La Pazin (yllä) lentokentältä otettiin taksi suoraan keskustaan ja bussiasemalle, hienojen maisemien kautta jälleen kerran. Tarkoitus oli siirtyä suoraan Titicaca-järvelle ja Cobacabanan kaupunkia. Matka oli onneksi vain muutaman tunnin mittainen ja tiekin oli oivassa kunnossain Titicaca-järven rannoilla oli tarkoitus viettää pari päivää, riippuen siitä, kuinka kiva paikka olisi. Kelli ja Neha jäivät vielä La Paziin ja sovittiin, että tavataan vielä uudelleen Cuzcossa, jonne olisivat tulossa viikon sisään.
Bussi- ja lossikyydin jälkeen saavuttiin itse Cobacabanan pikkukylään ja etsiydyttiin jälleen hosteliin. Itse kylä on pikkuruinen kahden kadun paikka ja täytyy sanoa, että aika turistoitunut oli. Baaria baarin vieressä, vaikka paikalliset yrittää estää paikkaa muuttumasta bilekeitaaksi. No, sitä se ei onneksi vielä olekaan, mutta pienellä parannuksella (siisteys yms.), paikasta saisi todella hienon lomakeitaan. Olimme siis liikkeellä low seasonina, joten turrejen määrä on normaalia pienempi, onneksi. Illalla käytiin syömässä järvestä pyydystettyä lohta ja sitten ajoissa nukkumaan edellisillan rientojen aiheuttaman väsymyksen vuoksi.
Seuraava päivä vietettiin vain hengaillen ja Asko kävi tutustumassa lähitienoon kukkuloihin (halusi kuntoilla...). Kokalehtien voimalla molemmat kukkulat tuli valloitettua. Ensimmäinen kukkuloista oli inka-aikainen observatorio. No, kukkulan huipulla olin muutaman sata metriä korkeammalla kivien ja vielä isompien kivien seurassa. Ei mitään muuta. Mutta tämähän ei estä myymästä lippuja "raunioille". Vasemman puoleisessa kuvassa on muuten virallinen lipunmyyntipiste. Tien-, talonrakennuksen ja muun oheistoiminnan ohella monitaituri-bolivilainen myi siis ihan oikeita myös pääsylippuja vuorelle. Sen verran korkkiruuvi mies oli, että myi 10 bolivianoksella minulle 2 bolivianoksen opiskeijalipun. Päätin opettaa annoksen suomalaista rehellisyyttä ja vaadin saada oikean lipun, jos kerran maksan täyden hinnan. Siinä nyt esimerkkiä kummilapsille ja vähän muillekin, että rehellinen pitää olla! Päivästä ei kummallista muuta raportoitavaa olekaan.
Päätettiin lähteä seuraavana iltana suoraan rajanylityspaikka Punon kautta Cuzcoon, Peruun. Päiväksi kuitenkin retkelle Isla del Solin saarelle, jossa pitäisi olla hienoja vanhoja inkaraunioita. No, matka saarelle kesti yli pari tuntia ja jostain kumman syystä meitin paatti oli sitä hitainta mallia, ei käynyt kuin yksi moottori ja muut huristeli ohi minkä kerkes. Käveltiin saaren raunioille ja takaisin, mikä on noin kolmisen tuntia suuntaansa. Mukana oli pakollinen opas pöpöttämässä espanjaa, joten historia ja raunioiden taustat jäi aika hämäriksi, mikä teki kierroksesta "jonkin verran" puuduttavan. Puhumattakaan korkeasta ilmanalasta (Titicaca on maailman korkeimmalla sijaitseva järvi) ja auringon poltteesta, jotka vetivät mehut meistä aika tehokkaasti.
Isla del Sol on kovin kuivaa maastoa ja tulipa mieleen Kreikkakin siellä köpsötellessä. Otettiin vene seuraavaan saaren "satamaan" ja vain Asko vaivautui kiipeämään kukkulalle kiviä katselemaan. Emme siis juurikaan innostuneet saaresta, vai onko kyse vain ylipäätään matkaväsymyksestä.
Englanninkielisellä oppaalla olisi tosin ollut suuri merkitys ja kaduimme, ettemme ottaneet pakettimatkaa La Pazista, kuten jotkut tutuistamme olivat viisaasti tehneet. Paluumatkalla vielä pakollinen stoppi ns. kelluvalle saarelle, joka on rakennettu ruohosta. Ja veneestä "saarelle" astuminen=2 bolivianosta. No thanks, eipä ollut tuonkaan rahan (eli 20 senttiä) väärti vaan varsinainen turistirysä. Raja se on meidänkin huumorintajulla. Kaiken kaikkiaan odotukset Titicaca-järvelle olivat melko paljon suuremmat, mitä itse asiassa saimme. No, voisi tietysti kysyä, miksi suomalainen, jolla on maassaan 200 000 järveä, menee paikalle järven vuoksi...
Ehdittiin juuri ja juuri syödä illallinen rantaravintolassa ennen bussin lähtöä kohti rajaa. Bolivian rajaviranomaiset muuten tällä kyseisellä rajanylityspaikalla olivat hilpeintä sakkia, jota on rajoille tavannut. Naurua riitti sekä virkamiehillä, että rajanylittäjillä. Rajalta Punoon, Peruun ja bussin vaihto yöbussiin, jolla olimme Cuzcossa perillä aamulla klo 5. Siitä lisää myöhemmin. Ai niin, törmättiin Royhin ja Caitrionaan ja ehdittiin pikaisesti vaihtaa kuulumisia. Lisäksi Christinaan, jolle oli tehty Sucressa pienemuotoiset oharit. Paljastuikin, että itseasiassa hän oli lähtenyt ennenaikojaan Sucresta, eikä edes tullut tapaamiseen. Myöhemmin tulemme muuten törmäämään aina ja uudestaan samoihin naamoihin (ei mitään vikaa). On se pieni maailma...
La Pazin (yllä) lentokentältä otettiin taksi suoraan keskustaan ja bussiasemalle, hienojen maisemien kautta jälleen kerran. Tarkoitus oli siirtyä suoraan Titicaca-järvelle ja Cobacabanan kaupunkia. Matka oli onneksi vain muutaman tunnin mittainen ja tiekin oli oivassa kunnossain Titicaca-järven rannoilla oli tarkoitus viettää pari päivää, riippuen siitä, kuinka kiva paikka olisi. Kelli ja Neha jäivät vielä La Paziin ja sovittiin, että tavataan vielä uudelleen Cuzcossa, jonne olisivat tulossa viikon sisään.
Bussi- ja lossikyydin jälkeen saavuttiin itse Cobacabanan pikkukylään ja etsiydyttiin jälleen hosteliin. Itse kylä on pikkuruinen kahden kadun paikka ja täytyy sanoa, että aika turistoitunut oli. Baaria baarin vieressä, vaikka paikalliset yrittää estää paikkaa muuttumasta bilekeitaaksi. No, sitä se ei onneksi vielä olekaan, mutta pienellä parannuksella (siisteys yms.), paikasta saisi todella hienon lomakeitaan. Olimme siis liikkeellä low seasonina, joten turrejen määrä on normaalia pienempi, onneksi. Illalla käytiin syömässä järvestä pyydystettyä lohta ja sitten ajoissa nukkumaan edellisillan rientojen aiheuttaman väsymyksen vuoksi.
Seuraava päivä vietettiin vain hengaillen ja Asko kävi tutustumassa lähitienoon kukkuloihin (halusi kuntoilla...). Kokalehtien voimalla molemmat kukkulat tuli valloitettua. Ensimmäinen kukkuloista oli inka-aikainen observatorio. No, kukkulan huipulla olin muutaman sata metriä korkeammalla kivien ja vielä isompien kivien seurassa. Ei mitään muuta. Mutta tämähän ei estä myymästä lippuja "raunioille". Vasemman puoleisessa kuvassa on muuten virallinen lipunmyyntipiste. Tien-, talonrakennuksen ja muun oheistoiminnan ohella monitaituri-bolivilainen myi siis ihan oikeita myös pääsylippuja vuorelle. Sen verran korkkiruuvi mies oli, että myi 10 bolivianoksella minulle 2 bolivianoksen opiskeijalipun. Päätin opettaa annoksen suomalaista rehellisyyttä ja vaadin saada oikean lipun, jos kerran maksan täyden hinnan. Siinä nyt esimerkkiä kummilapsille ja vähän muillekin, että rehellinen pitää olla! Päivästä ei kummallista muuta raportoitavaa olekaan.
Päätettiin lähteä seuraavana iltana suoraan rajanylityspaikka Punon kautta Cuzcoon, Peruun. Päiväksi kuitenkin retkelle Isla del Solin saarelle, jossa pitäisi olla hienoja vanhoja inkaraunioita. No, matka saarelle kesti yli pari tuntia ja jostain kumman syystä meitin paatti oli sitä hitainta mallia, ei käynyt kuin yksi moottori ja muut huristeli ohi minkä kerkes. Käveltiin saaren raunioille ja takaisin, mikä on noin kolmisen tuntia suuntaansa. Mukana oli pakollinen opas pöpöttämässä espanjaa, joten historia ja raunioiden taustat jäi aika hämäriksi, mikä teki kierroksesta "jonkin verran" puuduttavan. Puhumattakaan korkeasta ilmanalasta (Titicaca on maailman korkeimmalla sijaitseva järvi) ja auringon poltteesta, jotka vetivät mehut meistä aika tehokkaasti.
Isla del Sol on kovin kuivaa maastoa ja tulipa mieleen Kreikkakin siellä köpsötellessä. Otettiin vene seuraavaan saaren "satamaan" ja vain Asko vaivautui kiipeämään kukkulalle kiviä katselemaan. Emme siis juurikaan innostuneet saaresta, vai onko kyse vain ylipäätään matkaväsymyksestä. 
Englanninkielisellä oppaalla olisi tosin ollut suuri merkitys ja kaduimme, ettemme ottaneet pakettimatkaa La Pazista, kuten jotkut tutuistamme olivat viisaasti tehneet. Paluumatkalla vielä pakollinen stoppi ns. kelluvalle saarelle, joka on rakennettu ruohosta. Ja veneestä "saarelle" astuminen=2 bolivianosta. No thanks, eipä ollut tuonkaan rahan (eli 20 senttiä) väärti vaan varsinainen turistirysä. Raja se on meidänkin huumorintajulla. Kaiken kaikkiaan odotukset Titicaca-järvelle olivat melko paljon suuremmat, mitä itse asiassa saimme. No, voisi tietysti kysyä, miksi suomalainen, jolla on maassaan 200 000 järveä, menee paikalle järven vuoksi... 
Ehdittiin juuri ja juuri syödä illallinen rantaravintolassa ennen bussin lähtöä kohti rajaa. Bolivian rajaviranomaiset muuten tällä kyseisellä rajanylityspaikalla olivat hilpeintä sakkia, jota on rajoille tavannut. Naurua riitti sekä virkamiehillä, että rajanylittäjillä. Rajalta Punoon, Peruun ja bussin vaihto yöbussiin, jolla olimme Cuzcossa perillä aamulla klo 5. Siitä lisää myöhemmin. Ai niin, törmättiin Royhin ja Caitrionaan ja ehdittiin pikaisesti vaihtaa kuulumisia. Lisäksi Christinaan, jolle oli tehty Sucressa pienemuotoiset oharit. Paljastuikin, että itseasiassa hän oli lähtenyt ennenaikojaan Sucresta, eikä edes tullut tapaamiseen. Myöhemmin tulemme muuten törmäämään aina ja uudestaan samoihin naamoihin (ei mitään vikaa). On se pieni maailma...
1 kommentti:
Wau, what a sun!
Olette Euroopassa, hienoa!
Jos käy, tule torstaina teitä jonnekin morjestamaan...
ihmeellinen ajatus!
Pusut
Anne
Lähetä kommentti