3.-6.3.2010 Gunung Mulu, Malesia (43987km)

Koska nyt oltiin Borneolla, piti tietysti päästä tutustumaan myös saaren luontoon, jota Malesian kovista metsänhakkuista huolimatta on jonkin verran onneksi jäljelläkin. Suuntasimme Gunung Mulun kansallispuistoon, joka sijaitsee keskellä Borneota, viidakon sydämessä. Puistoon pääsee lentäen tai vaihtoehtoisesti viettämällä kaksi päivää matkaten jokea pitkin. Ajan vähyyden vuoksi valitsimme ensin mainitun vaihtoehdon ja lensimme pikkuruisella potkurikoneella pikkuruiselle lentokentälle keskelle viidakkoa. Maisemat laskeutuessa olivat hulppeat; pelkkää sademetsää, kiemurtelevia jokia ja vuorenhuippuja. Majoitusvaihtoehdot Mulussa ovat joko puiston alueella tai sitten viiden tähden Royal Mulu-hotellissa. No, valitsimme luonnollisesti ensin mainitun. Marleena ja Aaro olivat joutuneet varaamaan kolmanneksi yöksi majoituksen kyseisestä hotellista puiston majoituksen ollessa täysi. Hintaa yölle olisi tullu noin 60e/yö, mutta olisihan siihen illallinenkin sisältynyt. Onneksi peruutuksia oli kuitenkin tullut ja pääsivät puiston alueelle kaikiksi öiksi ja vähän edukkaamminkin.

Mulussa tutustuttiin sademetsään tekemällä erilaisia retkiä oppaan (joka valitettavasti oli pakollinen) kanssa. Opaspalvelut olivat kuitenkin yllättävän edukkaita ja osasivathan nuo jotain metsän elämästä kertoakin. Tiesittekös muuten, että maailman pinta-alasta trooppiset sademetsät peittävät vain noin 2 prosenttia, mutta niissä on 50 prosenttia koko maailman eläimistöstä ja puustosta. Yhdellä hehtaarilla trooppista sademetsää saattaa elää jopa 480 eri puulajia! Että elämää täällä metässä riittää!Mulussa on myös yksi maailman suurimmista luolista, Sarawak Chamber, jonne ei ikävä kyllä päästy käymään, vierailijoiden määrää sinne on rajoitettu. Muita isoja luolia käytiin sitten kyllä katsastamassa. Ja itikoiden määrä Mulussa olikin yllättävän pieni, mikä oli helpotus Irrille ja Aarolle, jotka ovat tottuneet olemaan kyseisten veitikoiden ruokana.

Yksi turrehoukutuksista Mulussa on noin viiden miljoonan lepakon uloslento luolastaan illan hämärtyessä saalistamaan.! Lepakot muodostavat taivaalle spiraalimaisia muodostelmia. Ensimmäisenä iltana ei lepakoita näkynyt, olivat jääneet luolaan sateen yllättäessa. Toisena iltana oltiin uudelleen katselutasanteella kameroiden kanssa valmiina ja niin olivat myös noin 50 kiinalaista. Eipä uskoisi, millaista meteliä nuo kinkit saa aikaan, puheensorina oli desibeliä 50, kamerat ja videokamerat surrasi ennen kuin mitään edes ehti tapahtua, mukana oli pari transistoriradiota, josta soitettiin kiinalaisia ikivihreitä sekä noin sata kännykkää(kyllä, täällä on ikävä kyllä kenttää) ja vähintään jokaisella kinkillä oli meneillään yksi parhaimmista jutuista vuosiin. Meteli siis muuten vain luonnonäänistä täyttyvän viidakon keskellä oli siis käsittämätön. Marleenalla ja Irrillä kasvoi jälleen sarvi otsaan, kun eivät kiinalaiset tajunneet edes suoraa pyyntöä/käskyä olla hiljaa. Tosi kummaa kansaa. Ja annas olla kun luolassa olevassa lepakkokamerassa alkoi näkyä liikettä, alkoi sellainen ooh-, aah-huutojen kuoro, ettei sille meinannut tulla loppua ollenkaan. Olis ollu nuijalle töitä! Kiinalaisista huolimatta kokemus oli hieno, lepakkojen lento kesti miltei puoli tuntia ja hitaan alun jälkeen niitä alkoi virrata ulos luolasta sakeana parvena. Yksi luonnon ihmeellisistä näytelmistä!

Koska olimme tehneet jo useamman reissun metsään samaa lankkukävelysiltaa pitkin, ei Irriä ja Marleenaa enää kiinnostanut lähteä illalla yökävelylle, johon oli varattu paikat. Ja voi mikä erehdys! Aaro, Asko ja muut pojat olivat nähneet kummallisimpia ötököitä mitä koko matkan aikana on nähty. Oli 20 centin lihansyöjäsirkkaa, saman kokoista hämyhäkkiä, tikkuhyönteistä, kuoriaista jne. Onneksi oli kamerat mukana ja tytöt pääsi kateellisena katselemaan. Kyllä harmitti ja kyllä olis Juliaa karminut. Ei ihan sun paikka ehkä...=). Käytiinpä myös katsastamassa viidakko puunlatvojen tasalta, 40 metriä korkealta kävelysillalta. Kävelysiltaa on viidakkoon rakennettu 480 metrin verran. Mitään ihmeellistä ei puiden latvojen tasalla nähty, lukuun ottamatta huippunopeaa pikkuoravaa. Kuitenkin aika huippukokemus, kirjaimellisesti!



Viidakkoretkien lisäksi Mulussa ei juuri muuta tekemistä ollut kuin järjestää Uno-mestaruuskilpailujen Mulun osakilpailu. Onneksi Suomesta oli saatu sekä nami- että alkoholitäydennystä (kiitos lahjoittajille!), joten turnaus sujui kunnon urheilujuhlan merkeissä.

25.2.-3.3.2010 Singapore & Kota Kinabalu, Malesia (43525km)

Perhentian saarilta matkustimme tehokkaasti Singaporeen Kaijaa ja Pirkkoa vastaanottamaan ja ostimme Kuala Besutista liput yöbussiin. Liput oli tämän maankolkan hintatasoon törkeän kalliit, eli noin 18 euroa per lätty. No, matkan kesto oli noin 12 tuntia, mutta kun on halpaan tottunut, ei kalliiseen ala ollenkaan (paluu kotomaahan tulee olemaan ankea...). Kuala Besutista piti matkata noin puolisen tuntia Jertehin kaupunkiin, josta bussi lähtisi. Otimme alle paikallisbussin ja jostain syystä Irri halusi maksaa matkan heti kyydin alkaessa. Normina täällä kun on, että matka maksetaan vasta matkan päättyessä. No, siinä aloimme sitten tätä kyseistä käytäntöä pohtimaan ja Asko järkeili, että täällä maksetaan vasta matkan päättyessä, kun ei ole aina takeita, että perille päästään. No, eipä mennyt kuin minuutti, kun bussimme perään ajaa rysäytti citymaasturi. Siinä jo sitten huolestuneena mietimme, että menikö nyt hukkaan ne jo maksetut 40 centtiä ja että joudutaanko vallan maksamaan seuraavassa välineessä uudelleen. No, bussikuski noin 30 koululaisen (bussin muut matkustajat) ja noin kymmenen paikallisen sivustakatsojan kanssa siinä pohdiskeli tilannetta noin tunnin verran ja pääsimme sittenkin jatkamaan matkaa samalla kiesillä. Kolarissa pahemmat vauriot nimittäin sai citymaasturi, onneksi ei kuitenkaan sen kuljettaja. Jertehissä päästiin bussin matkaan suunnitellusti ja aamusella oltiinkin jo Sinkkilässä. Bussikyydin kovan hinnan puolustukseksi voi sanoa, että kyyti oli ensiluokkainen; makuulleen menevät penkit, jokaiselle oma peitto ja erinomainen ilmastointi

Sinkkilässä tavattiin jälleen lokaali tuttu Jianwen, joka oli jälleen suunnitellut meille ohjelmaa päiväksi ja vähän illaksikin. Jianwen vei meidät katsomaan Sinkkilän tämän hetken yhtä suurimmista rakennusprojekteista; makean veden tekoaltaan rakennusta. Sinkkilän "rantaan" siis on valmistumaisillaan valtava patorakennelma, jonka tarkoitus on muuttaa kaupungin edustan lahden vesi makeaksi ja samalla säädellä tulvavesiä. Hanke on valtaisa ja kun kysyimme, mitä paikalliset veronmaksajat ovat asiasta mieltä, vastaus oli, etteivät he juuri välitä. Ovat kuulemma ihan tyytyväisiä kun pääsevät lennättämään leijoja patorakennelman katolle ruohokentälle (!!). Ja hallitus kuulemma joka tapauksessa tekee mitä haluaa, olivatpa ihmiset puolesta tai vastaan. No, hienot oli projektin esittelytilat ja havainnollistamispienoismallit.

Kovasti myös kehuttiin, ettei luontoa yhtään tuhoudu projektin myötä. Saanemme epäillä, sillä aika paljonhan tuossa tuota merielämää tuhoutuu, kun suolainen vesi vallan muutetaan makeaksi ja kyhätään valtavat patorakennelmat. Taustalla näkyy myös valtaisa kasinorakennus, jonka pitäisi avautua huhtikuussa. Ja tuo ruohokenttä on muuten rakennettu feng shuin mallilla. Käytiinpä vielä maistamassa paikalliset dumplingsit, kun Askolta jäi viime kerralla väliin. Hyviltä maistuivat, vaikka välillä oli hankala sanoa, mitä söi.

Seuraavana päivänä saapuivatkin Kaija ja Pirkko ja lennon vaihdot Frankfurtissa olivat sujuneet rouvilta mallikkaasti. Naiset olivat kuin kellarista tulleita, joten Singaporen aurinko lienee tervetullutta. Sinkkilän nähtävyydet jäi nyt käymättä, koska matkasuunnitelmissa on palata kaupunkiin muutamaksi yöksi noin kahden viikon kuluttua.

Seuraavana päivänä suuntasimmekin jo Malesian Borneolle Kota Kinabaluun. KK:ssa rouvat majoittuivat hotelliin ja me olimme varanneet majoituksen hostellista. No, hostellille saavuttuamme jouduimme jälleen toteamaan, ettei meillä varausmaksustamme huolimatta ollut siellä varausta. Ja tämä tapahtui samassa majapaikassa myös viime reissullamme 2007! Monennellako kerralla se apina oikein oppikaan??? No, eipä siinä muuta kuin helkutinmoinen kyrsä otsassa ja runsaanpuoleisen palautteen annon (Irri) jälkeen klo 23 etsimään uutta majapaikkaa. Eipä ollut siihen aikaan enää paljoa valinnanvaraa ja päädyttiin kuuden hengen dormiin, joka oli noin 8 neliötä ja jonka ilmastointi ei toiminut. Kaiken lisäksi muut dormin asukkaat oli ilmeisesti vähäisellä järjellä varustettuja brittineitosia, jotka halusivat jutella mukavia kaikkien valojen ollessa päällä, kun me yritimme nukkua. Ja kyrsä otsassa vaan senkun kasvoi. Hyvin (huonosti) nukuttujen tunnin hikoiluyöunien jälkeen varattiin netistä oikea hotellihuone loppuöiksi ja suunnattiin rinkat selässä kohti parempia yöunia.

Ja Kota Kinabalun huono onni sen kun vain jatkui seuaavina matkapäivinä: yritettiin vuokrata auto ja kärry luvattiin toimittaa tiettyyn paikkaan tiettyyn kellonaikaan. No, ensin auto oli tunnin myöhässä, sitten vielä puoli tuntia ja sitten päädyttiin auton toimittamiseen suoraan meidän hotellillemme. Eipä alkanut autoa kuulua vielä tunnin kuluttuakaan ja Irri ilmoitti hotellimme respaan, että jos kiesi saapuu, voi soittaa huoneeseen ja Irri keskustelee vuokraajan kanssa. Tässä vaiheessa, kyrsän edelleen painaessa otsaluuta, olimme jo päättäneet, että tämä vuokraamo saa viedä kiesinsä takaisin. Näillä toimitusajoilla, millainenhan itse kärry olisi mahtanut olla. Irri antoi jälleen vuokraamolle jälleen viileää palautetta, kun automies vihdoin saapui ja ilmoitti, että tämä voi viedä auton takaisin. Ainoa ongelma tämän jälkeen kuitenkin oli, ettei meillä todella ollut seuraavaksi päiväksi menopeliä, jolla olisi ollut suunnitelmissa lähteä kartoittamaan läheinen Kinabalun luonnonpuisto. Seuraava aamuna saimme kuitenkin vuokrattua hotellin työntekijän kaverin (hmmmm...) auton vuokraamohintaan. No, mikäs siinä, kun kiesi oli upouusi kärry.

Suuntasimme siis Kinabalu-vuoren juurella sijaitsevaan luonnonpuistoon. Kinabalu-vuorelle on muuten mahdollista kiivetä, mitä Asko suunnittelikin, mutta olivat hinnoitelleet kiipeämisreissun sen verran rapeaksi, että jäi menemättä. Hintaa yhden yön yöpymiselle puolivälissä vuorenrinnettä, dormihuoneessa (!!!), tuli 100 euroa. Että silleen. Ja internetin mukaan hinta on kohonnut parissa vuodessa rapeat 300 prosenttia!

Matkalla huono onnemme jatkui. Ajoimme suoraa, virheetöntä asfalttitietä pitkin kun yhtäkkiä kuului kova pamaus ja luulimme renkaan puhjenneen. Eipä näkynyt tiellä kiven kiveä, kolon koloa, eikä juuri muutakaan siihen kuulumatonta. Ja rengas ei ollut puhjennut, vaan takarenkaan vanne oli vääntynyt sisäpuolelta, mikä aiheutti sen, ettei renkaassa pysynyt kunnolla ilma. Eikun renkaan vaihtoon. No, tämä auto ei ollut varustettu tunkilla ja vararengaskin oli mallia pyöränrengas. Onneksi paikalliset auttoivat jälleen ja saimme auton nostettua ja renkaan vaihdettua. Tällä renkaalla ei kuitenkaan ollut mahdollista ajaa seuraavaan suunniteltuun päämääräämme, Poringin kuumille lähteille. Ekskursiomme oli vaarassa keskeytyä, kun löysimme onnekkaasti (no, edes jotain sentään!) rengasliikkeen läheisestä kaupungista. Vanteen oikaisu tapahtui hienosäätölekaa käyttämällä ja hintaa työllä renkaan takaisin vaihtamista myöten tuli huimat 1 euro. Annettiin 2,5 ja eivät oikein meinanneet ymmärtää, miksi annamme enemmän. Yritettiin siinä kiitellä kovasti. Matka jatkui siis kuumille lähteille, missä sitten lilluttiin "kylpyammeissa". Rengasepisodin vuoksi ei sitten myöskään ehditty perhos- tai orkideapuutarhaan (!!). Pimeän turvin ajeltiin Kota Kinabaluun ja käytiin väsyneinä nukkumaan.

Seuraavana päivänä saapuivat Marleena ja Aaro ja vika päivä KK:ssa meni rennosti Tunku Abdul Rahmanin meriluonnonpuistossa Manukan- ja Mamutik-saariin tutustuen. Kelmeät suomalaiset kiittivät aurinkoa, eikä nahkakaan tuntunut juurikaan palavan. Ainoastaan amatöörit maailmaympärimatkalaiset punoittivat ja kärsivät aurinkoihottumasta (ne on ne voiteet syynä niihin, ilman niitä ei kärähdä...) Matka jatkuu seuraavaksi kohti keskellä viidakkoa ja Borneota olevaan Mulun kansallispuistoon, jossa tarkoitus tutustua tämän maankolkan ihmeelliseen eläimistöön ja maailman suurimpiin luoliin.

26.2.2010 Jääkiekko (42151km)

Suomi-Tsekki 2 - 0
Ruotsi - Slovakia 3 - 4, mutta hävisikö Ruotsi tahallaan?

18.-23.2.2010 Pulau Perhentian Kecil, Malesia (42151km)

Hong Kongista otettiin halvin mahdollinen lentovaihtoehto Malesian Penangille ja siitä edelleen yöbussilla niemimaan itärannalle ja edelleen Perhentian-saarille, jotka turisti-infon mukaan olivat jo auki monsuunisateiden päätyttyä. Kaivattiin todella lämpöä ja auringonpaistetta Hong Kongin kylmyyden jälkeen ja sitähän saarilta kyllä löytyi.

Perhentialla majoituttiin pienemmälle kahdesta saaresta ja eipä saarielämästä juuri muuta raportoitavaa ole kuin sitä tavallista tarinaa; riippumattoilua, palaneita neniä, snorklausta, uimista, syömistä. Jaksettiin juuri ja juuri myös vaivautua katsastamaan vedenpinnan alainen elämä pullojenkin kanssa. Eipä mitään erikoista, mukavan rento dyykki, muttei tarvetta toiseen. Jälleen aika paljon kuollutta korallia.

Jostain kumman syystä Perhentian oli myös kansoitettu ruotsalaisilla (taas kerran!), mahtavatko suunnitella K-Aasian saarten valtaamista, kun niin joka saarella pyörivät? No, eipä kiinnostanut ruotsalaispoikia juurikaan olympialaisten jääkiekon Suomi-Ruotsi-ottelu, joka me katsottiin livenä rantabaarissa. No, onneksi ei ollut enempää vastustajien edustajia katsomossa, huonostihan siinä meille kävi.

Perhentialta suunnattiin Singaporeen odottamaan Kaijan ja Pirkon ja edelleen Marleenan ja Aaron tuloa. Siitä meillä alkaakin sitten muutaman viikon mittainen LOMA Borneolla ja Langkawilla. Voipi olla, että kirjoitteluun tulee taas taukoa, yrittäkää siis kestää, niin mekin =).

13.-17.2.2010 Hong Kong & Macao (39479km)

Kiinalainen uusivuosi lähestyi sopivasti, joten ajateltiin käyttää "luppoaika" kätevästi ja painella Kiinaan, elikkäs Hong Kongiin. Halvimmat lennot taas alla, joten saapumisaika Hong Kongin kentälle oli noin 01.00 yöllä. Nu(o)kuttiin yö lentokentällä, mutta näinkin sivistyneessä maassa löytyi internetti kentältä, joten Irri nukkui ja minä roikuin netissä.

Astuessamme ulos kentältä karu totuus säästä valkeni, toisin kuin aamu. Ulkona oli sumuista, tihkusadetta ja lämpötila noin 15 astetta. Jotensakin meillä oli käsitys, että ihan näin kehno sään ei pitänyt olla. Myöhemmin kuulimme, että hiukan ennen tuloamme oli ollut aurinkoista ja 25 astetta. Oikeastaan ensimmäistä kertaa reissullamme kohtasimme huonoa säätä :(


No ei auttanut muuta kuin laittaa ainoat pitkät housut ja paita päälle ja alle 3 t-paitaa. Aamupalaa napaan ja kohti hostelia, joka sijaitsi Causeway Baylla, Hong Kong-saarella. Perillekin löydetttiin, vaikka hostelilla ei ollut yhtäkään opastusta missään. Siinähän se aamupäivä menikin mukavasti. Alakerran vahtimestari vielä kieltäytyi puhumasta sanaakaan, vaan ainoastaan esitti kyltin, jossa luki:"En puhu, en auta!" Huone oli kuitenkin ihan siisti, joskin sänky hiukan kovahko ja vain 160cm pitkä. Tuli mieleen Jussin kanssa suoritettu Bulgarian ekskursio, jossa sängyt oli tehty jo edesmenneen itä-karpatialaisen vuoristopygmiheimon mittojen mukaan (150cm pitkät olkipatjat). Tähän päälle vielä huoneen eristys oli olematon ja tietenkin lämmittämätön, joten huoneessa ollessa piti olla lähinnä vällyjen välissä (ja nyt en puhu Bulgarian matkasta). Onneksi oli sentään paksu peitto. Kaiken tämän valituksen jälkeen nukuimme kuitenkin reissun parhaat unet Hong Kongissa. Ilmeisesti sen verran kylmäverisiä kuitenkin ollaan.

30 minuutin kuuma suihku ja vieläkin enemmän vaatetta niskaan ja kaupungille. Pyörittiin aikamme kaupungilla väkijoukossa ja ostettiin kaupasta sushia ja olutta, mutta tultiin aikaisin nukkumaan. Sunnuntaina käytiin seisomassa hillittömässä tungoksessa ja vesisateessa Victoria Parkissa muiden mukana mitään ymmärtämättä uuden vuoden vietosta. Nähtävyyksiäkään ei liiemmin päästy katsastamaan, koska sumuisen sään takia ei ollut mitään järkeä mennä esim. The Peakille tai näköalahissiin. Kowloonissa käytiin toreilla ostamassa esim. hansikkaita ja huppareita lämmikkeeksi. Sekä ihmettelemässä uuden vuoden kulkuetta, mikä nyt oli aika pettymys. Lähinnä siellä oli erilaisia mainosständejä pyörillä. Ja älkääkä kysykö mitä joulupukki ja pääsiäismuna tekevät kiinalaisessa uudenvuoden kulkueessa???

Maanantai oli varattu Macaon vierailua varten, kun jotenkin tajuttiin, että kyseinen paikkahan on vain tunnin lauttamatkan päässä. Ja onneksemme selvisimme tunnin lauttamatkasta ilman humalaisten miesten tanssiinhakuja :) Ja tietenkin, jos pelkää tulevansa merisairaaksi, pääsee paikalle myös kopterikyydillä. Jos kasinot Macaolla on hurjia, niin kiinalaiset uhkapelurit vieläkin hurjempia tai siis kurjempia. Pelisalit koostuu sadoista pelipöydistä, joissa nämä uhkapelurit pelaavat autonsa, talonsa ja kaiken muun. Peliautomaatteja sen sijaan karsastavat, koska uskovat niiden olevan epäreiluja länsimaisen hapatuksen tuotetta, kun taas Sicbo, ruletti, Black Jack ovat täysin taitopelejä!!! Voi voi. Käytiin muutamalla kasinolla, mutta ei noista kuvista saa oikein käsitystä ja tietenkään kasinon sisällä ei kuvia saa ottaa. Mutta esim. Venetia-kasinolla esiintyy Cirque du Soleil, kasinossa on kanaaleja gondooleineen ja tietenkin tuhansia uhkapelureita.

Ja kun kerran kasinolla ollaan, niin pitihän se onneaan käydä koettelemassa. Kiinalaiset eivät suuremmin pokerista perusta, joten onnekseni muutama sellainen sattui samaan pelipöytään. No eikun korttia pöytään. Tällä kertaa jakajat sentään tiesivät tehtävänsä ja rakekin oli kohdallaan. Ehdin istua vain pari tuntia pöydässä, kun paluulautta oli jo lähdössä, mutta matkakassamme karttui mukavasti 6000 HKD:llä (valitettavasti kyseessä vain Hong Kongin dollarit). Pelimerkkien vaihdossa oli niin kova ruuhka, ettei vaihto onnistunut alkuunkaan, vaan minun olisi pakko tulla seuraavana päivänä uudestaan pelimerkkien kanssa. Lauttaan ehdittiin juuri ja juuri, mutta merenkäynti oli koventunut sen verran, että lautta tuli kiinalaisen oksennuskuoron kera myöhässä takaisin Hong Kongiin. Tarkoitus oli ehtiä kahdeksaksi ilotulitukseen, mutta ei ehditty nähdä kuin rippeitä lautalta. Ilotulitus oli kuulemma ollut aikamoinen spektaakkeli :) Ajoitus ei toiminut taaskaan.

Seuraavaksi päiväksi oli tarkoitus mennä laukkakisoja katsomaan, mutta olin pakotettu takaisin Macaolle vaihtamaan pelimerkkejä. Kävin vielä kääntymässä pokeripöydissäkin, mutta tällä kertaa paikalla oli todella paljon länsimaalaisia pelaajia, jopa PokerStarsin väreissä. Jonkin aikaa pelailin, mutta tyydyin osaani ja kävin vaihtamassa merkit. Lautalla taksiin ja seuraavana aamuna kohti lämpimämpiä maita.

Huomiot Hong Kongista: ajoituksemme petti melkein joka suhteessa, eli suunnilleen kaikki suunnitelmat meni persiilleen. Parhaat/halvimmat ruuat saatiin paikallisista teehuoneista ja välillä keittoannosten koko oli mallia ämpäri :) Muistuu mieleen Spjutsundin makkarakeitot Jarkon kanssa. Kiinalaiset eivät ole merenkävijöitä, vaan noilla lautoilla oli tasainen oksennuksen humina. Lisäksi kiinalaisilla on visuaalisia haasteita. Ensinnäkin 95%:lla kiinalaismiehistä on silmälasit; joko niihin on tarvetta tai sitten Optikko Arvolalla vain on ollut poikkeuksellisen tehokas myyntitykki paikalla. Kävelyvauhti kiinalaisilla ei ole hurja, mutta yhdistettynä havaintokykyyn sitäkin tukkoisempi. Yritit sitten ohittaa yksittäistä kiinalaista missä tahansa, niin aivan varmasti et törmäämättä pääse. Viereinen kuva Gobin autiomaasta -> Se vaan pitää itse kokea, että uskoo. Kiinalaisten pelitaidot jo tiedättekin...

Ps. Nyt kaikki lentohenkilökunta hereillä. Lentäessämme Cebu Airlinellä henkilökunnalla on tapana pitää nyt jo legandaariseksi muodostuneita tieto/taito-kilpailuja lennon aikana. Esim. Henkilökunta laulaa karaoke kappaleita ja matkustajien arvatessa oikein saa palkinnon. Nyt ei muuta kuin Finnairillakin aloitelaatikkoon rustailemaan ehdotuksia työkuvan muutoksesta. Piristää kivasti lentoa :) Tässä vain kuva, yritän vielä ladata videon myöhemmin.

8.-12.2.2010 Donsol, Legazpi & Mount Mayon, Filippiinit (37746 km)

Otsikosta poiketen olemme tällä hetkellä jo aivan muualla. Itse asiassa kolmannessa valtiossa Filippiinien jälkeen, joten kiirettä on pitänyt. Syynä tämän hetkiseen paikan valintaan Perhentian-saarilla oli lähinnä kylmä ja kostea sää, joka pääsi yllättämään huonosti varautuneet matkailijat Hong Kongissa. Tällä hetkellä lämmittelen siis kohmeisia sormiani kirjoittelemalla ajankuluksi blogia. Ja kuten kuvista näkyy kirjoittaminen on välillä kovaa työtä... Hatun nosto siis kaikille freelance-toimittajille. Ymmärrän, ei se ole helppoa elämää...

Mutta ajassa taaksepäin takaisin valaiden ja tulivuorten pariin Filippiineille. Manilan jälkeen kiiruhdimme lentokoneella Legazpiin, josta jatkoimme suoraan Donsoliin. Kyseessä tuppukylä, jossa ainoa nähtävyys on vuosittan tapahtuva valashaiden (paikallisesti butandin) kerääntyminen vesialueille. Tarkkoja syitä ei tiedetä miksi näin tapahtuu, mutta ainakin planktonipitoinen vesi tarjoaa runsaasti apetta kaloille. Ja turistipitoinen kylä tarjoaa apetta paikallisille, joten kyseessä jonkinmoinen turistirysä. Toiminta on toistaiseksi vielä suht pientä, mutta jo nyt rikkaimmat turret lentää aamulla Legazpiin, taksilla Donsoliin, valashaiden "metsästys", taksi takaisin ja lento illalla johonkin muualle. No, eipä mekään yhtä yötä pitempään vietetty Donsolissa, tosin osasyynä oli käteisvarojen loppuminen. Hotellin isäntä tosin olisi tarjoutunut vaihtamaan todella huonolla kurssilla euroja ja bussimatkalla tapaamamme tanskalaisnainen olisi myös lainannut meille rahaa, mutta menimme illallisella törsäämään loputkin rahamme ja jouduimme lopulta palaamaan yhden yön jälkeen Legazpiin.

Niin, mutta ne hait, tai siis valaat, tai siis valashait, no ainakin ne on kaloja. Ja siis maailman suurimpia sellaisia. Ja voi pojat, kyllä ne on suuria! Kun ensi kertaa "törmää" kyseiseen otukseen elementissä (vesi), johon ihmistä ei ole luotu (vaikka Jussi väittää jotain muuta), niin pelonväreet kulkee pitkin selkää. Kokemusta on vaikea kuvailla, mutta termi epätodellinen on varmaan aika lähellä. Koska kalat on tulleet paikalle syömään planktonia, näkyvyys vedessä on vain noin luokkaa viisi metriä, joten kalan kohtaaminen tulee jokseenkin yllättäen.

Ja vaikka näkemämme nuori yksilö ei ollut kovin iso, vain 9-metrinen, kalaa on mahdoton nähdä yhdellä silmäyksellä. Selkätäplät vain jatkuvat ja jatkuvat ja jatkuvat, kun nämä otukset hitaasti (no, sai siinä kyllä turre polskia ihan tosissaan) lipuvat eteenpäin. Itse en onnistunut näkemään kuin yhden valashain koko aamupäivän aikana, mutta tämä ei harmita. Olkoon se kokemus sitäkin ainutlaatuisempi. Irri oli taas kerran oppaan suosikkioppilas ja opas veti Irrin aina ekaksi paikalle, joten Irri onnistui näkemään valashait kahdesti ja kerran melkein tuli syödyksi, kun opas tarjosi Irriä herkkupalana kalalle (siis veti suoraan kalan ammollaan auki olevan suun, läpimitta noin metri, eteen).

Ainutlaatuisuudesta ei voi ehkä puhua kuin tuon kalan kohtaamisen osalta, sillä muutoin retki herätti hiukan ristiriitaisia tunteita. Ennen vanhaan valashaita kalastettiin aivan kaupallisessa tarkoituksessa ja kanta saatiin kalastettua miltei sukupuuton partaalle. Nyt paikalliset kalastajat on kuitenkin valjastettu turismin satulaan, siis hyvä esimerkki melko onnistuneen tuntuisesta ekoturismista. Kylässä on toimistoa, kansallispuistomaksuja, venemaksuja, yms yms.. Lisäksi on laadittu ohjeistusta ja määräyksiä yhdessä WWF:n kanssa kuinka kaloja häiritään mahdollisimman vähän. Kuten että vain yksi vene saa lähestyä yhtä valashaita kerrallaan ja vain 6 snorklaajaa saa olla kerrallaan vedessä, varoetäisyydet valashaihin on 4 metriä johonkin suuntaan ja 6 metriä johonkin suuntaan. Mutta kun päästään vesille, säännökset vesittyvät. Kun yksikin valashai havaitaan kaikki veneet kiiruhtavat paikalle ja dumppaavat kaikki snoklaajat yhtäaikaa veteen. Joten päivän aikana sattui muutama pieni venekolari ja luultavasti monikin snorklaaja sai räpylästä ja nyrkistä päähänsä. Toiminta muistutti amerikkalaisesta "been there, done that"- kertakäyttökulttuurista, jossa tärkeintä on päästä kehuskelemaan "tehty ja nähty!" Joten vaikka vedenalainen kokemus oli varmasti uskomattomin tähän asti, niin Tankokon delfiini-retki jäi silti kokonaisuutena mieleen hienompana kokemuksena. Haiden isäksi Donsolissa syötiin yksi parhaista illallisista Filippiineillä, oikeastaan ainoassa paikassa joka ylipäänsä oli auki koko rannalla. Hinta oli hiukan suolainen (10€/hlö), mutta toisaalta hinta sisälsi margaritat täällä keskellä viidakkoa, joten ei voi valittaa. Ja näin jälkikäteen ajateltuna hintahan oli naurettava, mutta täällä tulee mukauduttua paikalliseen hintatasoon, johon nähden tuo oli ökyhintainen.

Siirryttiin siis takaisin suurempaan Legazpin kaupunkiin. Lento takaisin Manilaan ja edelleen Hong Kongiin olisi vasta kolmen päivän päästä ja epätoivoissamme mietittiin tekemistä parille päivälle (jottei vaan mene aika hukkaan, kun on rajattu aika matkusteluun...!). Tajuttiin vasta Legazpissa, että ollaan sattumalta (taikka sitten kohtalon johdattamana...) päädytty aivan Mayon-tulivuoren (2462m) juurelle ja mikä olisikaan parempi paikka harkita kyseisen vuoren valloitusta! Mayon tulee filippino-kielen sanasta, joka tarkoittaa kaunista. Ja kaunis tämä vanha rouva todella on, se on miltei täydellisen pyramidin muotoinen ja kraateri on täydellisen pyöreä muodoltaan. Näkymä tulivuoresta on hyvin vaikuttava myös siitä syystä, että vieressä ei ole vuoristoa (kuten alppimaisemissa yleensä), vaan tulivuoren ympäristö muistuttaa lähinnä Pohjanmaata.


Ja jos nyt mediatietoisimmilla lukijoillamme alkaa muistissa kaihertaa tutulta kuulostavat uutisotsikot, niin voimme kertoa, että kyllä: tämä on juuri se tulivuori, jonka aktivoituminen ylitti Suomenkin uutiskynnyksen viimeksi joulukuussa 2009. Silloin siis noin 10 000 lähialueiden ihmistä evakuoitiin pois vuoren juurelta, koska vuori alkoi syökseä laavaa ja tuhkaa. Tämä tulivuori ei siis todellakaan ole mallia "nukkuva/sammunut/hiljaiseloa viettävä". Mayon on purkautunut joulukuuta ennen viimeksi vuonna 2006, jolloin laavapurkausten jälkeinen mutavuory surmasi jopa yli 1000 ihmistä. Sitä ennen purkauksia on sattunut tasaisesti vuosina 1999, 2000, 2001 ja 2004.

Mutta meidän varatessa reissua tulivuorelle, vuori oli luonnollisesti rauhaksiin ja pääsimme matkaan. Varattiin päivän reissu, jossa emme tosin pääsisi kraaterille saakka (se olisi vienyt kaksi kokonaista päivää), vaan noin 1800 metriin, kakkosleiriin saakka. Matkaan lähdettiin kahden oppaan voimalla klo 5 aamulla. Odotimme reitin olevan ylämäkeä, mutta melko helppokulkuista, käveltävää maastoa. Kuinka väärässä olimmekaan! Reitti oli äärimmäisen raskas ja sisälsi todellista kiipeilyä (miinus köydet) ja itsensä vetämistä ylös kielekkeeltä toiselle. Ylöspäin matkaa tehtiin reilu kolme tuntia ja takaisin saman verran. Onneksi oltiin varattu mukaan energiajuomaa ja syömistä, muuten olis joku saanut kantaa meidät vuorelta alas. Onneksi alastullessa tuli vielä pieni sadekuuro, joka kätevästi kasteli (lue: liukastutti) kivikkoisen maaston ja näin vielä lisäsi vaara-/vaikeuskerrointa. Hengissä, mutta pienillä naarmuilla kuitenkin selvittiin, mutta vaativuus (lue: vaarallisuus) hiukan ylitti normaalin turistikiipeilyn. Päivän päätteeksi todettiin, ettei meistä enempään olisi ollutkaan, sen verran kova rutistus kiipeäminen oli. Mutta näkymät oli kyllä jälleen uskomattomat ja luonto todella kaunis. Kuten kuvasta näkyy, niin joulukuisen purkauksen laavavyöryt höyryävät vieläkin. Hieno kokemus, mutta kyllä se voimille otti.

Lähtiessämme perjantaina päivän viimeisellä lennolla kohti Manilaa törmäsimme yllättäen samaiseen tanskalaiseen Karinaan, joka tuli itku kurkussa vastaan lentokentällä. Hänen lentonsa paria tuntia aikaisemmin oli peruttu sateisen sään takia. Lento Manilasta oli käynyt kääntymässä Legazpin yllä, vain todetakseen kiitoradan olevan liian märkä laskeutumiseen ja palannut takaisin Manilaan. Kyseisen kiitoradan huoltotoimet kun rajoittuu lähinnä kahteen harjamieheen ja yhteen harjaan. Karinalla oli vielä samana iltana jatkolento Palauhun, jossa oli tarkoituksena osallistua 8 päivän liveboard(sukellusristeily)-reissulle. Tuonne tyynenmeren saarelle lennetään vain kahdesti viikossa, joten hätäännyksen voi ymmärtää. Mekään emme voineet auttaa asiassa, koska meilläkin oli vielä jatkolento Hong Kongiin samana iltana. Sen lisäksi ei ollut varmuutta pääseekö meidänkään lento laskeutumaan. No, ei muuta kuin sormet ristiin ja odottelemaan. Hyväksi onneksi Karina sai jostain siiven päältä vielä yhden paikan tuohon meidän koneeseen. Ja onneksi kiitorata kuivui sen verran, että konekin saapui. Päästiin kaikki onnellisesti Manilaan, mutta 8 tunnin odotusajasta huolimatta Karina ei enää uskaltanut poistua Manilan lentokentältä (toisin kuin me). Täytyy myöntää, että kerrankin (vähän niin kuin Pekka) olimme onnekkaita kun emme varanneet lippua edellisestä koneesta, muuten olisimme jääneet Legazpiin muiden ei niin onnekkaiden mukana.

Ai niin, lennettäessa Legazpiin ja pois, lentokone laskeutuu ja nousee tulivuoren viereen ja jos istuu koneen vasemmalla puolella ja sää on hyvä, saa mahdollisesti otettua kuvia (kuten Irri) uinuvasta kaunottaresta (kuva 1). Pois lähtiessämme kaunotar ei sitten enää uinunutkaan, mutta ilmeisesti tuollainen pikku tupruttelu on ihan normaalia (kuva 2), vai pääsikä Mayon jo uutisiin Suomessa? Onneksi tehtiin tuo kiipeilyekskursio edellisenä päivänä, vai mitä! Ettei vaan olisi rouva suuttunut amatöörikiipeilijöiden häirinnästä?

Jatkolentoa odotellessa Manilassa ehdin vielä käydä pyörähtämässä kasinolla (Irrin pitäessä postia läheisessä ostoskeskuksessa) ajatuksena kohentaa matkakassaa pokeripöydässä. Pokerin taso kasinolla oli huikean huonoa ja sen alitti ainoastaan jakajien taidot. Enemmän kuin kerran pelaajat joutuivat oikaisemaan jakajan virheitä (esim. kun jakaja "vahingossa" otti liikaa rakea=kasinon osuutta peleistä). Rake nyt oli muutenkin 10%, joten vaikea tuolla on voitolle jäädä. Tällä kertaa kortit eivät olleet yhteistyökykyisiä ja bluffaaminen kyseisen tasoisessa porukassa oli mahdotonta, joten poistuin täsmälleen omillani pois, kuten meidänkin korttiringeissä on tapana (vai mitä Risto?). Joka tapauksessa, Filippiinit oli todella hieno maa ja kokemus jälleen kerran. Kettu kuittailee siis Filippiineiltä tältä erää ja kunnes tapaamme jälleen! Over and out!