1.-3.9.2010 Tupiza, Bolivia

Kahdeksan tuntia yöbussissa ja saavuimme aamulla klo 7 Argentiinan rajalla, Villazoniin. Aamu oli hyytävän kylmä ja talsittiin muutaman sadan metrin matka rajanylityspisteeseen. Leimaus ulos Argentiinasta sujui mutkattomasti, kuten myös leimaus sisään Boliviaan. Mutta tunnelma oli saman tien erilainen; enemmän Aasian meininkiä kuin sellaista eurooppalaista kuten Argentiinassa oli. Ensimmäiseksi siis rahan vaihtoon. Rajallahan on aina kovin mukavaa kaivella passipussista passia ja vaihdettavaa valuuttaa ja astelimmekin ensimmäiseen gambio-pisteeseen, joka tielle osui. Rahat tiskiin ja nippu paikallista valuuttaa käteen. Täällä Boliviassa tulee olla aika tarkkana rahaa vaihdettaessa, koska yleinen turistikusetus on väärennettyjen seteleiden sujauttaminen rahan vaihdon yhteydessä. Eikun vesileimoja tarkastelemaan ja seteleitä rapsuttelemaan. No, eipä ollut tietoa, tuliko paljonkin väärää valuuttaa kun olivat aika vieraan näköisiä nuo setelit. Lähdettiin kohti bussiasemaa ja tarkoituksena oli ottaa bussi muutaman tunnin päässä sijaitsevaan Tupizan kaupunkiin.

Bussiasemalla oli myös Aasia-meininki, eli sisäänheittäjiä riitti. Lähdimme ensimmäisen ukon matkaan ja juuri kun oltiin ostamassa lippuja, paikalle pälähti kaksi erittäin kiihtynyttä ja kovaäänistä naista muista lipunmyyntipisteistä. Nämä huusivat yhteen ääneen jotain sinne päin, ettei tapaamamme ukko ole myymässä meille oikeita lippuja. Sekaannuksen vallassa ihmettelimme, kuka seurueessa on nyt huijari ja kuka ei. Rajallinen espanjankielen taitomme esti myös mahdolliset lisätiedustelut. No, naikkoset nappasivat liput käsistämme ja lähtivät ne kädessä ryntäämään jonnekin muualle. Emme siis olleet onneksi vielä ehtineet lippuja maksaa, hinta olisi ollut kuulemma 50 bolivianosta per naama, eli aika tyyristä. No, menin sitten itse bussikuskilta ja kanssamatkustajilta tiedustelemaan, meneekö kyseinen bussi haluamaamme kohteeseen ja vastaus oli myöntävä. Palasimme kyseisen sisäänheittäjän luokse ja tällä kertaa liput maksoivatkin vain 20 bolivianosta yhteensä. Näin se tinkiminen ilmeisesti täällä onnistuu... Nousimme bussiin ja parin tunnin köröttelyn (juuri niin, tie oli aika huonossa kunnossa) saavuimme päämääräämme, eli Tupizan kaupunkiin.

Tupiza on pikkuruinen kaupunki keskellä hienoja lännen maisemia. Ja legendan mukaan itse Sundance Kid ja Butch Cassidy kohtasivat loppunsa Bolivian armeijan toimesta lähellä Tupizaa. Majoituimme kaupungin hienoimpaan hotelliin, joka maksoi noin 16 euroa yö ja huoneeseen sisältyi oma kylppäri ja jopa lämminvetinen suihku, mikä täällä ei ole ollenkaan itsestään selvyys. Tupizassa emme ensimmäisenä iltana törmänneet juuri keneenkään muuhun turreen ja iltaelämä oli muutenkin aika minimissä. Tarkoituksena oli kartoittaa tarjontaa retkistä Salar de Uyunille, eli suola-aavikolle, mikä on täällä SE juttu. Käytiin parissa matkatoimistossa kyselemässä ja ilmoittauduttiin parin päivän sisään lähtevälle retkellä, mikäli auto olisi täynnä (hinta sitä halvempi, mitä enemmän matkustajia ja vikat ilmoittautujat tulee halvimmalla). Seuraavaksi päiväksi varattiin kuitenkin viiden tunnin mittainen hevosteluretki lähimaastoissa.

Aamulla vehkeet kasaan ja heppojen selkään. Oppaamme (noin 17-vuotias poika) ei puhunut sanaakaan englantia ja perehdytys hevosmiestaitoihin oli muutenkin olematon. No, onneksi meillä oli ohjaamisesta kokemusta jo Uudesta-Seelannista, joten eikun kaakit liikkeelle. Nämä hepat oli ilmeisesti vähemmän hemmoteltuja kuin Uuden-Seelannin yksilöt, koska ohjaaminen ja suitsista vetely tuotti jopa tuloksia, eli heppa liikkui haluttuun suuntaan. Satulat tosin oli enemmän perusmallia ja siten myös vähemmän helliä pepuille. Maisemat oli varsin hienot, punaista kalliota ja lännentyyliä. Ei ihme, että Sundance Kid ja Butch Cassidy tänne päätyivät. Yritettiin saada heppoja laukkaamaan, koska ravi oli pepuille yhtä tuskaa ja Askon heppa oli aika pienikokoinen ja siten vaarana oli, että Asko tippuu selästä ravin pyörteissä. No, ei suostuneet hepat laukkaamaan, vaikka kuinka yritettiin. Meidän arvion mukaan nämä yksilöt vaikuttivat olevan ihan hyvässä kunnossa, eivät olleet laihoja ja karvakin ihan ok. Vajaan viiden tunnin ratsastuksen jälkeen todettiin, että melkein aika kävi tylsäksi selässä istuessa, vaikka maisemat oli hienoja. Ehkä jos hallitsisi kaikki ratsastuksen hienoudet, saisi siitä enemmän irti. Onneksi sentään ei otettu kahden päivän ratsastusretkeä!


Illalla uudelleen tiedustelemaan matkatoimistosta, olisiko seuraavan päivän reissulle tarpeeksi lähtijöitä. Suostuimme epätoivoisen suostuttelun jälkeen lähtemään vajaalla autolla, kun hintakin laski siedettävälle tasolle. Illaksi syömään kaupungin suosituimpaan Alamos-ravintolaan, jonka sisustus on hassu sekoitus amerikkalaisia elokuvia ja bolivialaista matkamuistoa. Ja pyörihän ravintolan televisiossa ikivihreät musiikkivideotkin Modern Talkingista Boney M:ään. Aamulla aikainen herätys ja kohti suola-aavikkoa ja kurttuista ihoa, mistä lisää seuraavassa.