21.-24.5. Kuala Lumpur, Malesia & 25.5.-3.6.2010 Cairns/Townsville, Australia (64638km)

Indonesian jälkeen vietettiin muutama rentouttava päivä indonesialais-ranskalaisten Lanin ja Gregin luona. Tuo pariskunta tavattiin siis Togeanin saarella joulukuussa ja lupasivat ystävällisesti majoittaa meidät Malesiassa. Pariskunta työskentelee Petronas-torneissa ja heidän asuntonsa on noin viiden minuutin kävelymatkan päässä torneista, eli siis täydellisen keskustassa. Nuo muutamat päivät Kuala Lumpurissa olivat kuin lomaa lomasta; Lanin ja Gregin asunto on täyden palvelun asuntokompleksi ja tulee siis ilmaisena työsuhde-etuna. Lukekaahan muuten viereisen (tiger) pullon teksti. Malesialaisten mielestä Suomi on yksi maailman syrjäisimmistä kohteista, vai? (Painakaa kuvaa, niin saatte suurennettua sen)

Vielä asunnosta: asunto on täysin kalustettu ja meille oli varattu kämpästä vierashuone. Sängyn patja oli pelkästään puoli metriä korkea, joten normaali indonesialainen 3cm:n juuttisäkki oli löytänyt haastajan. Heillä on myös lupa majoittaa kaksi vierasta, joten saimme omat avaimet käyttöömme ja siis käyttöoikeuden kaikkiin mukavuuksiin. Minulle olisi riittänyt jo pelkkä sänky. Siivooja kävi tietenkin joka päivä, joten astiatkin saattoi jättää keittiöön kuin poikamiehenä konsanaan. Joka asunnossa on ERITTÄIN nopea langaton verkko, joten piraattisivustoilta haettiin tietokone täyteen elokuvia. Seuraavaksi esiteltiin saunaosasto; sauna, höyrysauna, poreallas ja kylmävesiallas. Ja laadusta tinkimättä koko sauna oli suomalaismerkkinen: SAWO! Ulkopuolella 18. kerroksessa sijaitsee uima-allas ja auringonottotuolit. Sen lisäksi tietenkin löytyy kuntosali kaikkine härpäkkeineen. Kaikille asukkaille ja vieraille kuuluu myös ilmainen aamiainen. Ja jos oikein kyllästyttää, niin löytyy myös play-room, jossa on pari huoneellista playstationeita. En tiedä mitä sanoa, oli kuin 5-tähden hotellissa olisi asunut ja sitähän se olikin...


Muutoinkin oli mukavaa, kun oli muutama paikallinen opas, vaikka KL ei olekaan vaikea paikka, mutta eipähän tarvitse sitäkään vähää miettiä. Tavattiin pariskunnan ystäviä ja käytiin syömässä yms yms. Erittäin mukavaa, hauskaa ja leppoisaa. Irri muuten otti valokuvia valkoisesta autosta (Mini), keltainen (Lambo) ei niin miellyttänyt!Eli ostamalla kalliin auton et tee vaikutusta ainakaan naisiin...Malesiasta bussilla Singaporeen, josta oli lento illalla Darwinin kautta Cainrsiin, Australiaan. Kaakkois-Aasian jättäminen seitsemän kuukauden matkanteon jälkeen oli haikeaa monilla eri tavoin, olihan se jo tuntunut kotoisalta paikalta, vaikka paikat meilläkin vaihtuivat tiheään jamitään logiikkaa ilmansuunnissa ei matkan aikana ollut. Laskettiin, että kaiken kaikkiaan lenneltiin ympäriinsä Aasiassa 27 lennon verran ja kilometrithän jokainen teistä voi lukaista blogin reunasta; onhan niitä jo nyt kertynyt yli maailman ympäri! Mutta koska koskaan ei saa jäädä paikalleen polkemaan, niin oli tämänkin karavaanin jatkettava matkaa kohti uusia seikkailuja ja mantereita.







25.5 vihdoin julkaistiin Taiwanin valtionarpajaisten tulokset, eikä kyseessä ole mikään kiinalainen versio, jossa kansalaisille arvotaan vankeustuomioita. Taiwanissa jokaisessa virallisessa kauppakuitissa on arpanumero. Tämän tarkoituksena on rohkaista ihmisiä vaatimaan kuittia ostoksista, jolloin valtio taasen saa verotuloja. 50000 euron pääpotti siis vain odotti tarkastusta. Piheinä reppumatkailijoina oltiin tietenkin säästetty kaikki 143kpl kuitteja. Reilun puolen tunnin päätteeksi kasasta löytyi kaksikin voittokuponkia. Ei nyt ihan päävoittoja kuitenkaan :( Nyt vaan pitää katsella halpoja lentoja Taipeihin, josko 30 euron takia kannattaa matkustaa...

Seuraavana aamuna saavuttiin Pohjois-Queenslandiin ja Cairnsiin, joka vaikuttikin aika pikkukaupunkimaiselta, odotimme nimittäin suurta kaupunkia suurine rakennuksineen ja liikenneruuhkineen, koska Australiassahan kaikki on suurta, vai? Cairns oli vallan toista; miellyttävä pikkukaupungin tunnelma ja kaduilla vallan hiljaista ja rauhallista. Kivasta kaupungista huolimatta me molemmat olimme hiukan alamaissa maanosan vaihdon jälkeen ja sitä lisäsi myös se seikka, että hintataso täällä Australiassa on hyvin paljon korkeampi kuin Aasiassa. Majoittuminen dormiin vaatimattomista vaatimattomimmassakin hostellissa kustantaa helposti yli 20 euroa! Toki osasimme tosi kalleutta odottaa ja pelätäkin, mutta kaikki tekeminen täällä tuntuu maksavan aivan mielettömiä summia ja Aasiassa kun tingimme muutamasta dollarista... Olikin luonnollinen valinta siirtyä ravintolaruokailusta omaan kokkailuun hostelleissa. No, onneksi kotiruokaa on kiva vaihtelun vuoksi syödä.

Saatiin naamakirjan kautta yhteys Askon serkkuun perheineen, he asuvat noin 350 kilometrin päässä Cairnsista, Townsvillen kaupungissa. Matkustimme bussilla paikalle ja serkun perhe majoitti meidät ystävällisesti muutamiksi päiviksi ja esittelivät meille kotiseutuaan. Ja toteutuihan Irrin unelma koalan, kengurun ja vompatin näkemisestä, kun käytiin Billabongin villieläinkeskuksessa noita ötököitä katsastamassa. Ja kaikenmoista muutakin ötökkää täällä vipeltää pitkin maita ja mantuja; on papukaijoja puissa, opossumeja puutarhassa puhumattakaan hyönteisten maailmasta!Ylösalaisinmaa totta tosiaan... Ja vielä pieni koala-/vompattitrivia kaikille lapsille ja lapsenmielisille: tiesittekös, että koalat eivät syö mitään muuta kuin eucalyptus-puun lehtiä ja koska lehdet ovat aika kovaa purtavaa, koalien hampaat kuluvat iän myötä vähitellen pois ja ne kuolevat lopulta nääntymällä nälkään. Vompatti taasen syö kaikkea muuta, paitsi eucalyptus-puun lehtiä ja sillä on eläinmaailman kovin takapuoli, jolla se voi kajauttaa dingo-koirankin kuoliaaksi! Koala ja vompatti eivät ole eläinmaailman älykköjä, mutta mitäpä sitä tarvitsisi kun vuorokaudesta neljä tuntia kuluu syömiseen ja loput nukkumiseen!

Australiassa on tällä hetkellä syksy eli ilmat alkaa kylmetä pikkuhiljaa. Täällä pohjoisessa sää on suomalaisen erittäin hyvän kesän kaltainen, eli lämpö on miellyttävä ja aurinko paistelee. Etelää kohti ilmat kuitenkin viilenee edelleen, eli Sydneyssa saattaa jo tulla paikoitellen vilukin... Jatkosuunnitelmista täällä ei juurikaan ole vielä selvyyttä, kuten tavallisesti, mutta ainahan nuo on ennen pitkää selvinneet... Aika kiva tunne elellä suunnittelematta paria päivää pitemmälle, suosittelemme! Ainoana johtoajatuksena on lento ulos maasta viimeistään 6. heinäkuuta Sydneysta, mutta saattaapi olla että sitäkin vielä siirretään. Ken elää, näkee! Lisää myöhemmin.

16.-21.5.2010 Pulau Weh & Banda Aceh, Indonesia (58106km)

Lähdimme Bukit Lawangin viidakosta pohjoista kohti tarkoituksena matkata ensin paikallisbussilla Medaniin ja siitä edelleen Banda Acehiin yöbussilla. Öinen bussimatka oli taas elämys omalla "kiehtovalla" tavallaan. Bussi muun muassa pysähteli eräänkin tunnin aikana keskellä yötä vähintään kaksikymmentä kertaa ottamaan tai laskemaan matkustajia pois, puhumattakaan kello viiden tunnin mittaisesta tauosta, kun kuski meni moskeijaan rukoilemaan matkustajien odottaessa bussissa. Aamulla olimme kuitenkin onnekkaasti Banda Acehissa ja siirryttiin yhdeksän maissa Wehin saarelle.

Päätettiin majoittua saarella Gapangin rannalle, jolla oli muun muassa Lumba Lumba-sukelluskoulu, jonne ajattelimme mennä sukeltamaan. Itse ranta oli hiljainen, kuten muukin Wehin saari ja ainoa paikka, jossa muita kuin paikallisia näki, oli sukelluskeskus. Saatiin myös viestitettyä naamakirjan kautta Laetitialle, joka oli kuin olikin matkalla samaiselle saarelle. Jihuu!
Pulau Weh kuuluu jälleen Indonesian huippusukelluskohteisiin ja tehtiin budjettiraamiemme puitteissa vain kaksi dyykkiä, enemmänkin olisi voinut... Mutta eipä taas ole turhaan kehuttu kohde, upeaa sukellusta! Vietettiin myös ikimuistoinen päivä ja ilta Laetitian ja serkkunsa Vivin kanssa muun muassa läheisellä Pulau Rubinin saarella snorklaillen ja banaanibrandya nauttien. Kuin edellisestä tapaamisestamme olisi kulunut vain hetki...

Palatessamme saarelta mantereelle Banda Acehin kaupunkiin, josta olisi lento Kuala Lumpuriin, kävimme katsomassa kaupunkin keskellä olevaa rahtilaivaa. Iso rahtilaiva siis kulkeutui vuoden 2004 tsunamissa noin viiden kilometrin päähän mereltä keskelle kaupunkia. Tuo tapaninpäivän maanjäristys oli Banda Acehille erittäin tuhoisa; se ja järistyksen jälkeinen tsunami tappoivat täällä noin 61 000 ihmistä kaupungin noin 300 000 ihmisestä. Ja suurimman mediahuomion saivat ne noin 2000 länsimaalaista turistia Thaimaan rantakohteissa... Kaupunki on toipunut tsunamin tuhoista hyvin, mutta katastrofi kosketti luonnolliswesti jokaista alueen asukasta. Käytiin katsomassa pientä valokuvanäyttelyä tsunamista ja kuvat olivat järkyttäviä!

Sumatra oli upea kokemus, matkustamisen vaikeudesta huolimatta tai ehkä juuri siksi... Jätämme siis tälle kauniille saarelle heit ja suuntaamme Lanin ja Gregin vieraiksi Kuala Lumpuriin. Kettu kuittaa saarelta, over and out!

13.-16.5.2010 Bukit Lawang, Indonesia (57533km)

Toba-järveltä viisi tuntia Medaniin paikallisbussilla, hikinen yöpyminen kaupungissa (ei mitään raportoitavaa) ja seuraavana aamuna pari tuntia Bukit Lawangiin, joka on upea pikkukylä Gunung Leuser-kansallispuiston kupeessa. Bukit Lawangiin turret tulee trekkaamaan vidakkoon ja katsastamaan orankeja, sekä villejä, että orankikeskukseen pelastettuja ja sieltä uudelleen viidakkoon vapautettuja.

Oltiin katsottu opaskirjasesta, että täällä olisi mahdollisuus tehdä viidakkovaellus ja yöpyminen viidakossa kohtuullisen rapeaan 45 dollarin hintaan. Hinnasta ei kuulemma voisi tinkiä... Paikalle saavuttaessa hinta olikin vain noin kolminkertaistunut, joten meinattiin suosiolla jättää vaellukset väliin. Mietittiin, että ollaan jo ehditty tällä reissulla nähdä ja kokea kaikenlaista: viidakkoa, hienoja eläinkokemuksia villien luontokappaleiden toimesta, sekä trekkaamista. Joten mietittiin, tuoko tällainen reissu mitään uutta matkapäiväkirjaan. Vaikka hinnat piti olla fiksattu, onnistuimme tinkaamalla (siis istuimme kahvia juoden ja miettien kohteliasta tapaa kieltäytyä, oppaat sen kun tiputti hintaa kun tunnit kului...) laskemaan hintaa sen verran kohtuulliseksi, että päätimme lähteä reissuun.

Seuraavana aamuna kamat reppuun, hyttyssprayta päälle ja lenkkarit jalkaan. Matkaan meidän lisäksi lähti kaksi sveitsiläistä pariskuntaa, yksi italiaano ja oppaita kaksin kappalein. Tarkoitus olis vaeltaa ensimmäisenä päivänä noin seitsemän tuntia syvemmälle viidakkoon ja matkalla toivottavasti tavata viidakon asukkeja. Noin parin tunnin kävelyn jälkeen näimme ensimmäisen semi-villin orankin. Hiukan kyseenalaisesti oppaat ruokkivat orankia, joka tietysti oli tottunut ihmisiin ja tuli puusta alas. Päivän aikana törmättiin yhteensä seitsemän orankiin, joista vain yksi uros oli oikeasti villi. Nämä villit eläimet kun yleensä asustavat sen verran syvällä viidakossa, ettei sinne päiväreissulla ehdi. Ja törmättiinpä myös Bukit Lwangin kuuluisuuteen, Mimi-orankiin, joka on kuuluisa alhaisesta turistien sietokyvystään, joten tapaaminen jäi aika pikaiseksi... Orankien lisäksi eläintarjonta meidän viidakkovaelluksellamme jäi aika laihaksi, harmin paikka. No, onhan tässä jo eläimiä nähtykin....

Noin kuuden tunnin vaelluksen jälkeen ja viimeisten uuvuttavien askelten (vika tunti jyrkkää alamäkeä pitkin ryteikköä) jälkeen saavuimme leiriimme, joka oli joen varrella. Täytyy sanoa, että harvoin tulee hikoiltua näin paljon ja ensimmäistä kertaa näimme jopa paikallisten hikoilevan. Eikun uimakamppeet päälle ja joen yli leiriin uimalla. Pahaksi onneksi saapumisemme jälkeen alkoi sataa kaatamalla, mitä jatkui koko illan. Onneksi oli katos, tosin hikiset kamat ei kuivuneet juurikaan. Meidän reissulle sattui aivan mahtavan hauska porukka ja ilta sujui leppoisasti seuraleikkien muodossa. Aamulla herättiin erittäin huonosti nukutun yön jälkeen ja luvassa oli joen valloittaminen tuubeilla eli traktorin sisärenkailla aina Bukit Lawangin kylään saakka. Hieno kokemus ja Sumatra osoitti olevansa nimensä veroinen (Suma Terra=kaunis maa).

Majoituttiin kylässä vielä viimeiseksi yöksi upeaan Jungle Inn-majataloon. Huoneemme parvekkeelta pääsi suoraan vesiputoukseen kylpemään ja asumisessa oli aitoa viidakon tunnelmaa, tosin unet oli paremmat tällä patjalla. Bukit Lawangista Sumatran valloitus jatkuu Banda Acehiin Maran jalanjäljissä ja edelleen Pulau Wehin saarelle, jossa tapaamme Togeanilta tutun Laetitian, kivaa! Samalla aletaan haikein mielin viimeistellä Kaakkois-Aasian valloitusta, lento Australiaan on maanantaina 24.5.2010.

8.-12.5.2010 Danau Toba, Indonesia (57193km)

Päästiinpäs vihdoin pitkän tauon jälkeen koneen ja yhteyksien ääreen. Ja hoh-hoijaa! Tämä Indonesiassa matkustaminen on yhtä bussissa istumista ja Bukittinghi-Danau Toba- väli oli taas kerran yhtä vuoristorataa. Yöbussi 15 tuntia parilla pysahdyksellä, blääh. Kyyti oli sen verran kiemuraista, että meinasi Irriltä päästä oksennus (nyt kun Askon suoliasiat on jo selvitetty...). No, onneksi vatsa rauhoittui ja saatiin jopa nukuttua siinä nytkytyksessä ja heilunnassa. En tiedä tapahtuiko pieni turistikusetus, koska matkan hinta oli 200 000 rupiaa, eli hiukan yläkanttiin. Tosin bussissa oli ilmastointi ja vessa. No, ilmastointi se on 30 astettakin :/ Klosetti oli tietenkin paikallista mallia, siis liikkuvassa kulkuvälineessä. Eli kuvitelkaa piripinnassa oleva kyykky-vessa Enterpriseen ja eiku tähtäämään...

Järvelle päästiin; Toba-järvi on yksi maailman syvimmistä ja suurimmista järvistä, paikoitellen jopa 450 metriä syvä. Se on syntynyt, kun paikalla aikoinaan sijainnut tulivuori on romahtanut. Romahduksen yhteydessä järveen syntyi mm. Samosirin saari, joka oli 1990-luvun alussa Thaimaan massaturistikohteiden veroinen reppumatkaajan paratiisi full moon-juhlineen. Thaimaan helpommin saavutettavat kohteet kuitenkin veivät Samosirista voiton ja tänään se on hiljainen ja rauhallinen paikka, jossa voi nauttia luonnon kauneudesta ja rauhasta. Mikäs siis sen houkuttelevampaa 15 tunnin bussikyydin jälkeen?

Maisema täällä on hyvin kaukana Indonesian perusmaisemasta ja muistuttaakin enemmän ehkä keskieurooppalaista järvimaisemaa vuorineen ja peltoineen. Itse järvi on kirkasvetinen ja viileä, mikä ihana tekosyy pulahtaa siis uimaan... Ja kun nyt otettiin uiminen puheeksi, niin voimmekin tässä julkaista jo pitkään lukijoiden toiveissa olleen kuvanäytteen hevosuintitekniikasta, joka on täällä ihan uusinta uutta. Korjataan kuitenkin, että tuo tyyli ei nyt ole aivan puhtaimmillaan, koska hevosta uidaan AINA peppu paljaana (blogin ylläpitäjästä johtuen ja sensuurin pelossa emme kuitenkaan voi julkaista autenttista kuvamateriaalia). Kuvan muut henkilöt eivät tavallaan liity varsinaiseen uimasuoritukseen. Aaro saakin selitellä hymynsä syyn itse...

Takaisin saarelle; Samosir on siis noin Singaporen kokoinen saari ja otettiinkin alle mopo ja lähdettiin tutustumaan jälleen siihen, mitä saarella olisi annettavaa. Matkaseuraksi saatiin saksalaiset Eve ja Judith. Tavoitteena oli löytää saaren kuumat lähteet, mutta eihän niistä ollut jäljellä juuri mitään... kumma juttu, sama homma myös Taiwanilla... Toba-järven ympäristö on kuitenkin silmiä hivelevän kaunista maisemaa ja koska maaperä on tuliperäistä, ovat edellytykset kaikenlaiselle viljelylle suotuisat. Pelloilla maissintähkärivistöjen vieressä laiduntaa vesipuhveleita (ja kuten kuvasta näkyy, koskaan ei voi olla liian varovainen...) ja pellot ovat viljelyksien lisäksi täynnä myös mitä erilaisempia hautoja. Kansa täällä kuuluu pääasiassa Batak-heimoon ja jos heimoon kuuluva kuolee jossain muualla kuin täällä, hänen ruumiinsa tuodaan ja haudataan kuitenkin tänne. Täällä Samosirilla kaikki ovat kristittyjä ja myös kirkkoja on siten paljon, moskeijoita ei yhtään (helpotus, ei aamurukouskutsua klo 5!).

Ennen kristinuskoon kääntymistä täällä harjoitettiin kannibalismia ja aluetta hallitsivat useat eri kuninkaat. Vielä nykyäänkin kuolleiden kunnioitus ja uskomus kuolleiden läsnäolosta jokapäiväisessä elämässä on vahva ja mikään perhejuhla ei ala ennen kuin kuolleille on käyty viemässä ruokaa ja lahjoja. Monet taloista on myös rakennettu batak-tyyliin, tosin usein nykyajan "mukavuuksin", kuten talo, jonka parvekkeelle Asko pääsi musisoimaan. Nyt voisi ilmoittaa ala-asteen opelle, että lempisoitin on löytynyt. Lyömäasoitin tietenkin. Voisi se todistuksen 6 kääntyä ylösalaisin. Ai niin ja tästä päästään lempiaiheeseeni, eli Cantores Minores, johon minua ala-asteella pyydettiin. Aaro ja Marleena muistanevatkin, kun tätäkin aihetta käytiin läpi äitin toimesta Borneolla (kuten muitakin Askon kipeitä lapsuuden muistoja). Ja tarinassahan kävi niin, että jätin sitten kertomatta äidille pyynnöstä ja kieltäytymisestäni kuorosotaan, minkä vuoksi äiti jälleen kerran sirotteli tuhkaa päällensä. No, katolisen kirkon paljastusten jälkeen pidän ratkaisuani kieltäytyä kuoripojan roolista hyvinkin pitkänäköisenä ja oikeana.

Ja vielä hetkeksi takaisin itse asiaan: muutama päivä täällä järvellä meni kuin siivillä. Edes Pohjois-Sumatralla tapahtunut maanjäristys ei tuntunut täällä, tieto tuli lähinnä malesialaiselta kaverilta. No, hyvä näin, sellaista lisäjännitystä ei matkailuun ole tarvis saada. Täältä suunnataan kohti pöpelikköä, elikkäs orankeja katsastamaan Bukit Lawangiin. Siitä lisää seuraavassa.

2.-7.5.2010 Pulau Batam, Pekanbaru & Bukittingi, Indonesia (56743km)

Hyvää sunnuntaita ja erinomaista ÄITIENPÄIVÄÄ kaikille äideille ja äidinmielisille! Ruusuja ja haleja!

Lauttamatka (Bohol-Cebu) oli siis leppoisa, lukuunottamatta Ave-Maria rukouksia, joita saneltiin kaiuttimista aina, kun aallon korkeus ylitti 20cm!!! Kannattaisikohan tuokin aika pidellä ruorista kiinni, eikä käsiä ristissä? Filippiineillä on kuulemma 7107 saarta vai oliko se uimataitoisten määrä, vai miten se oli? Ja oikeasti sää oli niin hyvä, että Jussi & Joni olisi uinut tuon matkan heittämällä. Silmät kiinni. Edestakaisin. Ja vieläpä selvinpäin. Valitettavasti lento Singaporeen oli hiukan pomppuisa ja kun peppu alkoi nousta penkistä vuoristoradan tyyliin, niin rukoukset alkoivat kaikua matkustajien toimesta. Ei siis lentokapun toimesta tällä kertaa. No, viestit meni läpi ja perille päästiin.

Filippiineiltä lähtiessä oli suunnitelmana, että...ööö...ei ole suunnitelmaa! Tiedettiin, että lauttamatkan jälkeen edessä oli 4 tunnin lento Singaporeen ja luultavimmin yö lentokentällä. No, Singiksen kenttä on OK ja ajattelimme yöpyä lentokentän sisäpuolella, jossa on palveluja, kokolattiamattoa yöpymistä varten, sekä ilmaista internettiä tarjolla. Tämä tietenkin, jos saavut pääterminaaliin. Ja voitte arvata saavuttiinko? Tajusimme tilanteen vasta lentokoneessa, että Cebu lentää budjettiterminaaliin. Päätettiin siis vasta Sinkkilän lentokentällä heikkojen yöunien ja kolikonheiton jälkeen suunnata Sumatralle ottamalla lautta Riau-saarille, Batamille ja siitä aina edelleen eteenpäin Sumatralle saakka. Lautta Sinkkilästä Batamin satamakaupunkiin, Sekupangiin, kestää vain noin kolme varttia. Yövyttiin Batamilla jopa kaksi päivää korjaten univelkoja ja hoidellen asioita. Muutoin paikasta ei paljon sanottavaa.

Batamilta lähdettiin hyvien yöunien jälkeen kohti Pekanbarua, joka on lähin suurempi kaupunki saavuttaessa Sumatran saarelle. Ja olikin ehtinyt unohtua, miten aikaa vievää ja vaivalloista matkustaminen on Indonesiassa verrattuna muuhun Aasiaan. Täällä kun etäisyydet on hirvittäviä. Esimerkiksi Sumatra on maailman kuudenneksi suurin saari, pinta-alaltaan vajaat 500 000 neliökilometriä ja vuorta ja jos jonkinlaista kanjonia on vaikka muille jakaa. Joten lähdimme Batamilta Pekanbaruun lautalla ja jostain syystä olimme saaneet pieniin (herne)päihimme ajatuksen, että matka kaupunkiin kestäisi kokonaisuudessaan kuutisen tuntia. No, kyse olikin vain lauttamatkan pituudesta, jonka jälkeen jatkettiinkin bussilla saman verran :/

Ja nyt ei ole kyse mistään maantien ässä-busseista, vaan todellisista julkisista kulkuvälineistä, jotka täällä tungetaan todella täyteen. On kanaa, lasta, mummoa ja vaaria, on sohvaa ja sohvapöytää bussin katolla kaikkien muiden matkatavaroiden lisäksi. Yksi puolentoista metrin penkki on varattu vähintään kolmelle matkustajalle, mikä tekee länkkäreiden pepuille mannaa. Ilmastointia ei ole, jousista puhumattakaan ja kuljettajat ovat todellisia maantien ritareita, jotka on koulutettu ajamaan kuopasta kuin kuopasta mahdollisimman suurella nopeudella, aikataulut ne on täälläkin! Tiet ovat maanjäristysten jälkeisessä kunnossa ja bussi ja muut tiellä liikkujat ajavat mutkitellen kaistalta toiselle (jos siis kaistoja on). Torvea soitetaan jokaisen ohituksen kohdalla ja vähän myös vastaan tuleville tutuille, joita vastaantulijoista on noin 80 prosenttia.

Meillä kävi kuitenkin mäihä, tuuri, eli moukan mäjäys ja saatiin paikat etupenkiltä kuskin vierestä. Vain pakki puuttui ja kuski (kuvasta). Tilaa oli yllättävänkin hyvin ja saatiin eturivin paikat kaikkeen mitä tiellä tapahtuu (valitettavasti). No, rukouksilla/ristinmerkeillä/puolikuilla täällä pääsee pitkälle ja välillä jopa perille. Matka sujui yllättävän kivuttomasti ja saavuttiin Pekanbaruun illalla noin klo seitsemän aikoihin. Pylly sanoi voi persetti, mutta tunto palasi pikkuhiljaa.

Perillä paljastui bussifirman todellinen luonto. Päätepysäkki oli syrjäseudulla kaupungin ulkopuolella, eikä todellakaan pääterminaalissa, kuten olivat puhuneet. "Bussifirman" pihalla päristelivät lähinnä paikalliset ojec-kuskit (mopotaksit) tarjoten ylihintaisia kyytejään kaupunkiin tai majapaikkoihin. Meille jäi valinnaksi maksaa joko suunnilleen yhden yön yöpymisen hintainen taksikyyti keskustaan tai jatkaa suoraan Bukittingiin, noin 8 tuntia lisää bussilla. Kumpikin vaihtoehto oli huono, mutta Irrillä hella napsui sen verran isoilla luvuilla, että jätettiin taksikyydit väliin ja jatkettiin pikkubussilla eteenpäin. Kyllä suoraan sanoen otti päähän, olimmehan juuri noin tunti sitten todenneet, ettei peppu enempää kestäisikään. Mutta ihminenhän taipuu ja ajan myötä tottuu mihin tahansa ja olihan siinä bussimatkalla aikaa sulatella kiukkua. Kiukku kuitenkin laantui kuin taikaiskusta, kun ensimmäisellä taukopaikalla (noin puolen tunnin ajon jälkeen, ei ihme että matkaan menee kahdeksan tuntia!) paikallisen kahvilan isäntä halusi kuvata Irrin noin 10-vuotiaan poikansa kanssa. Liekö esittelee Irrin poikansa tulevana vaimona? Sitä ystävällisyyden ja hymyjen määrää, kiukku katosi ja huijaritaksikuskit unohtui. Kyllä nämä ihmiset on ihmeellisiä!

Bussi, jolla matkaa taitettiin, oli jostain syystä (niin, kuka yöllä matkustaisi??) puolityhjä/-täynnä ja mahduimme hiukan levyttämään, mitä sitä nyt pomppimiselta ehti. Usean pysähdyksen (mm. renkaiden täyttöä, jalkapallomatsin seurantaa matkustajien odottaessa bussissa jne.) jälkeen rahastaja ilmoitti, että olemme päämäärässämme. Bussi pysähtyi pienelle kioskille ja kello oli noin neljä aamuyöstä. Ei karttaa, ei hajuakaan missä päin kaupunkia ollaan, eikä kykyä selvittää asiaa bahasa indonesialla. Noin puolenkymmenen paikallisen avustuksella selvisi, että bussi oli aikeissa jättää meidät viiden kilometrin päähän keskustasta. Emme suostuneet jäämään ja jatkoimme eteenpäin, mutta ensimmäisen majoituspaikan kohdalla, noin kilometri matkan jatkumisen jälkeen, meidät hätistettiin bussista (tai Irri hätäpäissään hyppäsi pois). Siinä sitten oltiin pestyn k.... kanssa ja edelleen selvästi ainakin parin kilometrin päässä citistä. Lähdettiin talsimaan rinkat selässä ja kas, paikalla pyyhälsikin yömyöhäinen taksari, joka tinkaamisen jälkeen heitti meidät keskustaan ylihintaisella 2,5 dollarin hinnalla. Ensimmäinen majoituspaikka oli kiinni. Onneksi päästiin kuitenkin siedettävään majoitukseen ja myöhemmin selvisikin, että kyseinen majoitus olikin hinta-laatusuhteeltaan kaupungin parhaita. Että paistaa se aurinko välillä risukasaankin... Kyllä nukutti ja päällä olleet vaatteet olisi voinut polttaa, no, pistettiin vaan pesulaan. Yhtäjaksoista matkantekoa tehtiin siis 21 tuntia. Ainakin tehokasta matkantekoa...

Aamulla muutamien tuntien yöunien jälkeen lähdettiin tutustumaan Bukittingin kaupunkiin. Kaupunki sijaitsee noin 900 metrin korkeudessa ja siksi ilma on mukavan viileää. Kaupunkia ympäröi kolme tulivuorta; Merapi, Tandikat ja Singgalang. Asukkaita täällä on hiukan yli satatuhatta, joten ihan tuppukylä tämä ei ole. Kaupungista tehtiin pieni päiväretki paikallisella opeletilla (samanlainen kuin, microlet Sulawesilla) läheiselle kahviplantaasille, jossa tuotetaan yhtä maailman kalleimmista kahveista; Kopi Luwakia.
Kyseisen kahvin kilohinta on täällä huimat 150 Amerikan dollaria. Erikoiseksi kahvin tekee se, että kahvipavut käyvät läpi sivettikissan (luwak) suoliston ja siten saavat aivan erinomaisen maun. Kuvassa nainen siis esittelee sitä ihteään, elikkäs kissanpaskaa, josta sitten väännetään maailman kalleinta kahvia ja länsimaalaiset kahviconnoisseurit pikkurilli pystyssä kehuvat "kahvin" nyansseja. Kuten mekin. Kylla sitä ihminen on olevinaan tai vaan tyhmä. Nyt siellä kotikokit voivatkin alkaa kerätä norjalaisen metsäkissan tai ocicattien kissanhiekasta "sattumat" ja keitellä kahvia ylioppilasjuhliin. Ja vot!

Kyseessä on siis yhden naisen paikallinen yritys. Kahvia hän toimittaa Eurooppaa ja Australiaa myöten. Muitakin kissankakkakahviplantaaseja on olemassa, mutta erotuksena muista tämä kahvi on täysin luomua ja keskeltä Sumatran viidakkoa. Sivettikissat, jotka kahvin "jalostavat", ovat siis ihkaoikeaa viidakon eläimistöä, jotka yöllä saapuvat plantaaseille "jalostamaan". Erotuksena tehotuotantopalantaaseilta, joissa kissat on itse asiassa aidattu plantaaseille. Kuten hienostuneet kahvinkuluttajat pikkurillit pystyssä tietävät tässä on vissi ero:

1. Kissat eivät elä normaaleissa viidakko-olosuhteissa, jolloin ruokavalio ei ole yhtä monipuolinen ja jalostus yhtä kuohkeaa.
2. Kissat ovat yöeläimiä ja syövät naturaaleissa olosuhteissa kahvinpavut vain tiettyyn kellonlyömään keskellä yötä (vähintäänkin Mozartin 9. sinfonian säestyksellä).
3. Kissat valitsevat naturaaleissa oloissa vain parhaimmat, juuri oikeassa kypsyysasteessa olevat hedelmät.

Ja nämä Lutherin teesit, jotka myös R. Pauligin kotioveen on naulattu, eivät tietenkään toteudu tarhaolosuhteissa ja todelliselle kahviammattilaiselle ero on kuin Mietaan ja Wassbergin 15km hiihdossa. Minimaalinen, mutta HYVIN merkittävä. Kahvia on muuten mahdollista tilata myös netistä suoraan tuottajalta. Luultavasti $15/100g+postikulut, joten eikun pannu porisemaan ja postimies Patea odottelemaan. Varokaa kahdesti soittavia postimiehiä :)

Kierrettiin myös itse kaupungin nähtävyydet, eli linnoitus, kanjoni ja japanilaisten toisen maailmasodan aikana rakentamat luolat. Päästäksemme linnoituskukkulalle, jouduimme kiertämään paikallisen eläintarhan kautta. Tulipa taas surullinen muistutus siitä kuinka huonot voi eläintarhan olot pahimmillaan olla. Ikävää, että tulimme erehdyksessä tukeneeksi puiston toimintaa maksamalla sisäänpääsymaksun. Kyllä tuossa sisäinen kettutyttö meinasi päästä valloilleen. Ehkäpä tämä kertoo surullista tarinaa tämän päivän maailmanmenosta, jossa keskellä Sumatran viidakkoa on surkea eläintarha, jotta näkee "villieläimiä". Ennen oli kuumemmat kesät, järvet puhtaita ja ihmiset rehellisiä. Blaa, blaa, blaa, niinpä tietenkin! Itse linnoitus toimii nykyään vesitornina ja sen ympäristö... no, miten sen nyt sanoisi... en maksaisi sisäänpääsystä. Japanilaisissa luolissa oli käytävää toisen perään, joten kovin eksoottista tämäkään ei ollut. Alkaa taas arvostamaan suomalaisia nähtävyyksiä... No, tulipas nyt valitettua ja positiivisista puolista voi sanoa, että itse Bukittingi oli raikas tuttavuus. Täällä elää rinnakkain islam ja kristinusko ja kovin leppoisalta vaikuttaa. Ja täällä Kekkonen on ilmeisesti viettänyt "kuolemansa" jälkeiset vuodet, lisää materiaalia fileen "Kekkosen kalareissut"...

Viime aikoina tullut kirjoitettua paljon matkustelusta, sukelluksista ja kauniista rannoista, pahoittelut yksipuolisuudesta. Tämä vaan on osa meidän arkea (ja mielikuvituksen puutetta). Vaihtelun vuoksi voin tietenkin kertoa myös oman suoleni (kissat käytiin jo läpi) toiminnoista. Pyysikö joku siellä takana? Yleisön pyynnöstä: pääsimme Singaporen kentälle ja suuntasimme riisitautiset kehomme kohti Burger Kingiä. Tilasin kolmen jalopeñon purilaisen: kitalaki kesti, mahalaukku ei. Kuten Mennen-mies sanoisi: "Poltteli mennen tullen." Seuraavaksi Batamin Pizza Huttuseeen ja rasvainen pölykapseli naamaan ja taas oli vessanpöntön reunat öljytty. Apina oppii kuulemma seitsemännellä kerralla, joten eiku illaksi intialaiseen ja curry-huuhtelu oli valmis. Pitkän bussimatkan ajaksi maha onneksi suutahti ja aloitti mykkäkoulun. No, ei kolmea ilman neljättä ja perillä piti vedellä kanamajoneesit ennalta-arvattavilla seurauksilla. Kuvan ravitsemusliike ei liity kuvattuun tapahtumaketjuun, vaikka näin voisikin päätellä. Ja nyt, kun sumatralainen suolihuuhtelu on suoritettu, voi vedellä Padang-ruokaa ja ylläri-pylläri: muna-annoksia taas ilman h(s)uolenhäivää, haa-haa!

Ja lopuksi vielä viikon erikoinen: Mikäs se siinä?