli joka tapauksessa nautinnollinen kokemus, ennakkoluuloista huolimatta.

Parin päivän jälkeen jatkettiin kohti pääkaupunkia ja siitä lisää myöhemmin. Nyt alkaa meilläkin oikea LOMA ja blogi päivittynee vasta Julian lähdön jälkeen (23.1.), jolloin me lennämme Filippiineille ja jolloin julkaisemme kaikkein likaisimmat yksityiskohdat lomastamme!

Siihen asti, kettu kuittaa, over and out!

31.12.09-3.1.10 Vuoden alku ja loppu, Chiang Mai (23923km)

Hyvää ja onnekasta uutta vuotta kaikille (lue: molemmille) lukijoillemme :) Täällä ollaan niin edistyksellisiä, että ajanlaskukin on 543 vuotta edellä, joten armollisen Buddhan taskunauris näyttää vuotta 2553. Vaihdettiin vuotta lopulta omassa hostelissamme. Isäntäperhe (Aum & Lek + loppuperhe) oli valmistellut meille asukeille oman juhlan. Lähikaupasta juomat ja ruuat tuli talon puolesta. Jokainen oli etukäteen ostellut lahjat, jotka sitten löysivät uuden omistajan arvonnassa. Onneksemme saimme lahjaksi kulutustavaraa (eli rasiallisen keksejä), eikä esimerkiksi puolitoistametristä koristeviuhkaa. Siinä olisi tarvinnut vähintään hitsipilliä, jotta olisi saatu asennettua se rinkan kylkeen.

Loppuillasta käytiin lähettämässä paperilyhtyjä taivaalle ja kuuntelemassa musiikkia baarin puolella. Ai niin. Illan aikana luvattiin Aumin ja Lekin kanssa lähteä AAMULLA tarjoamaan munkeille ruokaa ja saamaan siunauksia :/

Illallahan (itseasiassa aamuyöstä) se on aina helppo luvata. Ja taas palaa mieleen nuo ajat Oppdahlin. Eräänä riemunkirjavana iltana (ehkä samainen ilta kun yritettiin juoda metri olutta)* uhottiin, että huomenna mennään tuon vastakkaisen vuoren yli, että heilahtaa. Yön aikana ilmeisesti naukkumatti olikin heilautellut päähän lähinnä moukarilla ja aamulla totuus (=krapula) valkeni yhdessä vähäisten auringon säteiden kanssa. No ihminen on erehtyväinen ja lehmä märehtiväinen. Kenelläkään ei muistaakseni antanut ylpeys periksi ja tuntien rämpimisen jälkeen koko porukka pääsi huipulle. Olipahan siinä taas järkevästi käytetty laskettelupäivä!

Tälläkin kerralla saatiin itsemme kammettua ylös kuudelta!!! Ja lähdettiin ruokkimaan 53kpl (vuosiluvun mukaan) munkkeja. Ja tässä kohtaa Arttu taas ihmettelee, että miksi donitseja tarvitsee ruokkia??? Joka tapauksessa tapahtumasta jäi hyvä mieli ja vuosi tuli kerrankin aloitettua hyvän krapulan sijaan - hyvällä työllä.

Seuraavana päivänä mopo alle ja pöristeltiin ihmettelemään temppeliluolastoa, johon on kuulemma hillottu jopa Buddhan hiuskiehkura. Vinkki saatiin 4 vuotta Chiang Maissa asuneelta opettajalta, johon törmättiin satunnaisessa kahvilassa. No, peruukki jäi näkemättä, mutta vaikuttava luolasto. Kyseessä luonnon muovaama luolasto, johon päästäkseen sisään hyvin rakennettu länsimainen keho joutui välillä hiukan änkeämään. Luolaston lisäksi kiivettiin myös samaisen vuoren huipulle ja taas olisi Miihkali Jacksonin happiteltalla ollut käyttöä (oisko jo myynnissä Ebayssa?). Rankemmaksi osoittautui ehdottomasti alaspäin rymyäminen. Ei olisi meistä Nepalin vuoren rinteitä näköjään kapuamaan. Hatunnosto. Kinabalu valloitetaan joka tapauksessa. Harjoituskausi on jo aloitettu. Huono kunto, mikä ihana tekosyy. Paikalla oli taas kerran paljon paikallisia, bangkokilaisia (lomakausi) ja me. Seuraavana päivänä kipeiden pohkeiden ja etureisien kanssa bussilla kohti Sukhothaita.

* Toimittajan huomautus: jäi muuten 10cm vajaaksi.