17.-22.9.2010 Bolivian Amazon & Rurrenapaque

Aamulla kello viisi ylös ja joutuin bussilla matkaan kohti Coroicon kaupunkia ja edelleen jokea, jolla olisi tarkoitus siirtyä laivaan, joka kuljettaisi meidät kolmen päivän aikana Rurrenapaquen kylään. Matkalla yöpyisimme telttamajoituksessa joen rannalla ja tekisimme retkiä viidakkoon. Matkaan lähti kymmenen hengen pirteähkö porukka; me suomalaiset, jo aiemmin tuttu Neha, irkut Roy ja Katarina, britti Kelli, kiwi-brittipariskunta Grant ja Debbie (ei kuvassa), sekä itävaltalaiset Sophie ja Andrea (ei kuvassa). Matkaan lähtiessämme lämpötila oli pirteän viileä ja makuupussille oli jälleen käyttöä. Kummallisen nopeasti lämpötila kuitenkin alkoi nousta kivutessamme vuorten yli ja alas kohti trooppisia Amazonin alkulähteitä. Ihan tuli Aasia mieleen, sen verran kuumaa alkoi olla muutaman tunnin bussimatkan jälkeen.

Ja jos matkatoimistossa olisi osattu kuvailla bussimatkan kauhuja realistisesti, olisimme varmaan jättäneet reissun väliin. Kyse oli nimittäin Bolivian Death Roadista, eli yhdestä vaarallisemmista teistä koko maassa. Kuulemma onnettomuuksia sattuu tuhkatiheään, kun autot, bussit ja rekat tippuu tieltä vuorenrinteitä alas. Tietä on kuulemma nyttemmin korjailtu, mutta ei olis uskonut! Kahdeksan tuntia päällystämättömällä tiellä pitkin vuorenrinteitä tiputuksen ollessa satoja metrejä ja lämpötilan hipoessa kolmeakymmentä. Ja vastaan tulee tietty rekkaa rekan perään ja bussimme peruuttelee pitkin mutkaista tietä! Aika huikeaa katsoa alas bussin ikkunasta, kun pudotus on 300 metriä suoraan alaspäin ja takarengas on kahden senttimetrin päässä reunasta. Kaiteista ei tietoakaan ja tien "reuna" on epämääräinen sekoitus hiekkaa ja kiviä. Oli pakko vaihtaa sisäkurvin puolelle, enkä uskaltanut edes ottaa valokuvaa touhusta. Tämän kauhujen matkan seurauksena jokainen seurueestamme päätti palata La Paziin lentäen 20 tunnin bussimatkan sijaan. Matkan kauhut vetivät vertoja jopa joulukuiselle Gorontalo-Manado-reissullemme Indonesiassa! Onneksi kuitenkin säilyimme ehjinä, eivätkä korppikotkat saaneet lisää syötävää...

Pikaisen lounaan jälkeen Coroicossa, matkasimme vielä muutaman tunnin kohti Guanayta, josta siirryimme jokilaivaan ja kohti ensimmäisen yön majapaikkaamme; rantaa, jolle pystytimme teltat ja katselimme tähtiä illan pimennettyä. Täällä viidakossa näin kuivanakin kautena ovat vitsauksena mäkäräisen kaltaiset pikkuhiekkakärpäset, jotka purevat yhtä kovaa ja agenttimaisesti. Joten vahva hyttyskarkote on siis tarpeen. Mutta kun toiletti on mallia pusikko, on aloitteleva viidakkomatkailija unohtanut suihkuttaa peppunsa ja tarjoaa siten herkkupöydän pikkumäkäröille. Ja avot, kyllä on kutiavaa mallia sen jälkeen!


Seuraavan aamuna suunnattiin viidakkokävelylle kohti vesiputousta. Matkalla saatiin tietoa Ivan-oppaamme toimesta viidakon kasveista ja paikallisten kumielinkeinosta. Tuntui, että Askon kanssa oltiin varmaan kokeneimmat viidakonkävijät em. mäkäräepisodista huolimatta ja aika moni asia oli jo entuudestaan tuttu. Vesiputouksilla virkistäydyttiin viileässä vedessä ja sen jälkeen suunnattiin takaisin veneelle. Ja sattuihan matkalle hiuksia nostattava (lähinnä Kellille) episodi, kun hämähäkki päätti parkkeerata itsensä Kelliin. Nehan lisäksi muut tytöt ei Irrin tapaan ollut juuri ollenkaan kiinnostuneita viidakon pienemmistä asukeista ja toivoivat lähinnä niiden piileskelevän viidakon kätköissä. Pienen rohkaisun jälkeen tytöt kyllä aina osallistuivat kaikkeen, mutta hiukan varovaisesti kuitenkin. Mukana veneessä oli myös iloinen kokkimme Carmen ja Nehan lisäksi myös Irri oli ilmoittautunut kasvissyöjäksi (ihan vain varmuuden vuoksi...), mutta täytyy sanoa, että oli Carmenilla vielä hiukan opeteltavaa kasviskokkauksesta; vihannekset oli suurimmaksi osaksi aina lihakastikkeen seassa ja veget veteli maustamatonta linssiä riisin kera. No, aina ei voi onnistua...

Toinen yö jälleen rannalla ja iltauinnin jälkeen yölliselle viidakkokävelyllä taskulamppujen kera. Matkalla näkyi jokunen mielenkiintoinen hyönteinen ja kummallinen silmäpari joenpenkan toiselle puolella. Oppaamme oli ihan pähkinöinä ja kertoi silmäparin kuuluvan jaguaarille. No, oli miten oli, meillä oli epäilyksemme, koska jaguaari on puuman jälkeen ehkä kaikista harvinaisin eläin, johon voi törmätä täällä viidakossa. Mutta opas oli aivan varma ja olihan hän tietysti kokeneempi kuin me... Hmmmm.... Seuraavana päivänä matkattiin Madidin luonnonsuojelualueelle, jolla tutustuttiin viidakon kasvistoon ja uitiin taas purossa. Bolivia on niin köyhä maa, että kansallispuiston toiminta on alituisesti vaarassa ja metsänvartijoita ei ole riittävästi kontrolloimaan laittomia hakkuita ja metsästystä. Tällä hetkellä toiminnan rahoittamisessa on apuna Saksa, mutta rahallinen apu loppuu parin vuoden sisään, minkä jälkeen voi olla, että puisto avataan öljynporaukselle, metsänhakkuille jne.. Toivomuksena vain on, että lisärahoitusta löytyisi tai sitten tuo mittaamattoman arvokas alue kasveine ja eläimineen on mennyttä...

Viidakkoretken jälkeen kalastamaan! Irri nappasi lähinnä itsensä ja saaliiksi tuli vain yksi piranha. Loppuiltapäivä menikin torkkuessa veneessä matkalla kohti Rurrenapaqueta, jossa meidän olisi tarkoitus viettää yksi yö ja siirtyä sitten kohti pampasta. Rurressa, kuten tuttavallisesti sitä kutsuimme, ehdimme pesettää pyykkiä ja viettää iloinen ilta seurueemme kanssa ravintolassa, minkä jälkeen aamulla kohti pampasta, eli kosteikkoaluetta, joka on koti useille eläinlajeille. Tällä hetkellä Boliviassa on kuiva kausi, mikä tarkoittaa sitä, että eläimet kerääntyvät ruohotasangoilta (kosteikot märällä kaudella) joen lähelle, minkä vuoksi elämä kukoistaa siinä ja on mahdollista nähdä cabybaroja, anakondia, erilaisia lintuja, caimaaneja, peuroja ja muita eläimiä ihan lähietäisyydeltä. Aloitettiin retki jälleen riemastuttavan huonolle tiellä hyppivän jeepin kyydissä. Santa Rosan kylästä veneen kyytiin ja veneellä noin neljä tuntia majapaikkaamme pitkin toista jokea.

Meille oli kerrottu, että pampasretket ovat miltei kuin olisi eläintarhassa. Ja näin olikin, kummalle puolelle tahansa joentörmää katsoit, oli siellä caimaaneja vedessä, cabybaroja (maailman suurin jyrsijä, muistuttaa marsua), petolintuja ja muuta elämää. Uskomatonta! Ja kaikki muutaman metrin etäisyydeltä. Eläimet eivät juurikaan tuntuneet häiriintyvän veneilystämme. Joki oli paikka paikoin vain alle metrin syvyinen, joten vietimme tovin jos toisenkin työntäen venettä eteenpäin. Oppaamme Victor oli aivan erikoisen hyvän huumorintajun omaava paikallinen ja englantikin taipui hyvin. Mies oli työskennellyt oppaana noin kuusi vuotta huolimatta nuoresta 23-vuoden iästään ja tietämystä eläimistä tuntui olevan. Jostain syystä veneilytaidot eivät ilmeisesti kuitenkaan olleet vielä karttuneet muihin oppaisiin verrattuna, sillä meidän jokiristeilymme kesti varmasti pari tuntia enemmän kuin muiden, sillä juutuimme melko tasaisesti kiinni. Onneksi caimaanit ei ole aggressiivista sakkia ja lähinnä tyytyivät katseluhommiin rannalta käsin. Joella tapasimme myös vaaleanpunaisia jokidelfiinejä ja Irri uiskenteli noiden kanssa, tosin enemmän kiinnostuneena niistä kuin ne Irristä. Ja aiempaan tapaan, näitä delfiinejä on aika mahdotonta saada kuvaan, eivät harrasta hyppimistä. Delfiinien jälkeen enää kaksi tuntia ja alettiin olla jo epätoivoisia, että onko meillä majapaikkaa ollenkaan. Mutta olihan meillä. Illalla erinomainen vegeateria (Irri vaihtoi jälleen vegeksi) ja sitten pienen riippumattoilun jälkeen tutimaan mölyapinoiden huudellessa lähipuissa (ei kuvassa).



Aamulla aikaisin ylös ja anakondajahtiin pampakselle. Näin kuivana kautena anakondat piileskelee kuivuutta piilossa puiden koloissa tai risukasoissa. Ja silloin niiden bongaaminen vaatii oppaalta vähän enemmän taitoa ja jonkun verran onneakin. Kuljeskeltiin muutama tunti pampaksella ja saldona kaksi kuollutta (kuivunutta) anakondaa ja onneksi myös vihdoin ihan eläväkin malli, tosin puunkolossa. Anakondat kuulemma saattaa kuivalla kaudella viettää piilossa viikkokausia syömättä, aikas kestävää mallia. Iltapäivällä, parin tunnin siestan jälkeen lähdettiin uudelleen delfiinien kanssa uiskentelemaan ja illaksi vielä joelle katselemaan caimaanien pimeässä loistavia silmiä. Illalla Nukkumatti nouti taas väsyneet viidakkoretkeilijät unten maille.



Aamusta vielä piranhakalastukseen, mutta omaavat särjen oikut, nuo piranhat jälleen, kun syövät vain lihasyötit tarttumatta itse koukkuun. No, seitsemän hengen kalansaaliina yksi piranha ja yksi koirakala (kahdesti). Kuulemma nämä piranhat eivät pure ihmistä, ellei satu olemaan esim. haavaa jalassa. Se on huojentava tieto, koska jouduimme vähän väliä työntämään venettä paljain jaloin. Mutta, jos heitit lihapalan jokeen, niin johan alkoi kuhina. Harrastettiin catch-and-release-kalastusta, joten ei päästy maistamaan paikallisia kalasia. Vielä viisi tuntia joella takaisin päin ja sen jälkeen vain kolme tuntia jeepillä maailman huonointa tietä ja vain yksi korjaussessio matkan aikana (hoh-hoijaa!). Meinasi huumori loppua... Illalla Rurressa käytiin vielä illastamassa ja aamusta olikin sitten lyhyt, mutta sitäkin pomppuisampi lento Rurrenabaquen "kansainväliseltä" lentokentältä La Paziin. Onneksi edellinen ilta oli venähtänyt aika pitkäksi paikallisessa karaokebaarissa ja saatiin sitten vielä huono olo koneeseen, lentopelon lisäksi.