perjantai 13. elokuuta 2010

28.-31.7.2010 Matheson Bay & Goat Island


Saavuttiin keskiviikko-iltana Daven vanhempien Trevorin ja Joanin ranta-asunnolle, Matheson Bayhyn. Pimeässä ei paljon maisemia nähty, mutta Daven vanhemmat ottivat meidät vastaan avosylin kuin vanhat tutut. Saatiin oma huone alakerrasta, pedattu sänky valmiina, pyyhkeet taiteltuina ja sahköhuovat sängyssä, aah! Jutusteltiin iltaa kuuman kaakaon ja teen voimin. Ja illalla köllähdettiin petiin kuin kotona konsanaan. Selkä huokasi helpotuksesta viikon ohuilla patjoilla nukkumisen jälkeen. Aamulla kuvittelimme heräävämme kirkkaaseen auringon loisteeseen, mutta olisiko kyseessä ollut kuitenkin nämä railakkaat sitruunat!

Aamupalan jälkeen, suunnattiin näihin maisemiin Goat Islandin merikansallispuistoon snorklaamaan. Kyllä, kylmä vesi on kylmää täälläkin. "Sattumalta" Daven vanhemmilta löytyi meille sopivat paksut märkäpuvut, joten uskaltauduttiin ihan mereen asti. Tosin puolen minuuutin jälkeen Irrin suunnalta kuului huuto: "Pää jäätyy, käännyn takaisin!" Ilmeisesti puoli minuuttia lisää ja aivot jäätyivät totaalisesti, eikä Irri enää muistanut kylmyyttä (tapahtuman jälkeen huomattavissa myös merkittävää aivotoiminnan vajausta, vai oliko se jo ennen tätä...?). Kolmen vartin snorklausreissulla nähtiin suurimmat piikkirauskut mitä me olemme nähneet. Evien kärkiväli yli metrin. Kyse ei siis paholaisrauskusta, vaan ihan normaalista versiosta. Ehdimme tarkastella piikkirauskua parin metrin päästä hyvän tovin kunnes rausku majesteellisesti päätti ilahduttaa meitä alilennolla. VAU! Kyseisen piikkirauskun lajikumppani koitui muuten kuuluisan australialaisen "krokotiilimiehen", Steve Irwinin, kohtaloksi, joten pidettiin pientä turvaväliä, yleensä kyllä ovat rauhallista sakkia. Ihan vaan varmuuden vuoksi kuitenkin. Muutoinkin näkyvyys oli hyvä ja nähtiin todella suuria paikallisia ruokakaloja, mm. snappereita ja kuhia.

Tämän jälkeen kiirehdittiin takaisin batchille (kiwiksi rantatalo) haukkaamaan pikaisesti välipalaa ja valmistelemaan iltapäivän kalareissua :), jonne perheen isä Trevor oli meidät luvannut viedä. Kiinnitettiin vene autoon, valmisteltiin pitkän siiman syötit, lämmintä päälle ja matkaan. Rannalla vene veteen ja eikun kohti Ahdin valtakuntaa. Tässä vaiheessa pojan apu tulee tarpeeseen, eli eiku veteen seisomaan.

Hyvät kalavedet sijaitsevat aivan merikansallispuiston tuntumassa, itse kansallispuistossa ei saa tietenkään kalastaa. Laitettiin pitkät siimat veteen odottamaan kaloja. Ensin Irrin siima lähemmäs rantaa, paikka oli perheessä nimetty Helen´s Pointiksi perheen tyttären mukaan, tämä kun oli saanut hyvän saaliin siitä aiemmin. Trevorin mukaan isot kalat kuitenkin tulevat kauempaa rannasta, jonne tietysti viritettiin Askon siimat. Niinpä...! Jätettiin siimat omaan rauhaansa ja jatkettiin virveleillä.

Hiljaista oli, mutta sää suosi ja luonto näytti kauneintaan. Ja kuten ihan normipäivänä täällä, parvi delfiinejä ui veneen vierestä. Päivän kalaonni näytti huonolta, koska kalat vain pääasiassa söivät syötit tarttumatta itse koukkuun. Muutaman tunnin yrityksen jälkeen palasimme siimojemme luokse. Ensin Askon siima, josta Irri veikkasi tulevan yhden kalan. Asko sen sijaan odotti hiukan suurempaa saalista. Eikun siimoja kelaamaan. Kovin kevyeltä tuntui ja tulihan sieltä se yksi kala, snapperi ja ihan syötävän kokoinenkin. Hienoa, Asko! Siirryttiin Irrin paikalle ja siima tuntui jotenkin kovin painavalta, oliskohan siellä kalaa? Tai edes levää...?

Ensimmäisestä syötistä tuli paikallinen rausku, skeet kuulemma nimeltään. On ihan syötävä kala, mutta laskettiin raukka takaisin mereen, kun oli vielä ihan kunnossakin. Seuraavan kymmenen minuutin aikana Irri noukki ylös, hmmm... 9 kalaa, joka olikin määräysten mukaan maksimimäärä per kalastaja . Asko lopetti lannistuneena valokuvaamisen neljännen jälkeen ja sovittiin heti veneessä, että syksyn kalareissulle lähteekin Irri. Että tiedoksi pojat! No, onnestahan oli tietysti kyse, ei taidoista (yeah, right!). Mutta sitä kuittailun määrää, eikä se varmaan lopu tähän! Ei luultavasti edes tähän blogiin. Mutta toisaalta, eihän mikään muuttunut, tämähän on minulle arkipäivää kalareissuilla. Eipähän tarvitse perata niin paljon - jos lainkaan!


Palattiin batchille, siivottiin välineet ja vene takaisin varastoon. Ilta sujuikin sitten nauttien Trevorin valmistamasta snapperista ja Greed-noppapelistä. Kalastettiin muuten aika kalliskin saalis, snapperin kilohinta oli sunnuntai-markkinoilla 35 NZ$ (20 euroa) kilolta. Illalla nukuttikin sitten hyvin, hyvässä sängyssä ja paksujen peittojen alla. Seuraavan päivän ohjelmassa oli ajelua autolla ja tutustumista paikallisiin nähtävyyksiin, jotka liittyvät täällä usein kauniisiin maisemiin. Hauska kuunnella paikallisia tarinoita paikallisen tietopankin suusta. Ja kukas viherpiipero siinä puita halailee? Kaurit ovat kuuluisia kiwipuita. Tämä yksilö on vain 800 vuotta vanha, mutta Uuden-Seelannin suurin puu on 3500 vuotta vanha. Ja hyvä puuhan on hakattava sukupuuttoon, sekä maorien, että eurooppalaisten toimesta. Nykyään ovat suojeltuja.





Iltapäivällä menimme Pakiri-rannalle kävelylle ja poimimaan kuuluisia paikallisia green lip-simpukoita. Onneksi oli paikallinen opas Dave mukana, emme kyllä olisi keskenämme simpukoita löytäneet, saatika sitten tienneet niiden olevan syötäviä. Poimimme mukaamme muovikassillisen kilpaa lintujen (Oyster Catcher) kanssa ja palattiin talolle. Huomatkaa, vaakaraita lihottaa! Ja eikun simpukat pataan, voita, valkoviiniä, chiliä ja sipulia mukaan, voiko siinä epäonnistua? No ei, olipa nimittäin parhaita simpukoita ikinä. Varmaan koska olivat tuoreita kuin mitkä, itse metsästettyjä ja valmistettuja. Illalla taas köllähdettiin Joanin sapuskoiden saattelemina unten maille.


Lauantai-aamun ohjelmassa oli käynti markkinoilla ja sitten brunssille entiseen sahaamoon, joka oli muutettu hotelli/ravintolaksi. Ja koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, oli jälleen sanottava hyvästit paikallisille kontakteillemme ja jatkettava matkaa. Ja jälleen kerran huokaistava, että miksi ne hei-heit on aina niin vaikeita, varsinkin kun jättää ystäviä tänne valtamerten taakse ja joutuu elämään epätietoisuudessa, josko enää koskaan tapaamme. Jos koskaan on tuntunut näin kodikkaalta kaukana kotoa, niin tuolla. Daven vanhemmat olivat mitä seurallisimpia ja ystävällisimpiä isäntiä, mitä voi! Tuskin pystymme koskaan tarjoamaan samanlaista kotona Suomessa, mutta emme ainakaan kieltäydy yrittämästä. Tällaista matkailu on...parhaimmillaan.

Pakattiin siis Wicked ja väännettiin avaimesta... ei mitään! Rotiskon akku oli jälleen tyhjentynyt seisottuaan kolmisen päivää käyttämättä! Ongelmana näissä Toyota Estima-tila-autoissa on erittäin pieni akku, joka tietysti kuluu ihan älyttömästi vuokrakäytössä, eikä siten kestä juuri mitään (kylmiä kelejä, valoja päällä viittä minuuttia, sisävalon käyttöä...). Ja sitten on vielä vastuuttomia vuokraajia, jotka unohtavat valoja päälle joka mutkassa ja suoralla. Jouduimme vaihdattamaan akun myös samaisessa autossa Ausseissa. Mutta kun nyt ei oltu edes jätetty valoja tai muita vempaimia päälle, käsittämätöntä!

Trevor tietenkin soitteli Aucklandiin Wickedille, mutta olivat juuri sulkemassa, koska oli lauantai-päivä. Käskivät mennä vaihdattamaan akun paikalliseen korjaamoon ja laskuttaa Wickedia vaihdosta. Muutaman puhelun jälkeen selvisi, että läheisessä kaupungissa olisi auki oleva korjaamo, jonne suuntasimme. Akku vaihdettiin uuteen, isompaan ja parempaan ja eikun matkaan taas! Tarkoitus oli suunnata Rotoruan hajuja kohden, mutta ikinähän mikään ei meillä mene suunnitellun mukaan, eikä tämäkään. Siitä kuitenkin lisää vasta seuraavassa päivityksessä!

6 kommenttia:

Julia kirjoitti...

Hyvä Irina!! Sopen pilkkikisoja odotellessa :))

Marie kirjoitti...

Ja mä haluun sitte sun kanssa samaan pilkki joukkueeseen!

Julia kirjoitti...

No niin mäkin!! Samassa joukkueessa ollaan :)

Anonyymi kirjoitti...

Asko, olenko mä saanut koskaa mistään kalaa, jos sä olet ollut samassa veneessä tarjoamassa minun usitimiani kaloille. Muistan eräänkin Nauvon reissun, jolla otit hauen joka kuvalla, joka löytyi mun pakista, mutta mulle tuli vaan niitä ruohoja. Sait vielä sen helvetin lahnankin, vatsasta kiinni.

Syksyn kalareissulle otamme mielellään sen joka teistä ei osaa kalastaa, eli Asko tervetuloa. Irri onkii näköjään eri divisioonassa.

Risto

Annemi kirjoitti...

Voihan sitruunapuu teidän unelmalomienne kanssa. Simpukkaa viinissä, tappajarauskuja, maisemia vailla vertaa. Ainoa vika etten tiedä Missä Kiwi sijaitsee, mutta se on sivuseikka, kotoista siellä on ainakin!

Nyt kun Irrillä on tatsi hallussa niin pidä se ja tule tyhjentämään Lunkinjärvi ahvenista, hauista ja siioista. Niitä nousee harvoille ja valituille.

Ikävä oli taas teitä tuossa viikonloppuna. Take care!

Asko & Irina kirjoitti...

Kaikille: Juu, olen hyvä kalamies, mutta huono saamaan saalista. Sitä varten on erikoisnaiset!
Anne: Kiwi on siellä K-kaupan hyllyllä. Ja tiedoksi, että kiwi on muuten alunperin kiinasta.